Jokainen meistä tuntee sen. Jokainen meistä rakastaa jotain, jos ei muuta niin itseään.
Jossain legendaarisessa leffassa on sanottu että jos et rakasta ketään, et olisi edes täällä.

Rakkautta on niin monenlaista, että tunteeko edes niitä kaikkia?
Jokainen koittaa rakastaa sitä jonka näkee peilistä, mutta mitä jää silloin kun ei edes sitä peilikuvaa enää rakasta?
Ja sitten pitäisi vielä rakastaa ”lähimmäistä”?

Helppo on tuntea omakseen omistamisentunne ja se että kaikki on hyvin, onhan se ollut ennenkin!? Tottumus on pahin. Aina pitäisi muistaa huomioida toinen, tottakai.
Rutiini iskee kuitenkin jossain vaiheessa, se on melkoisen pakko.

Nykyistä rakkautta vertaa vanhoihin, onko tämä niin oikeaa kuin se jonka tunsin vuosia sitten?
Onko nykyinen yhtä hyvä, hellä, ihana? Voiko asua saman katon alla, mennä kihloihin, naimisiin, hankkia lapsia?
Kaikessa noissa on lopullisuuden tuntu, kaiku siitä, että tässä oli kaikki mitä saavutat.
Onko lopulta valmis siihen?

Suvun jatkuminen on tärkeää ja jokaisen nuoren mielessä, mutta mikä on takaraja? 30? 40?
Jos ei lapsia halua kolmekymppisenä, niin onko myöhemmin myöhäistä? Onko terveiden väärin olla haluamatta lapsia ollenkaan, kun niin monet jäävät terveydellisten seikkojen takia ilman jälkikasvua?

Sosiaaliset paineet ajavat niin monet naimisiin ja lapsia tekemään. Yhteiskunta on yksi niistä.
Yhteiskunnan byrokratia suhtautuu myötämielisemmin aviopareihin, mitä tulee sitten sosiaalisiin tukiin tai hedelmöityshoitoihin.

On kuitenkin ymmärrettävä myös heitä, jotka haluavat elää yksin. Heitä, jotka ovat todenneet että elämä tuo vain epäonnistumisia toisensa perään, heitä, jotka haluavat elää ”yhteiskunnan ulkopuolella” omasta tahdostaan, eikä lokeroida heita syrjäytyneiden kastiin. Tuomita heitä epäonnistujiksi jotka eivät halua tehdä työtä yhteisen Suomen hyväksi.

Heistä suurinosa on kuitenkin sellaisia, jotka seisovat etulinjassa käskystä, jos sellainen tulee.
Silloin kun jotain tärkeää tapahtuu, he ovat yhdenvertaisia heidän kanssaan, jolla on suurempi
pankkitilin saldo. Silloin kun luoti ei kysy yhteiskunnallista asemaa, he voivat pelastaa
myös monet heistä jotka tyytyvät ryystämään kahvia mukavilla sohvilla takkojen lämmössä.

Tärkeintä on saada elämästä irti se oleellisin, oli se yksin tai jonkun rakkaan kanssa.
Se että avioliitto siihen mitään hyvää tai lisää toisi on illuusio.
Sen osaan kertoa kokemuksesta.

-Hannu 5/8/2012