Arkistot kuukauden mukaan: heinäkuu 2019

Helteiden paluu…

Ei turhaan ihmiset läpi vuosien ole valinneet työnantajan niin suodessa vuosilomakaudekseen heinäkuuta. Osalla se johtunee siitä että lapsenhoidolliset tarpeet ajavat heidät valitsemaan sen kuun, mutta suurin osa, ja lähes kai kaikki lapsettomista valitsevat tuon kuukauden sen vuoksi että säät suosivat tilastojen valossa silloin parhaiten. Niin tuntuu olevan tänäkin vuonna. Olihan tuossa alkukesästäkin lämmintä, mutta tulevan viikonlopun kolmenkympin ylitykset eivät liene juhlaa kenellekkään, tai noh, ei voi sanoa että ei kenellekkään, perverssioita on niin monenlaisia.

Jos itse saisin päättää, niin läpi vuoden astet seilaisivat jossain +5 – +20 välimaastossa, en kaipaa helteitä, en rakasta hien tunnetta otsalla, kainaloissa, bokserien persvaossa. Viime kesän helteet olivat kyllä pulleammalle Hannulle tukalemmat kuin mitä tämä kesä on ollut, mutta välillä v*tuttaa kuitenkin liiallinen kuumuus, varsinkin töiden ääressä. Vapaalla voi valita vaikka kylmän suihkun tunnin välein.

Kesä on kuitenkin vain rajallinen aika täällä pohjolassa, joten kyllä valkonen mies nämä kelit kestää, ihan kuten se kestää talven pakkaset vaikka toki marmattaa niistäkin, mihinkään kun ei koskaan olla tyytyväisiä = Suomalaisuus.
Viime postaus, kirjoitus oli keskikesän jälkeen, kuitenkin tämän kuun puolella. Arki soljunut omissa uomissaan, mutta jattelin kuitenkin näin illan päälle avata ”kirjoituskoneen”, ja sitä paitsi, onhan nyt 24.7.

Viime viikonloppu oli melkosen helteinen sekin, tosin ilmeisesti ei mitään verrattuna tulevaan viikonlopun lämpöaaltoon, mutta viime viikonloppuna joutui olemaan auringossa niin että päänahka otti taas itseensä. Osaltaan kai tuo johtuu melko ohuesta hiuspeitteestä, mutta joku lippalakki / karvahattu / pyyheliina / tyynynpäällinen tai muu vastaava käärittynä kupolin yli olisi saattanut moiselta kirvelyltä säästää. Mene ja tiedä, tulos on nyt tämä. Sanoisin että tuo lopputulos on kuitenkin pieni hinta siitä, että oli leppoisa, työntäyteinen viikonloppu broidin seurassa, hyvää duunia, auton huoltoa, ja talon maalausta, mutta ennen kaikkea hyvää veljestenvälistä keskustelua, sitä tarvitaan lisää!

Viime kirjotuksen jälkeen kävin henkistä kädenvääntöä tämän blogin jatkamisesta, sillä vuosimaksun aika koitti. Puntarissa oli harrastuksen jatkaminen, versus hyvän / pahan tasapaino. En laatinut asiasta sen suurempia matemaattisia kaavoja, vaan annoin itselleni vuoden aikaa katsoa mihin suuntaan elämä minua vie. Harras toive toki olisi että tummat pilvet olisivat siirtyneet kauemmas, ja positiivista löytäisin elämän polulta, ja vahvasti siltä tuntuukin! Eikä vähiten sen vuoksi että unet eivät ole enää täynnä hahmoja menneisyydestä.

Päiväpäivältä tuntuu enemmän siltä etä logistiikkapuoli saa autoalalla jäädä, ja keskityn tuohon myyntiin. Vähemmän fyysistä, ehkäpä paikasta riippuen toki, paremmin palkattua hommaa, mutta se kuinka välillä saa hyvää fiilistä onnistuessaan ratkomaan ongelmia asiakkaille, ja ylipäätään toimiessaan tulkkina tarpeen ja saatavuuden välissä.
Arkisen aherruksen palattua kalenterin sivuille on poistunut paljolti myös tunne siitä eräänlaisesta yksinäisyydestä. Aina olen suunnattomasti nauttinut omasta rauhasta, mutta joskus sitä aina tarvii, ja kaipaa juttukaveria. Olkoon sen syynä byrokratian viidakot, tai ihan vaan rakkauden kaipuu, kuunteleva korva on aina monesti paikallaan, ja onneksi sellainen on löytynyt entisestä työkaverista.

Ei ihminen elä pelkästään leivästä, vaan tarvitsee se muutakin. En osaa sanoin kuvailla sitä tunnetta joka joskus rinnassani on. Se tuntuu siltä kun minun olisi pakko löytää nainen rinnalleni. Mistä ihmeen syystä? En tiedä. En osaa selittää. Kaipaan jotakin jota rakastaa. En varsinaisesti pelkää sitä, että menettäisin sinkkuvuosinani kyvyn rakastaa, en todellakaan, se on minuun rakennettu niin syvään, ja niin vahvaksi, että sitä en koskaan menetä, mutta se etsii tutkanlailla kohdetta.

Netin syövereistä, kaikenmaailman tindereistä yms. se ei ole löytynyt, vaikka treffiseuraa onkin ollut, mutta mikään ei ole iskenyt siten että olisin ollut valmis syvempään juttuun. Eikä sitä toki aina tarviikkaan, voi odottaa sitä oikeaa. Ja sitä paitsi, jos oikein muistan niin Hämeenlinnassa tapaamani nainen oli horoskoopiltaan leijona, joista ei ole kovin hyviä kokemuksia tältä vuosituhannelta. Olisi toki voinut olla, jos asiat olisivat kohtalo toisin määrännyt. Mutta kuitenkin, vaikka en horoskooppien päälle juurikaan laske, niin jokin on saanut tuon kyseisen ”merkin” kuulostamaan omassa päässäni hiukan siltä että sydänsuruja olisi tiedossa.

Tässä on toki kesää vielä jäljellä, ja etsintä jatkuu. Sehän jatkuu juuri niin pitkään kun se yksi löytyy. Pohjimmiltaan kai ihminen on rakennettu siten, että se haluaa olla jonkun kanssa, jakaa kaiken jonkun kanssa, herätä jonkun vierestä, ja saada hyvä fiilis siitä kun kuulee että ”Kiitos, kun olet siinä”.

Kauniit sanat jotka kuuluvat rakkauden sisään, siihen ruusunpunaiseen todellisuuteen tuntuvat niin kaukaisilta, että en niistä oikeen jaksa edes unelmoida, mutta kai sitä makeeta fiilistä vatsanpohjassa etsii tuolta asfalttiviidakosta, ja illan tummuessa tuon etsinnän siirtää netin monipuoliseen tarjontaan.

Ainakin mitä tulee omaan luonteeseen parisuhteessa niin siihen kai pätee hiukan sama fraasi kuin ihmiseen joka pitkään kauppaa asuntoaan:

”Siihen ei tarvita kuin se yksi ihminen…”

-Hannu 24/7/2019

Kesän puoliväli, ja sen yli…

Kalenteri kertoi hetki sitten kesän puolivälin tulleen, juhannuksen koittaneen. Eipä tuo ns. juhla itselläni mitään juhlatunnelmia nostattanut, tavan viikonloppu siinä missä muutkin. Toki alitajunnassa on tieto siitä kuinka se merkitsee kesän olevan puolessa välissä, ja sitä kautta toki koko vuodenkin. Mitä se siis tarkoittaa? No eipä oikeastaan yhtään mitään. Kuljemme päiväpäivältä ja askel askeleelta kohti vuosikymmenen loppua.

Ei tässä sen isompia suunnitelmia ole loppuvuodelle, koulun täyteinenhän se on. Työharjoittelua melkein koko loppukesä ja syksy. Sen jälkeen onkin taas maailma auki. Mitä tekisi, minne menisi. Viitaten aikaisempiin pohdintoihin niin ennen kaikkea kysymys on painolla minne, eikä niinkään mitä. Kiire ei ole, kiire jäi aikanaan pääkaupunkiseudulle, ja siihen kiireeseen, hektisyyteen, kiiltokuvaan, siihen ei ole ikävä.

Suuren osan elämästäni vietin pääkaupunkiseudun vilinässä, asuen jopa stadin ytimessä vuoden, tuntien kokoajan kuitenkin rinnassani sen tunteen, että minua varten se ei ole. Minua ei ole tarkoitettu viettämään päiviäni metropolissa, minua ei ole luotu siihen ainaiseen rynnimiseen tai tönimiseen. Sielläkin oli toki paikkoja joissa sai rauhoittua, ja löytyi vapaata ilmaa jota hengittää, mutta ns. betoniviidakko oli kuitenkin odottamassa nurkan takana. En löytänyt sieltä koskaan rauhaa, se ei tarjonnut edes tunnetta siitä että voisin löytää tulevaisuuden niiden varjoisten kujien varsilta, päistä, tai seuraavasta korttelista. Stadissa asuminen oli välivaihe, joka oli kai koettava, ja paljon se minulle myös opetti, eli se oli siinä mielessä hyvinkin onnistunut reissu. Sinne kun lähdin, muutin, toivoin että voisin kaiken sen taakan jättää tuhansien ihmisten joukkoon, miljoonien ihmisten tallomille kaduille, mutta siellä asuessani huomasin sen olevan toivoton taisto. Toivoton taisto maailman valtoja vastaan. Kuin taistelu tuulimyllyjä vastaan. Se oli näet ainoastaan taisto itseäni vastaan, ja sen olet aina, ikuisesti, tuomittu häviämään. Voit muuttaa vaikka Saharaan, mutta koskaan et pääse itseäsi karkuun. Paljon olen tällä vuosikymmenellä oppinut, ja opeista ehkä tärkein on ollut juurikin se, että itseä, ja omia ajatuksia on pakko sietää, niitä ei voi paeta, niitä ei voi taivuttaa sellaiseen muotoon joka aamuisin tai iltaisin näyttäisi, tuntuisi paremmalta, ne ovat mitä ovat, ja sen on elämä itsessään määrännyt. Ja elämä, se on sellainen betonimuuri, että siitä et pääse läpi vaikka hakkaisit otsa ruvella. Periksi antamista se ei tarkoita. Periksi ei tule antaa, mutta se opettaa kuitenkin valitsemaan asioita joihin mukautua, tai olla mukautumatta.

Viime viikonloppu oli tapahtumaa täynnä, harvinaista minulle joka olen tottunut aikatauluttomuuteen viikonloppuisin. Arjenkuviot nykyään määrittää koulu, ja sen työharjoittelu, jota onkin mennyt jo pari kuukautta. Elämän arjen, tai ehkä ei niin arjen, vaan elämän kulun välttämättömyyden kirjailema, kirjoittama, kuvastama, oli viime lauantai. Äitini isän, eli pappani hautajaiset. Aina on itselleni tullut kirkossa jotenkin herkkä tunnelma, siinä on jotain mitä ei voi sanoiksi kuvata. Se on ollut läsnä aina. Niin lapsena, kuin teininäkin rippikouluun liittyen, ja osaltaan kai siksi aikanaan isoseksikin hakeuduin, siinä on jotain mystiikkaa. Viime lauantaina ei tota mystiikkaa sen enempää ollut mukana, siinä oli vain muistoja, sekä isolla annoksella kunnioitusta, varsinkin silloin kun parvelta urut soittivat ”iltahuutoa” merkkinä siitä, että yksi veteraani on jälleen poissa, eikä ainoastaan kuka tahansa, vaan minun Pappa. 96 vuotta on pitkä aika maanpäällä, se olisi pitkä aika kenelle meistä tahansa, mutta kuitenkin se kertoo siitä, että jokainen meistä vuorollaan lähtee. Jokaisella on menolippu, eikä isollakaan rahalla voi sitä vaihtaa satavarmaksi meno-paluuksi. Yksikään ei ole ollut niin rikas, tai viisas että olisi voinut tulla takaisin kertomaan mitä rajan takana meitä odottaa, vai odottaako siellä mitään. Varsinkin veteraanien kohdalla haluan uskoa, ja luottaa siihen että siellä odottaa yksi. Ja se yksi on…Rauha.

Hautajaisiin liittyy monesti myös muistotilaisuus, ja niin se oli nytkin. Sukulaisia tila täynnä, äidin veljiä perheineen, ja heidän lapsia. Äidin sisko perheineen, ja taas heidän lapsiaan. Ja toki veljeni vaimoineen ja lapsineen. Jotenkin taas tuo kaikki pisti minut puremaan hammasta yhteen. Kaikki tuo lyö miehen silmille, eteen, tilanteen jossa tuntee olonsa aika yksinäiseksi, jonkin verran jopa ulkopuoliseksi. Siinä seisot yksin puku päällä, ilman että olisi ketään kehen turvata käden puristuksella silloin kun kyyneleet ottavat vallan valua silmistä. Ja toisaalta, pistävät ajattelemaan millainen on oma saattoväkesi sitten joskus, jos jälkikasvua ei ole.

Tuo perhekeskeinen ajattelu tuli eteeni myös ennen tuota viikonloppua, juhannuksena. Kävin treffeillä erään naisen kanssa Hämeenlinnassa. Tapaaminen meni oikein hyvin, kahvittelun merkeissä, mutta jotenkin mieleeni jäi yksi lause häneltä. Siinä juttelun lomassa hän sanoi, kuinka harvinaista on löytää asiallinen, minun ikäinen mies, jolla ei ole lapsia!?! Hmm…asia on ilmeisesti tulkittava niin, että pikkuhiljaa treffimarkkinoilla lapsettomuus on tulkittava etuna itselle, mutta treffikenttää se jakaa myös kahteen suuntaan. Heihin jotka eivät halua enää itse lisää lapsia, ja heihin, jotka eivät halua elämään muuta kuin omia lapsiaan, eli olemassa olevat ja kenties tulevat. Hän kuulemma rajaa tapaamiset tiukalla seulalla heihin, joilla ei omia lapsia ole. Ymmärrän toki tuon, vaikka itseäni ei koskaan ole haitannut jos vastapuolella lapsia on. Niin se on aina ollut.

Lapsettomuus jättää elämästä paljon pois, mutta kuinka niitä asioita osaisi edes kaivata koska niitä ei ole koskaan ollutkaan? Hassua kuinka joskus kaipaan tuota asiaa, josta itselläni ei ole mitään käsitystä. Tiedän, tunnen, vain oman arkeni, mutta en sitä millainen se olisi jos vastuullani olisi toinen elämä.

Sanotaan että isäksi voi tulla minkä ikäisenä vain, ja ehkä niin, mutta voiko HYVÄKSI isäksi tulla minkä ikäisenä vain? Iso kysymys, ja mitä ylipäätään tarkoittaa se, että on isyydessä hyvä? Liian isoja kysymyksiä minulle. Kysymys, eikä edes ajatus ole sinkkumiehelle ajankohtainen, liekö sitä minulle koskaan.

Loppuun lainaus Örskan tupakkakopista:

”Vittuuks mua kiinnostaa…mä oon sinkku…”
-R. Räsänen.

-Hannu 5/7/2019