Arkistot kuukauden mukaan: heinäkuu 2024

KUVA100

Onko oikein, kun kaiken menetin…

Istuin äsken saunan lauteilla, niin kuin moni muukin Suomalainen lauantaisin. Siinä samassa mietin elämää, onhan sauna hyvä paikka siihen, ja rentoutumiseen muutoinkin. Onko liika ajattelu rentoutumista, se on eri kysymys.

Mietin että eletään heinäkuun puoltaväliä, vuonna -24. Mitä menneet vuodet ovatkaan vieneet, ja mitä tuoneet. Mieleeni jostain syystä tuli heinäkuu -18. Uskoisin, että silloin viha, josta onneksi olen pystynyt luopumaan, oli vahvimmillaan. Olin katkera koko maailmalle, kaikelle kauniille, rumalle, kaikelle hyvälle jopa. Vihasin kaikkea. Vihasin aamuja, iltoja, valvoin öitä, koska vtutti. Muistan tuon ajan hyvin. Muistan sen niin hyvin että en halua siihen enää koskaan palata, ja jos luoja suo, minun ei tarvitsekkaan.

Tuona heinäkuuna mies oli vailla näköalaa, vailla tulevaisuutta, historia vietynä. Tai olihan se historia siellä, mutta siitä ei ollut mitään jäljellä, mitään minkä varaan rakentaa, kaikki pirstaleina lattialla, kuin palapeli jota kukaan ei kykenisi koskaan kokoamaan. Tänään mietin, oliko tuo oikein, oliko oikein mitä sain kannettavaksi. Ja lopulta, miten pienestä syystä.

Tämän vuoden 8. kesäkuuta olin Ikaalisissa nauttimassa päivästä, ja tiedostin sen olevan ”vuosipäivä”. Vuosipäivä sille, että kaikki tulisi murenemaan. Tapahtuneista vastuuni tunnen, ja sen olen kantanut, mutta oliko seuraukset kuitenkin liikaa yhdelle miehelle, jonka pontimena kaikkeen tähän maailmaan oli silloinkin rakkaus?

Yhtähyvin kuin muistan tuon kahdeksannen päivän pirskeet Juvanmalmilla, muistan myös sitä edeltäneen toukokuun. Se oli jokin saranakohta kaikessa. Sain verbaalisen ryöpytyksen niskaan läheisessä puistossa (artikkelikuva), ja aloin vihaamaan. En kaikkea, en kaikkia, mutta naisia. Ne eivät tajunneet mitään, tienneet mitään, mitään mitä miehen päähän ja sydämeen voi mahtua. Tuo toki oli virhe. Se oli vain yksi nainen joka ei tajunnut mitä tunnen, ja häneltä ei inhimillisyyttä virheiden ymmärtämiseen löytynyt silloin, eikä toki myöhemminkään.

En häntä siitä syytä, en enää. Olen pystynyt luopumaan katkeruudesta ja siitä kaikesta vihasta. Kaikesta siitä punaisesta, joka maalasi päiviäni. Silti muistan mitä mulla joskus oli.

Otsikon mukaan, oliko oikein että kaiken menetin? Samalla kun menetin työpaikan, menetin kaverit, menetin toimeentulon, menetin päivien sisällön. Menetin kaiken mitä elämässäni oli silloin. Onko se oikein? Minä olen väärä mies arvioimaan tuloksen oikeellisuutta, mutta mielestäni lopputulos oli kohtuuton tehtyyn virheeseen nähden. Joku muu voi olla erimieltä, ja sen hänelle suon.

”Tiedän kuinka voi maailma noin vain hajota,
Todellisuus hetkessä kadota,
Väärä lause voi paljastaa haurauden,
Yksi sana voi rikkoa kaiken..”

-Timo Rautiainen – Loputon suo.

Aika osuva lainaus, mielestäni. Yksi sana voi rikkoa kaiken, yksi lause, yksi teko väärässä paikassa, väärään aikaan. Ymmärtämättömyys molemmin puolin, anteeksiantamattomuus molemmin puolin. Siinä on myrskyn ainekset, siitä ei kokkailla mitään hyvää.

Vaikka minulta kaikki vietiin, vaikka viha oli tuolloin jotain, mitä en voi sanoin kuvailla, vaikka se täytti sen kaiken tyhjiön mitä päiviini jäi töiden jälkeen, selvisin. Minä selvisin.

En ole ylpeä siitä mitä tein. Siitä mitä onnistuin monilla baarien siivittämillä, alkoholin kyllästämillä illoilla tekemään. En ole siitä rinta rottingilla. En ollut ylpeä silloin, enkä nyt. Minä olen pyytänyt anteeksi, ja vaikka minä en ole anteeksi saanut, olen sen muille anteeksi antanut.

Minä todella selvisin siitä ajasta, vaikka se ei helppoa ollut. Joitakin arpia edelleen siitä ajasta kannan, mutta näin kuuden vuoden jälkeen uskallan sanoa että elämä kantaa taas. Se on ehkä parempaa kuin koskaan. Luulin aikanaan kun 2010 -luku koitti, ja suhde Janikan kanssa, että siitä tulee elämäni paras vuosikymmen, olihan edelliselle vuosikymmenelle jäänyt avioero, ja kaikki siihen liittyvä paska. Olin väärässä. Kyllä se oli 2010 -luku josta tuli raskain risti kantaa.

Hyvin tiedän että en ole kuten muut, olen moninpaikoin tosi erilainen kuin muut, mutta minä olen sen itsessäni hyväksynyt. Enkä minä tänäänkään sydäntäni pyydä anteeksi. Mieltäni olen joskus pahoitellut, aiheestakin, mutta sydäntä, en koskaan. Kukaan ei voi lopulta tuntea mitä toinen kantaa harteillaan, sydämellään. En minäkään.
Koitan tuntea, mutta lopulta, silloinkin 2018, olin vain mies, jota viina vei, niin kuin se vei vihaan myös 2016.

Se on osani, se on arpani.

Kesä on yli puolenvälin, aurinkoa on riittänyt, ja lomaakin olisi tulossa vielä yli puolet, on siis jotain mitä odottaa, ja odotanhan minä. Kuitenkin, entiseen verraten, olen kokoajan lomalla. Se kaikki aika Ö:llä 2016 jälkeen oli hevii, niin kuormittavaa. Siinä sekoittui vapaa-aika ja työaika, ja varsinkin esimiesaikana ei ollut enää eroa noilla. Ei ollut vapaa-aikaa, tai työaikaa, oli vain aika, sen firma vaati, vaikka varmasti päälliköt tiesi sen olevan väärin.

Ajoin itseni loppuun, ja lopputulos oli muuta kuin lasten iltasatu. En koskaan enää rahan takia aja itseäni sellaiseen pisteeseen. Mikään palkka ei ole sen arvoista.

Eipä siinä ole ketään enää ketä syyttää, vain itseäni kun suostuin sellaiseen työhön, ja päivystämiseen. Ja onhan niin, että silloin ainakaan, en ollut valmis esimieheksi. En todella. Olin liikaa kuskien puolella, vaikka minun olisi pitänyt olla yläkerran edustaja. Ei minusta ollut yhdellä allekirjoituksella kääntämään selkääni ystäville, loppuunasti ajoin heidän parastaan, omista puutteista tai vajavuuksistani huolimatta. Lopulta toki moni niistä jotka koin ystävikseni, joiden etuja ajoin väsymättä vuosia, käänsi minulle selän.

Onnekseni sentään, Ö:n ajoilta jäi elämäni joitain ystäviä joiden kanssa vuodet eivät merkitse mitään, tai se, miksi tiemme erosivat, he eivät siitä tuomitse. Ymmärtävät että minäkin olen ihminen, ja jokainen meistä horjuu oikean ja väärän teon rajoilla. Jokainen voi valita väärin. Eräs, hyvin minua ymmärtänyt ystävä on siirtynyt jo ajasta ikuisuuteen, mutta tunnen jollain tavalla hänen olemassaolon yhä, hän tuo mulle hyviä juttuja eteen. En osaa selittää, eikä osaa myöskään K, mut jotain tosi maagista päivissä on. Siitä olen tosi kiitollinen…! Kumpa olisin saanut K:n kanssa käydä kylässä hänen luonaan, jotenkin ehkä saanut hyväksynnän, vaikka toki ystäviä vain olemme. Aika siihen ei riittänyt, ja se kulki takaperin. Tutustuin häneen vasta siunauksen jälkeen. Kohtalo, sen ohjaus, se on armoton, ja sen kanssa ei voi neuvotella. Se sanelee, ihminen on tuolloin vain kuunteluoppilaana.

Tänään, kun katson ilta-aurinkoon, olen kuitenkin verrattain onnellinen mies. Menneisyydessä on varjoja, haamuja, mutta ne ovat selän takana, en useinkaan enää katso sinne, katson mieluiten eteenpäin. Olen onnistunut rakentamaan uuden elämän Ö:n jälkeen. Olen käynyt kaksi koulua, kolmas menossa, elämän koulun kursseista puhumattakaan. Olen saanut loistavan työyhteisön, porukan jossa olen oppinut taas nauramaan vedet silmissä. Aikaisemmin vedet oli silmissä muista syistä.

Osa uudesta on vahvuutta, kykyä nousta alhosta, mutta ennen kaikkea olen onnekas. Moni joka olisi saman tien käynyt kuin mitä minä olen käynyt, olisi päätynyt todella epätoivoisiin ratkaisuihin. Joskus minäkin niitä vuosia aikaisemmin mietin. Sen tuottaa näköalattomuus, tilanteet joista ei näe ulospääsyä, rakkaudettomuus. Tilanteet, päivät ja elämän täyttää tuska ja viha, mutta mikään tila ei ole niin tiivis, etteikö jostain nurkasta löytäisi tietä ulos. Minä löysin. Ja minulla onnekseni oli tukena äiti, ja veli. Yksin jos olisin yrittänyt, tuskin olisin selvinnyt.

”Elämä, totuus ja tie…”

Moni välttelee historiaansa, haluaa olla katsomatta sinne, mutta silti siellä on ne perustukset minkä johdosta olet jotain tänään. Ei sinne pidä tuijottaa, mutta vilkaista voi, ja jopa minä, kaiken jälkeen, sen tuntien, hymyilen, koska tänään…kaikki on paremmin :)

-Hannu 13/07/24

sinkkuristeily

Sinkkuristeily…

Oikeastaan tuo otsikko pitäisi kirjoittaa lainausmerkeissä, tai vähintäänkin suluissa, selityksen sille annan myöhemmin.

Ajatus siitä, että lähtisin laineille juhannuksena tuli mieleen ykskaks, osaltaan ehkä hinnan ohjaamana. Ihmettelin Tukholman risteilyn suhteellisen edullista hintaa, mutta ajattelin sen johtuvan siitä, että kukaan ei lähde laivalle juhannuksena. Olihan minulla kokemustakin juhannusristeilystä lähes 20 vuoden takaa, ja silloin laiva oli tyhjä. Siis oikeasti tyhjä. Nyt oli hieman toisin.

Viikko ennen lähtöä katsoin piruuttain että olisiko matkan saanut halvemmalla, jos olisi varannut lähempänä lähtöpäivää, niin ei ollut, ja hyttejäkin oli valittavana vain C-kannelta. Itse olen jo sen verran maailmaa nähnyt, ja niitä hyttibileitä myös, että sinne en olisi kyllä lähtenyt, oli hinta mikä vaan, mutta eipä ollut halventunut. Tuo C-hytti oli kalliimpi kuin se minkä olin ostanut kuunvaihteessa, ja se sentään onneksi oli 10 kannella, ei siis missään autokannen alla tai moottorin vieressä. Sen verran mukavuudenhaluiseksikin olen vanhemmiten tullut, että parisänky, vaikkakin siinä nukkuisi yksin, on kiva. Päädyin siis siihen.

Vaikka tiesin että kesälomani ensimmäinen osuus päättyy juhannukseen, ja siihen kun palaan laivalta takaisin, eipä se siellä ahistanut. Eikä latistanut fiilistä edes perjantaina kun junaan hyppäsin kohti Helsinkiä, ja Katajanokkaa. Mielessä risteili risteilyn tulevat tapahtumat. Ei se mikään ylionnistumisen ilotulitus ollut, mutta meni itseasiassa juri suunnitelmien mukaan.

Jo terminaalissa pisti silmään että hemmetti, onpa täällä paljon muun maalaisia, ja niitä totisesti oli, varmaan 60 – 70%. Samassa hiffasin miksi laiva oli loppuunmyyty. Sehän sen selitti, vaan mitäpä tuosta, laivaan ja kohti hyttiä.

Laiva itsessään oli tuttu vuosikymmenten takaa, joskus samaisella laivalla oltiin perheen kanssa kun olin nuori. Sittemmin se on liikkunut muualla, ei niinkään Helsingin – Tukholman välillä. Vanha kippo, sokkeloiset käytävät, hieman nuhjuinen ilmapiiri, ehtaa laivailua siis, hytit onneksi olivat uudistuneet, tai ainakin minun.

Minun ajatusmaailmalla varustettu mies, suunnittelee jonkin verran etukäteen, ja niin teinkin. Päätin, jos ei jotain superhypermegalomaanista tule eteen, niin herään yksin. En lähde, enkä ole siellä minkään hoidon perässä. En ole maissa sitä, joten en ole sielläkään, vaikka hieman sellainen kyseenalainen maine noilla risteilyillä tapaa olla. Jännä kyllä, kaikki siellä oli semitolpillaan, kukaan ei oksentanut käytävillä, tai kaatunut / nukkunut baaripöydillä. Posia kaikki tuo.

Toki laivan keinutus toi omaan askellukseen loppuillasta perjantaina tiettyä valinnaisuutta, askel oli joustavampi, reitti ei viivasuora, mutta väitän vahvasti että monta kertaa tiukemmassakin kunnossa on tullut laivailtua.

Jotkut ovat ihmetelleet miksi reissaan yksin. Oli kyse tuosta laivasta, tai risteilyistä ylipäätään, tai Ikaalisista. Vastaus on itselleni selkeä, joskin sen muotoilu toiselle on monisäikeisempi. Tykkään mennä yksin, saa itse päättää aikataulut, ravintolat, ja kaikki menemiset. On toki niinkin että ei hirmuisesti ole vaihtoehtoja. Kaveripiirini on niukka, ja naispuolisesta seurasta reissuille nyt ei tarvitsekkaan enempää sanoa, sitä ei ole.

Kovasti tuli mieleen siellä laivalla vuoden -14 SuviYö risteily, laiva, jossa näin Yön Ollin vikaa kertaa, ja toki samalla Suvin ja Ollin yhdessä viimeistä kertaa, sielläkin reissulla olin yksin, ja hyvin meni, kivaa oli, ja en todellisuudessa yksin ollut, ,olihan siellä pöydässä muitakin.

Niin oli nytkin, baari täyteen pakattu, niin kyllähän siellä pöydässä muitakin oli itseni lisäksi. Nuorempaa, vanhempaa, taisi olla vähän molempia samaan aikaan, jos oikein muistan niin äitiä ja tytärtä. Juttu kulki, metelistä huolimatta.

Sitten päästään tuohon alussa sanomaani asiaan että sinkkuristeilyn pitäisi olla lainausmerkeissä. Siinä parin neitokaisen kanssa jutellessa, koin jotenkin helpommaksi heittää valkoisen valheen, sanoin että olen varattu.

Miksikö? No ihan vaan sen vuoksi, että säästän kaikilta sen morkkiksen mikä aamulla voisi olla. En tarvitse, en hae mitään yhdenillan juttua, niin tuollatapaa säästyin siltä että oltaisiin menty mun hyttiin jatkoille tms. Ehkä vähän rumaa, mutta koen että toimin oikein. Sain nukkua yksin, herätä yksin, ja kuten sanottua, ilman morkkista.

Oman lisänsä iltoihin toi baareissa istuvat, iskevät tummemmat naiset. Hipiästä, muodoista päätellen Karibialta. Ei jäänyt epäselväksi millä mielellä risteilivät, eivät olleet menossa katsomaan Wasa laivaa, vaan asiakkaan lompakon paksuutta. Olivat siis tietyn alan ammattilaisia. Onneksi englantia ymmärsivät, ja ei tarvinnut rumasti sanoa että en ole heidän seuraa tahi palveluksia vailla. Jännä tuo ilmiö sinänsä, niitä oli Tallinnan laivallakin pääsiäisenä, mutta en muista että olisi joskus vuosia takaperin ollut niin silmiinpistävästi. Maailma muuttuu, vaikka meri pysyy samana.

Meri, niin, sitä tuli tuijotettua oikein antaumuksella. En tiedä, joku siinä kauas näkemisessä kiehtoo, haaveileeko sitä jostain mitä ei ole vielä koskaan nähnyt, vai kaipaako johonkin jonka on jo nähnyt, johon on rakastunut. En tiedä. ei kai kukaan sinne tuijottava tiedä. Se vaan hypnotisoi ihmisen, ja siitä ei saa katsetta irti. Tunsin saman tunteen aikanaan kun päivittäin kaivarin rannassa kävelin kun Helsingissä asuin. Joskus kävelin saman rannan kaksikin kertaa päivässä, kyllästymättä. Ehkä meressä on jotain sellaista, joka vetoaa sisimpään, että vaikka mikä tahansa täällä muuttuisi, se on, se pysyy. Rannat voivat muuttua, mutta horisontti pysyy aavana, kaukaisena ja kauniina.

Toisena päivänä himmailin hieman tahtia paatilla, samaa eivät tehneet kaikki, joten ei pystynyt ihan tappiin olla baareilemassa, mutta eipä toki tarvinnutkaan, kun tiesi että laiva on satamassa seuraavana aamuna klo 9:15, ja pitäisi siirtyä askelin kohti rautatieasemaa.

Sunnuntai aamuisen stadin keskustan läpi kun käveli niin olin tyytyväinen siihen että se oli melkoisen autio, oikeastaan kaikki ketkä näin oli palaamassa juurikin samalta laivalta. Joillain askel oli hitaampi, ehkä jopa horjuvampi, mutta itsellä määrätietoisen vakaa, tiesin mitä kohti kävelen, tiedän mihin olen menossa.

Aikataulullisesti meni kyllä kivasti, kun pääsin asemalle pikajuna odotti jo laiturissa. Olo oli sen verran ohkainen että aamulla laivalla ei malttanut ottaa loivaria yhtään, otin sen sitten ravintolavaunussa.

Siinä istuessa, palatessa kotiin, mietin että hyvä reissu, ei harmituksia, ei lipsahduksia, eipä olisi muuttanut mitään siitä.

Junasta pihalle, ja kun saavuin kotipitäjään, piti oikeen istua hetkeksi asemalle, ottaa repusta olut, ja sit se jotenki iski…

En osaa sitä selittää, vaikka reissu oli hyvä, iloinen, onnistunut, niin kyynel vieri poskelleni siitä että olen kotona. Tämä pienehkö kaupunki, on koti. Täällä ei ole liikaa ihmisiä, eikä liian vähän.

Olin kotona. Moista tunnetta ei ole minkään reissun jälkeen tullut missään asuessani. Se loi vahvan uskon siihen, että nyt on hyvä. Lopullinen asuinpaikka tämä ei ehkä ole, mutta just nyt, juuri tällä hetkellä, mulle paras.

Olin valmis palaamaan töihin, arkeen.

No en ollut, mutta oli pakko :)

Syyskuun lomaa suunnitellessa / odottaessa. Sinne on matkaa, mutta kenties, ehkä kesäkin vielä ennen sitä jotain tarjoaa.

Mulla on rotsi ja paita niin auki et rintakarvat vilkkuu…

-Hannu 5/7/24