Kesäkuu koitti, viimeiset tentit keväältä vain muisto mielessä, tosin mielessä jyskyttää ne kymmenet sivut jotka pitäisi erinäisiin raportteihin saada wordillä kokoon kursittua. Osa koskee esimiestyön perimmäistä olemusta, sitä, kuinka menestyä siinä parhaimmalla mahdollisella tavalla, osa ajoneuvomittauksia, lähinnä nokka-akseleita ja tehon mittausta dynamometrillä, osa taas logistiikkaa sen eri osa-alueilla, minulle ehkä viimeksi mainittu kaikkein tutuin, onhan sen kanssa ollut tekemisissä jo 10 vuotta, ja ennen kaikkea nähnyt sitä lähes joka kantilta.

Logistiikkaan hyvin läheisesti liittyy myös nykyinen, joskin osa-aikainen työnkuvani yrityksen kuskien ”esimiehenä”. Ehkä tosin nuo lainausmerkit voisi unohtaa, esimiehen vastuuhan minulla on, joten myöskin valtuudet. Varastonpuolella minä olen viimekädessä vastuussa siitä että asiakkaat ympäri pääkaupunkiseutua saavat osansa, ja ajallaan. Valehtelisin, jos väittäisin että olisin hommassa kuin kala vedessä, hektisyys on aina läsnä, puhelin soi lähes taukoamatta, mutta toisaalta nautin siitä, että työpäivän päätteeksi voin pyyhkiä hien otsalta ja taputtaa itseäni olkapäälle kun olen siinäkin päivässä onnistunut. Nyt kun tuohon hommaan olen hampaani kiinni lyönyt kokopäiväisesti en voi muuta kuin kadehtia sitä ihmistä, joka päivittäin tuota palettia pyörittää, näennäisen helposti, itse kun saa naama punaisena painaa hommasta ja paikasta toiseen. Ehkä se on rutiinin tuomaa varmuutta, josta minä voi tässä vaiheessa vain haaveilla, eikä toki minun muuta tarvitse tässä vaiheessa tehdäkkään…hoitaa vain se pesti joka minulle on uskottu, parhaalla mahdollisella tavalla.

Tämän kevään viimeisellä tunnilla koulussa alkoi kurssi nimeltä ”esimiesvalmennus”, ja siihen liittyen tehtiin Thomas-analyysi, testi, joka kertoo alitajunnassa olevia piirteitä siitä, kuinka kukin esimies tilanteissa toimii. Moni kohta osui itselläni täysin nappiin, ja maikka analysoikin tuloksiani sanoin, ”perinteinen insinöörin profiili”, eli hiukan syrjään vetäytyvä, ei niin puhelias, mutta äärimmäisen tarkka, numeroihin nojaava. ja sitähän minä olen. Perfektionisti, kaikissa sanan, kirjaimen ja lauseen spektrin eri väreissä, tiedossa oleva sukuvika

Tänään heräsin pohtimaan ajatusmaailmaani töissä myös toiselta kantilta. Eräs kaverini sanoi, muutaman sanan tässä sensuroiden..”…samalla lailla se puhuu kun mekin”. Jäin pohtimaan että mitä menettäisin silloin, jos seurustelisin ihmisen kanssa, joka puhuu täydellistä suomea, mutta sukujuuret on jossain muualla kuin Suomessa. Koko elämäni olen elänyt siten, ja myös siitä saarnannut lähipiirilleni, että jos jälkikasvua hommaatte niin kattokaa mistä lähteistä! Baarijatkot on asia erikseen, mutta jos niihin liittyy jotain minulle vierasta, niistä on turha minulle tulla kertomaan. Puhumattakaan erään työkaverini ylläpitämästä ”firman epävirallisesta äärioikeisto puolueesta”, sen hallitus polttaisi jäsenkirjani jos kuulisi minun olevan tekemisissä jonkun kanssa, jonka tausta ei ”puolueen” silmissä kestä päivän valoa. Hallituksessa, kuten koko puolueessa tosin on vain kaksi jäsentä, minä, ja työkaveri mutta ”asiaa sympatiseeraavia on kaksisataatuhatta”. Miksi edes vaivaudun tälläisiä miettimään, minä, joka öisin nukun muutaman metrin päässä metallista taotusta esineestä, jolla aikoinaan suojeltiin rajoja, ja sitä puhtautta jota ne rajat silloin sisällään pitivät, sitä pyhyyttä, joka monelle on kaukainen kuin itsenäisyyspäivä, päivä joka tarkoittaa heille vain vapaapäivää töistä, ja mauttomia iltapukuja presidentinlinnassa. Jokaisella on makunsa, jokaisella on valintansa, ja niistä on ainoastaan tekijä vastuussa, ei kukaan muu. Ihminen haalii lähipiiriinsä niitä ihmisiä, joiden kanssa viihtyy, jotka jakavat samat asiat, samat mielenkiinnon aiheet. Minua on kutsuttu vuosien varrella monin termein, milloin olen rajoittunut, milloin muukalaisvastainen, milloin on nykästy hihasta se viimein kortti nimeltään rasismi, vaikka sanojalla olisi ollut itsellään lyhyet hihat kuin t-paidassa, mutta ehkä noihin kaikkiin segmentteihin sovin. Vaikka kuinka ihminen, nainen, olisi muutoin ”soiva peli”, niin asetan ajatusmaailmani edelle, en tahdo myydä minuuttani, itseäni, edes sillä uhalla että elämäni jatkuisi yksin. Jos vaihtaisin, ja samalla myisin kaiken sen mitä ajattelen, kyseenalaistaisin kaikki ne valinnat jotka olen tähän mennessä tehnyt, joihin olen nojannut ja joiden mukaan olen elänyt. Mutta kuitenkin, ehkä tuo työkaverini lause siirsi minua hieman vasemmalle sillä janalla jossa olen aina asettunut äärimmäiseen oikeaan laitaan, nyt se on jo siirtynyt sentin maksimaalisesta oikeistolaisuudesta, sentin sinne vasemmalle, mutta vain sen 10mm.

Vastapainoksi kuitenkin tälle mentaaliselle siirtymiselle pohdin fyysistä paikkaa Suomenleijona tatuoinnille, ehkä tällöin peilikuva, ja sisäinen-minä pysyvät balanssissa.

-Hannu 9/6/2015