Arkistot kuukauden mukaan: tammikuu 2020

Vaellus läpi vuosikymmenen, osa 3.

Opintovapaalta töihin paluu huhtikuun ensimmäinen 2015. Työnkuvan muuttuminen varastotyöntekijästä työnohjaajaksi. Paperilla tuo muutos oli pienempi, kuin myös palkan suhteen, mutta työpäivät muuttuivat kertaheitolla hyvinkin erilaisiksi. Kokonaan uusi porukka kenen kanssa töitä tehtiin. Olihan tuo kuljetuspuoli ollut jo vuosia olemassa, mutta työnkuvamme eivät juurikaan koskaan kohdanneet, risteytyneet keskenään.

Ryhmä koostui suurimmalta osin kundeista jotka suhasivat pitkin pääkaupunkiseutua, ja siellä sijaitsevia korjaamoita, lisäksi mukaan mahtui pari maakuntalenkkiä jotka ulottuivat Riihimäelle ja lähes Lahteen asti. Pääpaino oli kuitenkin pääkaupunkiseudun jakelussa, tuolloin.

Alkuun kaikki oli uutta, kuten odottaa saattaa, aikataulutettua, joka minulle oli vierasta aikaisemman työnkuvani puolesta. Vierasta oli myös se eräänlainen vihamielinenkin suhtautuminen myynnistä joka kohdistui kuljetuksiin, ja siellä välillä ilmenneisiin inhimillisiin erehdyksiin. Linjoja pitkin tultiin haukkuen osaamattomuudesta, typeryydestä, piittaamattomuudesta, vaikka kaikki tuo ns. epäonnistuminen oli hyvinkin marginaalista. Mietin, että tätäkö tämä on ollut koko ajan, vuosien ajan? Onko kuljetusten arvostus ollut tätä luokkaa taholta, jonka kanssa pitäisi puhaltaa yhteen hiileen, olihan asia kuitenkin lopulta yhteinen?

Ajanmittaan yhteinen sävel löydettiin myyjien kanssa, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Entistä enemmän ystävystyin Juhan kanssa joka aikaisemmin oli ollut palautuksissa, mutta siirtynyt myyjäksi aikanaan. Juha oli linkki ”yläkertaan” joka parhaiten toimi, ja jolta löytyi entisenä kuskina myös tietoa siitä tuskasta jota tuo päivittäinen operointi välillä oli. Hän on ainoa yläkerran tyypeistä joka ei minun silmissäni ole kaikkea arvostusta kadottanut.

Kesän korvilla 2015, tarkemmin toukokuussa muutin takaisin Espooseen, tällä kertaa lähes Espoon keskukseen. Lyhyempi työmatka, ja halvempi asunto. Koulunkäynti jatkui vielä iltaisin, mutta alkoi jo olla selviä merkkejä siitä että jaksaminen ei riitä iltakouluun uusien työkuvien myötä. Työ vaati liikaa ajatuskapasiteettia, koska halusin sen hoitaa täydellisesti. Niin täydellisesti kuin suinkaan voisin, ja se tulisikin olemaan yksi kompastuksistani, mutta palataan siihen myöhemmin.

Kuormittava työ, ja siviilin sinkkuus, yksinäisyys, minun menttaliteetti? Aivan, baarit tulivat tutuiksi vapaalla. Etsin itseäni ja omaa kohtaloani niistä pitkistä tiskeistä, jukeboxien väreistä ja biljardipöydistä. Jo aikaisemmin alkanut vieraantuminen ”Masalan jätkistä” vain jatkui, vaikka olinkin muuttanut takaisin Espooseen. Osaltaan siinä oli paljon omaa syytäkin, halusin sulkeutua omaan maailmaani, johon kaipasin vain rakkautta murtamaan miehisen yksinäisyyteni. Janika asui lähellä, tuon välimatkan olisi kävellyt alle viidessä minuutissa, mutta silti se oli liikaa. Välimatkaa oli aikanaan kertynyt välillemme liikaa, siihen välille oli kertynyt liikaa aikaa, liikaa elämää. Ymmärsin että siitä ei mitään enää tulisi, joten jätin sen asian ajattelun, tai ainakaan en sitä enää niin aktiivisesti miettinyt. Toki säilytin mielessäni mahdollisuuden että häneen spontaanisti törmäisin kaupassa, junassa, joskus, ja pari kertaa näin kävikin. Mutta mitäpä minä osasin sanoa? En juuri mitään. Katselin vain. Katselin häntä ja muistelin. Sehän se minun tuomio oli aina, iltaisinkin, ja edes isompi lasti ”evästä” ei sitä minun mielestä vienyt. Yksinäinen pitkä tie. Minun taakkani on se että osaan sanoa asioita tilanteissa, joissa niitä ei pitäisi sanoa, ja oikean paikan tullen en osaa puhua.

Töissä sukelsin hommiin entistä ahnaammin, halusin kai siitä sisältöä elämään, ja sitä sitten tulikin, enemmän kuin osasin odottaa.

Aika nopeasti otin kopin jakelukaluston ylläpidosta, ja huomasin että niiden hoito on laiminlyöty aika isosti. Ei välttämättä siksi että kuskit eivät välittäisi työkaluistaan, vaan siksi että aikaa ei ole ollut esimiehellä niiden hoitamiseen, ja työnohjaajana minulla nyt oli aikaa asiaan paneutua, mielenkiinnonkin vuoksi. Ei ollut hymyä nostattava kokemus huomata että siellä ajettiin katsastamattomilla pakuilla, ja nopeusrajoituksista ei piitattu. Tämä piittaamattomuus oli onneksi marginaalista, ja koski vain paria kuljettajaa. Työnantajan vastuulla on kuitenkin varmistaa kaluston lainmukainen kunto, ja esimerkiksi se että ne eivät muutoinkaan ole henkilökunnalle vaarallisessa kunnossa.

Toinen asia mikä minua ihmetytti oli se, kuinka paljon kuljetuksissa, vakiintuneilla lenkeillä käytettiin vuokratyöntekijöitä. Eihän tuo asia sinällään minulle kuulunut, mutta näin, ja tiesin niiden aiheuttamat kustannukset ja jos hiukseni eivät olisi olleet lähes mallia ”kekkonen” olisi tukkani ollut pystyssä nähdessäni ne euro määrät, parin kolmen viikon välein 5 numeroisia laskuja. Asiaa ei parantanut se että vuokrakuskeja otettiin lisää lenkkien lukumäärien noustessa kulkiessamme kohti vuoden 2015 loppua. Näin jälkikäteen miettien, jos silloinen esimies olisi ottanut puheeksi kalliin, kestämättömän henkilöstörakenteen, olisi voitu monta euroa säästää, mutta hän ilmeisesti koki että ei väliä, ei oo omat fyrkat. Varsinkin, kun tiedetään että kuljetuksista ei kovan kilpailutilanteen vuoksi voitu asiakkailta mitään laskuttaa. Kestämätön yhtälö, pidemmän päälle, kuten tulimme huomaamaan myöhemmin.

Tilanteessa, jossa siitä vastuussa olevat olivat haluttomia asiaan puuttumaan. Kun tähän vielä lisätään piittaamattomuus kaluston kunnosta (osaltaan kustannus syistä), niin ihmetyttää kuinka on firmalla varaa tilata utopistinen excel-taulukko ulkopuoliselta konsulttiyritykseltä, koskien jakeluaikatauluja (hinta jonkun verran yli 20 000 euroa), jonka hyödyllisyys oli samaa luokkaa kuin käyttää henkseleitä ja vyötä samaan aikaan. Jarin luomaa aikataulutusta ei haluttu uskoa, eikä minunkaan tarpeellisuuttani tontilla, koska se toi vuositasolla kustannuksia noin 3000 euroa (työnantajakustannuksineen), tästäkin joutui vääntämään isosti, kunnes taipui.

Asioista päättävä logistiikkajohtaja oli aloittanut työssään toukokuussa 2015, ja ohkainen kosketuspinta kyseiseen yritykseen, mutta se ei poista sitä vastuuta että alku meni päin persettä, ja sama meno jatkui ja jatkui. Vielä nykyäänkin, otaksun.

Vuoden vaihteessa 2015 – 2016 kuljetuksiin kuului jo 12 kuskia, ja samalla 12 autoa siis. Paletti alkoi kasvaa liian suureksi johdon hakiessa tehostuksia vääristä paikoista. Ammattikuskien johdosta päivät pysyivät jotenkin ”kuljetuskopin” näpeissä, mutta joskus tuntui että ei kaksi käsiparia riitä ohjailemaan niin laajaa jakelua. Etelässä se rajoittui Etelä-Helsinkiin, pohjoisessa Riihimäkeen / Lahteen, lännessä Kirkkonummeen, ja idässä Porvooseen, ja pahimmillaan 4 kertaa päivässä. Ja jokaisella tilatulla osalla kiire. Ja paskat niillä oli, kuhan asiakkaat vaativat, ja myyjät taas vaativat meiltä. Pinnaa kiristi, ja sitä piti loiventaa. Osaltaan oli vtun kiittämätön tunne siitä, että minun työpanosta ei ylhäällä arvostettu, mutta en minä sitä toisaalta kaivannutkaan. Työkavereiden, kuljettajien arvostus oli enemmän kuin tarvitsin. Oli kuitenkin pöyristyttävää että yläkerran johtajilla ei ole mitään kiinnostusta laittomuuksiin, jotka kohdistuvat suoraan heidän vastuualueeseen.

Tuohon aikaan ei siviilissä tarvinnut autolla ajaa. Bussimatka Espoon keskuksen ja Juvanmalmin välillä oli lyhyt, mutta silti niin pitkä että ennen bussiin nousua oli pakko hakea huikat paikallisesta S-marketista, tai kuten monesti tapana oli, työpaikan portista ulos käveltyäni kaivoin repusta jo päivän ekan tölkin / pullon. Laitoin kuulokkeet korviin ja kävelin, sain olla omassa maailmassani taas illan, ennen huomista työpäivää, sain hetken olla kuten halusin.

Koitti ensimmäiset päivät vuonna 2016, ja esimies oli lomalla, ja koko paletti lepäsi minun harteilla. Ja kuinka ”sopivasti” koittikaan pitkästä aikaa kovimmat pakkaset. Monta päivää mittari hakkasi Espoossakin yli -20 astetta, ja se tarkoitti sitä että akkuja hajoaa autoilijoilla, ja jokainen korjaamo tilasi niitä. Ne tilasivat niitä sellaisia määriä että ei mikään ymmärrys riitä. Omat varastot hupenivat nopeasti, sitten tilattiin Kahalta, sitten HL:ltä, sen jälkeen Atoylta, ja kaikkialta ne loppuivat. Ja mikä pahinta, monet korjaamot tilasivat juurikin yhtä ja samaa mallia, ja kun muilta tukkureilta tuli vajaita määriä niin oli työ & tuska setviä, miettiä, arpoa ja heittää lanttia että kuka on jo yhden tuollaisen saanut, ja kuka nyt jätetään ilman. Tuon viikon jälkeen olin henkisesti aivan finito, mutta onneksi siitä alkoi minun talviloma.

Takaisin kun lomalta palasin, töihin oli tullut uusia vuokrakuskeja, ja silloin lopullisesti sekoittui minun pakka työn ja vapaa-ajan välillä.

Sitä rajaa ei enää ollut. Ne olivat yksi ja sama asia.

Mutta siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa…

-Hannu 28/1/2020

Vaellus läpi vuosikymmenen, osa 2.

Minä olen miettinyt useasti, että sen jälkeen kun 2013 helmikuussa täytin kolmekymmentä, lähes tulkoon kaikki on mennyt päin helvettiä. Osaksi omasta syystäni, tekemieni valintojen takia, mutta osaltaan myös ”ulkoa” tulleiden odotusten, vaatimusten, pakotteiden vuoksi. En ole koskaan alistunut kenenkään tahtoon, olen aina taistellut pakottamista vastaan, ja se on tuonut eteeni kivisemmän tien. Onko kaikki ollut sen arvoista?

On. Periaatteitani en kadu, en koskaan. Jos luovut niistä, et ole enää mitään, et oma itsesi, etkä taatusti oman itsesi herra. Joissain asioissa voi taipua, mutta ei koskaan kaatua ja katketa lopullisesti, sen jälkeen en meinaan ainakaan itse voisi itseäni peilistä katsoa.

Vuosien mittaan tuo mies peilissä on muuttunut. Kuljetut kilometrit, kuukaudet ja vuodet ovat kaikki jättäneet jälkensä minuun. Silmäni ovat muuttuneet surullisemmiksi niistä ajoista kun olin vielä teini. Niistä näkee kaikki nuo retket, joiden aikana olen saanut itkeä naurusta, mutta niiden päättyessä käteen ei ole jäänyt kuin tuhkaa, ja ilon vuoksi vuodatetut kyyneleet ovat muuttuneet surusta tiputetuiksi.

Maailma muovaa meitä kaikkia. Se muokkaa meidän ympäristöä, arkea, se pistää meidät olemaan jotain mieltä asioista. Se vaatii meitä muodostamaan mielipiteen. Helpolla tässä maailmassa ei saa mitään, eikä pidäkään saada. Juuri tuo päivittäinen taistelu luo mielessämme asioita jotka nostamme jalustalle niin sanotusti. Ne ovat asioita joita pidämme itselle tärkeinä. Kaikkein tärkeimpänä.

Nuo asiat painavat Suomalaisen miehen, ja miksei naisenkin läpi harmaan kiven, tai ainakin läpi harmaan talvisen päivän, päivän, josta joku on auringon säteet varastanut. Itselleni kaksi asiaa on tärkeimpiä tässä universumissa. Tämä maa, isänmaamme, ja toinen on rakkaus. Noista molemmat näen ehkä eritavalla kuin moni muu, katson niitä tietyllä ehdottomuudella, mutta vain siksi, koska ne ovat minulle pyhiä ja kalliita. Niistä en ole valmis tinkimään, en vaikka se tietäisi sitä, että lopunelämää kuljen yksin tätä varjoisaa polkua. Pidän myös ehdotonta rehellisyyttä niin suuressa arvossa, josta en suostu siitä kauppaa käymään. Joidenkin mielestä menen tuossa äärimmäisyyksiin, mutta onko se todella niin negatiivinen puoli miehessä, tai ihmisessä ylipäätään? Onko kaikki, lähes kaikki, jo niin piintyneet tähän vallitsevaan menoon jossa tartutaan ”muunneltuun totuuteen” jos se on itselle edullisinta? Rehellisyys oli ainakin muistaakseni joskus ”suure” jolla voitiin mitata esimerkiksi jonkin suhteen pituus ja kestävyys. Parisuhde + ”muunneltu totuus” = muuttuva parisuhdestatus. Paikkansapitävä kaava, eikö vain?

Ehkä on olemassa nainen, tuolla jossain, joka asioista ajattelee samoin tavoin kuin minä. Ajattelee Suomen olevan puolustamisen arvoinen, pyhä paikka, johon ei tulla isänniksi ulkoa, vaan korkeintaan vieraaksi. Se on meidän koti, jossa me olemme säännöt luoneet, ja jos ne eivät kelpaa, saa lähteä sinne mistä on tullutkin. Ja mitä rakkauteen tulee, yhtä pyhä on tuokin minulle, kuten ehkä, arvoisat lukijat, olettekin jo saaneet lukea. Kirjoittaisin tähän auki sen tunteen palon, jos osaisin. Mutta en keksi sille sanoja. Se ohjaa minun elämääni, jokaista päivääni täällä, ja välillä kiroan sen miksi en osaa samalla hurmoksella rakastaa itseäni, miksi suuntaan kaikki tunteeni ulospäin, jääden siitä itse kokonaan paitsi.

Olen minä saanut tuntea senkin kun minusta tykätään, on minua ehkä rakastettukin, mutta siitä on jo aikaa, enkä enää tiedä mikä niistä vastakaiuista on ollut rakkautta, ja mikä vain hyväksikäyttöä. Kaikki olisi liian raadollista, jos linjanveto olisi noin suoraviivaista. Olen varmasti itse onnistunut liiankin usein saamaan naisen itseeni pettymään. Olen pettänyt lupauksia, joista olisin halunnut pitää kiinni, mutta jotka vihassani olen sitten rikkonut. Asia, josta kukaan tuskin osaa ylpeä olla, en myöskään itse. Olen yrittänyt kasvaa niistä virheistä, kasvaa kaikista tunteista, mutta eihän meistä kukaan koskaan valmis ole, elämä itsessään ei myönnä päästötodistusta tai lakkia päähän, kukaan ei suoriudu kaikista kursseista. Ihan niin kuin tämä elämä on laittanut minut itkemään ja nauramaan, niin olen minäkin saanut naiset nauramaan ja itkemään, tuossa järjestyksessä, monesti. En liene siis kovinkaan hyvä mies, mutta kyllin hyvä kuitenkin, omasta mielestäni.

Otan itselleni hieman vapauksia poiketa näiden kirjoitusten kanssa kronologiselta aikajanalta, mutta koittakaa pysyä perässä 😊

2013 siis pääsin opiskelemaan Metropoliaan autoinsinööriksi, koulu alkoi elokuussa, eli niihin aikoihin kun Janika viimeisen kerran sulki oveni Tuomarilassa. Mielessäni alkoi kypsyä ajatus opintovapaasta, ja muutosta lähemmäs koulua, arvaamatta silloin vielä että muutto veisi minut aivan koulun naapuriin, Helsingin ydinkeskustaan, kamppiin.

ASO-kämpän irtisanominen vuoden vaihteen jälkeen konkretisoi sen, että uutta asuntoa pitäisi alkaa katsella stadista. Hinnan kiroista johtuen nopeasti selvisi se että siellä ”kohtuu” vuokralla olevat on pieniä kuin kenkälaatikko, joka ei sinällään itseäni haitannut, olinhan muuttamassa yksin ja asunut aikaisemminkin pienessä asunnossa, ja tässä tapauksessa oli vielä huomioitava se seikka, että en todellisuudessa ehtisi kuin nukkua siellä, sillä päivisin olen töissä ja iltaisin koulussa, ainakin siihen asti kunnes opintovapaa koittaa. Asunnon pienuus tuntui kaveripiirissä herättävän komiikkaa, mutta stadissa on olemassa vieläkin pienempiä ”luukkuja”.

Muutto Kalevankadulle tapahtui toukokuussa 2014, merellinen ympäristö, kaikki palvelut lähellä. Tunsin viihtyväni siellä. Yhteenkuuluvuutta loi sekin, että nurkan takana oli ravintola, jossa välillä kävin syömässä, siinä samaisessa ravintolassa oli istunut isänikin aikanaan, ja hänen isänsä, ja hänen isänsä Niilo, levymoguli. Eräällä tapaa tuttuja nurkkia nuo olivat myös sen takia että olin ollut vuosituhannen alussa raksalla töissä ihan tuossa naapurissa.

Muutaman kuukauden kävin tuolta töissä Pohjois-Espoossa ennen kuin päätin tosiaan jäädä opintovapaalle, ja tuon ajankohta oli lokakuu 2014. Suunnitelmissa oli olla vapailla 8 kuukautta, mutta tuo aika typistyi lopulta kuudeksi kuukaudeksi, siitä myöhemmin lisää.

Upposin hyvin stadin väkimassaan, niihin kaduille vaeltamaan olut kädessä, ja ilmankin sitä olutta. Viehätyin niistä maisemista ja vanhoista rakennuksista. Otin nopeasti rakkaaksi harrastuksekseni kävellä iltaisin kaivarin rannassa katsoen merta, puikkelehtien kuntoaan kohottavien muiden ihmisten seassa, kuunnellen välillä merta, välillä fiilikseen sopivaa melodiaa kuulokkeista. Täytyy sanoa että loppuvuodesta 2014 olin aika rikki henkisesti, ja fyysinen puoli tuli siinä sitten kaverina, joten soittolista edusti musiikkigenreä sieltä melankolisemmasta päästä.

En kykene laskemaan iltoja, tunteja, hetkiä joita vietin tuon Itämeren äärellä itkien, istuen, miettien, että kyllä tuohon mereen kyyneleitä mahtuu. Koulussa jaksoin käydä juuri ja juuri, lopun ajan olin enemmän ja vähemmän jurrissa. Kaipasin rakkautta jonka kadotin, kaipasin samalla myös historiaan havinaan kadonnutta Hannua, samalla vihaten silloista muotokuvaani. Silloin kun rahaa oli kiersin baareja, ajatellen että luen kokeisiin siinä samassa, koulukirjat kulkivat repussa, siellä kymppisäkin kaverina. Eihän niistä ollut kuin taakkaa, paskat minä mitään luin siellä hämyisissä nurkkapöydissä. Katselin tuoppiin, ja join. Hain uuden, katselin lyhyemmän aikaa, kiskoin sen nopeammin kuin edellisen. Niinhän se meillä Suomalaisilla miehillä menee, kun pää on täynnä niin sydän ei tunnu niin tyhjältä.

Hyvänä muistona, kahden välisenä huumorina jatkui pitkään silloisen VP:n (asui sattumalta viereisessä talossa) kanssa tilanteet, joissa hän ulkoilutti aikaisin aamulla koiraansa, ja minä vaapuin yön tilanteista, milloin 24h Alepan ilta(yö)palat mukanani, milloin tulin suoraan kebabin kautta, ja silmin nähden seipäässä, kuinkas muutenkaan tuolloin. Jälkeenpäin olemme hyvät naurut noista saaneet, ja toivottavasti saamme vielä jatkossakin yhdessä niille joskus nauraa 😊

On suoranainen ihme, että kursseja sain AMK:ssa silti läpäistyä vaikka muutoin elämä oli sivuraiteella, ja sielun syviä, tummia sävyjä piirsin tänne blogiinkin noina kuukausina.

Päätin opintovapaata typistää kahdella kuukaudella, ja palata töihin huhtikuussa 2015 suorittamaan AMK:n työharjoittelua siinä samassa, ja VP ehdotti että menisin PKS-kuljetuksiin työnohjaajaksi / ajojärjestelijäksi. Näin sovimme tapahtuvan.

Ja millainen retki siitä tulisikaan…!

Mutta siitä seuraavassa osassa.

-Hannu 6/1/2020