Arkistot kuukauden mukaan: heinäkuu 2020

Vaellus läpi vuosikymmenen, osa 7.

Loppuvuosi 2017. Lokakuu, esimiestyö aloitus, orientoituminen takaisin kuljetuksiin. Vastuunkannon opettelu. Jälkimmäinen oikeastaan väärä sanavalinta. Totuttelu siihen, että vastuullasi on suurempi taakka kuin mistä sinulle maksetaan, ja työpäiväsi eivät TODELLAKAAN jatkossa tulisi olemaan 8 tuntia per arkipäivä. Sen sain karvaasti oppia.

Tosiaan valinta siitä, että minut nimitetään esimieheksi Etelä-Suomen kuljetuksiin tuli 20.10.2017. Mutta…se nimitys tehtiin määräaikaisena, vaikka pestiin alunperin haettiin vakituista. Jokainen tervejärkinen ymmärsi, näki, mistä tuo muutos johtui. Se johtui siitä ainoasta syystä, että heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kun valita pätevin henkilö tehtävään, ja kun se satuin olemaan minä, ne halusivat jättää itselleen takaportin auki asiaan. Ehkä ymmärrettävä ratkaisu, vaikka eivät minun sanomisiani ymmärtäneet oikein aikanaan, kun tarkoitin hyvää, vaikka sanavalintani välillä olivatkin sieltä kriittisemmästä ja raskaammasta päästä. 5 kuukauden määräaikaisuus kyllä sapetti, tuntui aluksi että he eivät uskoneet minun osaavan hommia, tai eivät luottaneet minuun ihmisenä, en tiedä kumpi vitutti enemmän. Halusin näyttää niille että ovat väärässä, ja niin näytinkin. Pestin alku tosin ei ollut helppo. Ensimmäisten viikkojen aikana se muuttui pahimmaksi mahdolliseksi aloitusjaksoksi.

YT. Kyllä, yytee -neuvottelut alkoivat marraskuussa. Ennen noiden alkamista minulta pyydettiin arviontia kustakin kuskista, heidän työpanoksestaan ja osaamisestaa. Minun olisi pitänyt ymmärtää tuolloin mitä se tarkoittaa. Sama kaava on toistunut tuossa yrityksessä vuosi vuoden perään. YT:t pidetään siellä vähintään kahden vuoden välein ja aina ennen niiden aloituksen julkistamista esimiehiltä pyydetään arviot alaisista. Pidän tuota hyvin, hyvin epäkorrektina tapana toimia. Ja vielä kun niitä pyydetään ns. turhaan, koska arviointeja ei ilmeisesti edes lueta!! Siitä seuraavaksi lisää.

Pyynnön mukaisesti arvostelin kunkin työntekijän osaamisen ja huolellisuuden, ja lähetin ne yläkertaan HR-ihmisoletetulle. Pari viikkoa tuon jälkeen tuli ilmoitus spostiin yyteiden aloittamisesta, ja samana iltapäivänä ilmoitin kuskeille, että nyt ne alkavat taas, ja tällä kertaa on vakavapaikka, tulee osumaan varastoonkin, kuljetuksia poislukematta. Jokainen tiesi, että tuolloin käytössä oleva vuokratyövoima tulee poistumaan kuljetuksista, ja ensimmäisenä. Tuohon aikaan vuokrakuskeja oli neljällä lenkillä. Niiden tippuminen pois laittoi jo pinnaa kiristymään sillä se tiesi lenkkien tiivistymistä, pakostikkin. Eihän jakelu-alueesta haluttaisi noin kevyesti tinkiä. Se taas tarkoitti kiristyviä työ-oloja niille kuskeille jotka tuonne jäisivät. Ja se taas oli sitä vastaan miksi tuota pestiä hain. Olin alunperin pyrkinyt siihen, että kiristykset loppuvat ja kuskit saavat äänensä kuuluviin kokouksissa, palavereissa joissa heidän asioistaan päätetään. Ja nyt näytti heikolta heidän tonttinsa, ja minä olin vasta aloittanut. En koskaan ole juurikaan miettinyt mitä minusta ajatellaan, mutta nyt oli niitä harvoja kertoja kun jouduin miettimään että mietitäänkö ”alaisten” keskuudessa asia niin, että kun pakosti tulee aikataulukiristyksiä, että minä olen työssäni epäonnistunut? Minä en saatana sentään työssäni epäonnistu. Elämässäni voin epäonnistua, mutta työssäni en. Olkoon siitä todisteena niiden virheraporttien vähyys joita syntyi niiden vuosien aikana jolloin olin kerääjänä tuolla. Tarkkuuteni herätti huomiota esimiehissä tuolloin, ja minua ohjattiin keräämään ja tarkastamaan tuotteita joiden oikeellisuus oli äärimmäisen tärkeää.

Olen aina miettinyt asiat jotenkin niin, että siinä mistä minulle maksetaan, en säästele voimiani. Vaatimukset ja yksilön voimat eivät vain aina kohtaa, kuten tulin huomaamaan. Moni olisi sortunut sairaslomiin, mutta niitäkin on hyvin vähän. Esimies -aikana muistaakseni yksi päivä. Työnkuva oli vaativa, ja sen alusta alkaen tiesin, mutta en pakoillut asiaa sairaslomille, kuten jotkut muut. Olin paikalla, olin läsnä, en aina aurinkoisena, mutta työni tein. Paremmin kuin hyvin, ja siitä eräässä palaverissa, jossa en ollut paikalla minua kutsuttiin nimellä ”kuljetuspäällikkö”, johon varastopäällikkö joutui puuttumaan toteamalla että sellaista nimikettä ei ole talossa, ja että kuljetusesimies on kontaktoinut Kahaa, ja järjestänyt tuotteiden kuljetuksen, ja se on sitä myöten kunnossa.

Jos työelämässä olen itselleni vaativa, niin olen sitä myös siviilissä. Mutta joskus, jopa pakon edessä annan itselleni löysiä tuossa asiassa. Aina ei voi onnistua, aina ei täydy onnistua. Ihminen ei ole täydellinen, erehtyä voi, ja jokainen niin tekee. Voin kertoa että siviilipuoleen aika haitallisesti vaikutti tuo esimieshommien aloittaminen. Heti alusta alkaen oli selvää tosiaan että työ ei ole 8 tuntia päivässä. Työt alkoivat klo 7 aamulla, ja lopetin puhelimeen vastaamisen klo 22 illalla. Tuota samaa jatkui maanantaista perjantaihin. Lisäksi sunnuntaina olin tavoitettavissa jos kuskit ilmoittivat olevansa sairaana ja tuolloin aloin soittamaan vuokrafirmoja läpi jotta saataisiin paikkaus. Ja tietenkin omalla puhelimella. Työnantajalta työsuhdepuhelinta kysyttäessä vastaus oli kieltävä, ”ei voida myöntää”. Jotenkin en ollut taaskaan yllättynyt. En yllättynyt myöskään siitä että tuosta iltapäivystyksestä ei koskaan korvattu mitään rahallisesti, eikä vapaana. Ei ollut todellakaan enää erikseen työ- tai vapaa-aikaa. Itse päätin kuitenkin sen, että aika josta minulle ei makseta (8 tunnin ulkopuolinen aika), niin en ole vastuussa työnantajalle. Koskaan. Teen työni, mutta muu on minun. Ja jos hoidan työasioita työajan ulkopuolella, teen sen hyvää hyvyyttäni firmaa ajatellen. Minun olisi pitänyt alunalkaen kieltäytyä työstä josta ei makseta, kaikesta siitä mitä tein vapaa-ajallani, sillä varjolla että en halunnut työnkuvassani epäonnistua. Sitäkin, lopulta, käytettiin minua vastaan.

Nyt kun ajattelen noita kuukausia silloin parin vuoden takaa, näen kuinka sekaisin kalenterini oli. Olin kokoajan tavoitettavissa, kokoajan ratkaisemassa seuraavan päivän tai viikon ongelmia, vaikka minun ei olisi ollut pakko. Tuntuu jotenkin jopa koomiselta, kun yritän löytää ajatusta siitä, miksi niin tein. Selkäranka kai pakotti. Enää koskaan en moiseen ryhtyisi, ja minun olisi kai pitänyt asiasta raportoida aikaisemmin liittoon, tai edes luottamusmiehelle, enpä tosin välttämättä usko että tuo olisi häntä kiinnostanut.

Ajoin aika nopeasti itseni piippuun, loppuun, mutta silti päivä toisensa jälkeen raahustin juvanmalmille, tuohon valkoiseen koppiin seiskahallissa, tietokoneen eteen. Miettien, mitä päivä toisi tullessaan, ja samalla muistaen eilisen, muistaen viikon takaisen, vuosien takaisen. Taakkaa lisäsi kaikki ne muistot, ja se kuinka viimeinen ystävällinen sana ”kuski B:n” kanssa sanottiin tuossa hallissa, tuossa kopissa. Minun ristini, ja virheeni on se, että en kykene unohtamaan. Muistan liikaa. Muistot piirtyvät kuviksi, hetkiksi tilanteissa, joihin palaan. Olenko tunnevammainen? Ehkä, mutta en osaa, enkä toisaalta haluakkaan olla muuta kuin olen. Pyrin hyvään, joskus kiertotietä, mutta parasta aina hakien, vaikka se ei olisikaan itselle se paras, vaan toiselle.

Takaisin yyteihin. Annoin parhaat arvosanat kahdelle kuskille. Kokonaisuus toki koostuu monesta osatekijästä, muistaakseni säntillisyydestä, motivaatiosta, yms. Nuo kaksi parasta oli selkeästi Mäntsälän reittiä ajava Kimmo, ja PKS-reiteillä sukkuloiva Jari. Heidän ns. pisteyttäminen oli helppo homma. Joskaan ihmistä ei pitäisi koskaan pisteyttää, mutta jos suoritukset pitää paremmuusjärjestykseen laittaa, niin kyllä se jotenkin on tehtävissä. Kyseisten työntekijöiden, Miesten, miesten ISOLLA M-kirjaimella toiminta oli sen verran jämptiä että toivomisen varaa ei jäänyt. Jos jotain pyysit, se toteutettiin, ja välillä toteutettiin pyytämättäkin. Vitunmoisen kiireen keskellä oli meinaan melkonen helpotus kun tiesit että oli joku kenelle soittaa, ja sanoa että Kahalta, tai jostain jäi tämä ja tämä rivi tulematta, voitko ajaa sen kautta. Vaustaus oli poikkeuksetta, ”Tottakai, tottahan toki, tuossahan tuo on matkan varrella”! Apu, joka oli päivän seivaaja moneen kertaan.

Nämä avut, ja tämä toiminta heijastui niihin arvioihin joita lähetin HR:ää kohti pyydettynä ennen yyteitä. Ja miten kävi? Juuri nämä kaksi parasta arviota saanutta saivat lähteä. En voi ymmärtää. En silloin. En tänään. Lukivatko he listaa väärinpäin? Tuskin. Muistan hetken kun esimieheni, vellihousu varastopäällikkö soitti minulle aamulla ratkaisun tultua ja kertoi nimet. En saatana unohda sitä hetkeä koskaan. Perjantai arpajaispulloa hakemassa stadin alkossa työmatkalla, ja sitten tuo pommi puhelimessa. Jouduin kysymään tolta vässykältä että onko se nyt oikeesti tosissaan!! Valitettavasti totuus tulevana oli se että hän tosissaan oli. Tuo oli ehkä se hetki, kun lopetin uskon koko firmaan, ja siihen että se ei todellakaan halua kannattavasti toimia, ja nyt jos katsoo sen tilinpäätöstietoja, niin yli neljän MILJOONAN tappiota nakuttaa vuosi vuoden perään! Tuolloin vielä apunani oli työnohjaaja, jolle asiasta kerroin, ja en kuivin silmin, en voinut uskoa nimiä, sillä se oli järjen vastaista. Esimiehen tulisi olla firman puolella, yrityksen edustaja, mutta totuuden nimissä, enhän minä siihen enää tuon jälkeen pystynyt. Olinko pystynyt enää sen jälkeen ylipäätään kun näin kuinka kuljetuspuolta hoidettiin?

Enkä ihmettele sitä laisinkaan, nyt kun näen kokonaiskuvaa toisenkin yrityksen kantilta, toisesta ketjusta. Mutta ei siitä enempää.

Yytee neuvotteluiden loputtua piti 13 lenkkiä järjestää uudestaan, typistää ne 7 lenkkiin. Savotta. Vittu. Yläkerta ja kuljetuspuoli oli välillä täysin erimieltä siitä miten asiat on tehtävissä. Mitä vaaditaan ja mikä on toteutettavissa oli ”hippasen” epäbalanssissa. Kuskien jouston ja yläkerran vaaditun vastaantulon kanssa kompromissi löytyi. Onneksi molemmilla puolilla oli tutut miehet, varastossa tutut kuskit ja ylhäällä Juha yhdyshenkilönä tämän asian tiimoilta. Keskitie löytyi, ja arki palautui, siinä määrin kuin se saattoi yyteiden jäljiltä.

Olen miettinyt monesti että miten tilanne yyteissä olisi mennyt silloin jos ”kuski B” olisi ollut töissä tuolla vielä. Lopputili olisi hänellekkin toki tullut yyteissä, mutta jos hän olisi ollut silloin vielä siellä hommissa, minua tuskin olisi valittu sinne esimieheksi, hän olisi onnistunut sen jotenkin kieroilemaan, ja estämään. Olisiko hän onnistunut entisen esimiehen kautta estämään koko vuokrakuskien irtisanomisen? Tuskin, siihen paine oli niin kova. Eikä näillä spekulaatioilla ole mitään merkitystäkään.

Uudet lenkit nakattiin tuotantoon, ja yläkerta, jopa logistiikkajohtaja oli tulokseen melko tyytyväinen, mikä oli hämmästyttävää. Epäilen isosti että myyntijohtaja ei ollut, mutta se tehtiin mitä oli käytettävissä olevilla käsillä tehtävissä tulevaisuutta ajatellen.

Päivittäisen kuormituksen lisäksi kun sysättiin vastuuta vielä tuosta lenkkien tiivistyksestä, ja supistuksesta niin yhtäsuuruusmerkki on se, että siviilissä ei asiat kehittyneet kovinkaan suotuisasti. En kaikesta syytä firmaa, mutta isosti kuitenkin. Kaikki tuo paine, suunnittelu, vastuu…eihän sitä selvinpäin kestänyt. Varsinkaan kun olit yksin. Töiden jälkeen olit yksin, työmatkat olit yksin, kotona olit yksin, heräsit yksin. Kyllä muutama ”märkä” helpottaa sosiaalisella puolella, ja ehdottomasti myös stressipuolella. Aikasemminkin oli helppo ottaa pari unohdukseen, mutta nyt sitten vielä taakka töiden puolesta päälle niin aikapommi oli viritetty.

Ja ne kaikki kysymykset ”kuski B:lle” ilman vastausta. Kevät 2018 eteni, se eteni kohti 5kk määräaikaisuuden loppumista.

Mutta siitä seuraavassa osassa lisää.
—–
Mä en ole koskaan pyytänyt mun muistoja, mä en ole koskaan pyytänyt hyvää muistia. Mutta mä en kykene unohtamaan. Rakkaus ja siihen liittyvä kipu haalistuu, mutta ei koskaan katoa. Eikä sen pidäkkään, sillä se on merkkinä siitä että olen tuntenut jotain minkä laitan itseni edelle…
—–
5FDP – My Nemesis:
”Don’t need the memory,
Already wear the scars…”

-Hannu 10/07/2020