Olen koko ikäni elänyt siinä uskossa, että olen vielä nuori, minua ei mikään kaada
kymmeniin vuosiin. Kuvitellut olevani sellainen tervaskanto että ei minusta noin vain päästä.

Nyt viimisen viikon aikana kuolemanpelko on astunut elämääni, öin päivin kummittelemaan
olkapääni taakse. Vähitellen olen oppinut huomaamaan että nuoruus ei ole suojakilpi mitään vastaan. Sairaus tai onnettomuus voi sattua juuri silloin kuin sitä vähiten odottaa.

Kaikkivoipaisuuteeni lujasti luottaen olen pelannut jokaisen käden loppuun asti, juurikaan
katumatta mitään siirtojani. Olen ajatellut että katumus on sama asia kuin se että myöntäisi olleensa väärässä. Näin ei ole. Katua saa, ja pitää, ja niistä on myös opittava, ennen kuin on liian myöhäistä. Monet asiat olen varmasti väärin tehnyt ja sanonut, niitä asioita nyt pyörittelen päässäni. Ehdinkö vielä selvittää kaiken? Onko minulla aikaa? Jos on, niin kuinka paljon?

Edessäni on nyt elämäni pisin viikko. Odotan tuloksia siitä onko minulla syöpä.
Vaikka ajatus on kestämätön ja itkua mahdoton pidätellä, on se hyväksyttävä.

Välillä, usein, on ollut vaikeaa saada ittensä kasaan aamuisin kun elämä potkii päähän ja kaikki mihin ryhdyn tuntuu epäonnistuvan, olen toivonut että pääsisin pois täältä. Nyt se ”helpotus”, poispääsy, kurkkii ehkä kulman takana, ja pelkään sitä niin että meinaa tulla huonot housuun.

Auktoriteetit ovat minulle aina olleet ongelma, en niitä ole hyväksynyt.
En koulussa, en työssä, en elämässä millään muotoa. Mutta nyt nämä viime
ajat ovat vetäneet mielen nöyräksi ja olen todennut että maailmassa on
suurempia voimia kuin oma tahto…

Hannu 13/3/2012

EDIT: Tulokset tulivat pitkällisen odotuksen jälkeen ja onneksi pelko oli väärä.