Ei turhaan ihmiset läpi vuosien ole valinneet työnantajan niin suodessa vuosilomakaudekseen heinäkuuta. Osalla se johtunee siitä että lapsenhoidolliset tarpeet ajavat heidät valitsemaan sen kuun, mutta suurin osa, ja lähes kai kaikki lapsettomista valitsevat tuon kuukauden sen vuoksi että säät suosivat tilastojen valossa silloin parhaiten. Niin tuntuu olevan tänäkin vuonna. Olihan tuossa alkukesästäkin lämmintä, mutta tulevan viikonlopun kolmenkympin ylitykset eivät liene juhlaa kenellekkään, tai noh, ei voi sanoa että ei kenellekkään, perverssioita on niin monenlaisia.
Jos itse saisin päättää, niin läpi vuoden astet seilaisivat jossain +5 – +20 välimaastossa, en kaipaa helteitä, en rakasta hien tunnetta otsalla, kainaloissa, bokserien persvaossa. Viime kesän helteet olivat kyllä pulleammalle Hannulle tukalemmat kuin mitä tämä kesä on ollut, mutta välillä v*tuttaa kuitenkin liiallinen kuumuus, varsinkin töiden ääressä. Vapaalla voi valita vaikka kylmän suihkun tunnin välein.
Kesä on kuitenkin vain rajallinen aika täällä pohjolassa, joten kyllä valkonen mies nämä kelit kestää, ihan kuten se kestää talven pakkaset vaikka toki marmattaa niistäkin, mihinkään kun ei koskaan olla tyytyväisiä = Suomalaisuus.
Viime postaus, kirjoitus oli keskikesän jälkeen, kuitenkin tämän kuun puolella. Arki soljunut omissa uomissaan, mutta jattelin kuitenkin näin illan päälle avata ”kirjoituskoneen”, ja sitä paitsi, onhan nyt 24.7.
Viime viikonloppu oli melkosen helteinen sekin, tosin ilmeisesti ei mitään verrattuna tulevaan viikonlopun lämpöaaltoon, mutta viime viikonloppuna joutui olemaan auringossa niin että päänahka otti taas itseensä. Osaltaan kai tuo johtuu melko ohuesta hiuspeitteestä, mutta joku lippalakki / karvahattu / pyyheliina / tyynynpäällinen tai muu vastaava käärittynä kupolin yli olisi saattanut moiselta kirvelyltä säästää. Mene ja tiedä, tulos on nyt tämä. Sanoisin että tuo lopputulos on kuitenkin pieni hinta siitä, että oli leppoisa, työntäyteinen viikonloppu broidin seurassa, hyvää duunia, auton huoltoa, ja talon maalausta, mutta ennen kaikkea hyvää veljestenvälistä keskustelua, sitä tarvitaan lisää!
Viime kirjotuksen jälkeen kävin henkistä kädenvääntöä tämän blogin jatkamisesta, sillä vuosimaksun aika koitti. Puntarissa oli harrastuksen jatkaminen, versus hyvän / pahan tasapaino. En laatinut asiasta sen suurempia matemaattisia kaavoja, vaan annoin itselleni vuoden aikaa katsoa mihin suuntaan elämä minua vie. Harras toive toki olisi että tummat pilvet olisivat siirtyneet kauemmas, ja positiivista löytäisin elämän polulta, ja vahvasti siltä tuntuukin! Eikä vähiten sen vuoksi että unet eivät ole enää täynnä hahmoja menneisyydestä.
Päiväpäivältä tuntuu enemmän siltä etä logistiikkapuoli saa autoalalla jäädä, ja keskityn tuohon myyntiin. Vähemmän fyysistä, ehkäpä paikasta riippuen toki, paremmin palkattua hommaa, mutta se kuinka välillä saa hyvää fiilistä onnistuessaan ratkomaan ongelmia asiakkaille, ja ylipäätään toimiessaan tulkkina tarpeen ja saatavuuden välissä.
Arkisen aherruksen palattua kalenterin sivuille on poistunut paljolti myös tunne siitä eräänlaisesta yksinäisyydestä. Aina olen suunnattomasti nauttinut omasta rauhasta, mutta joskus sitä aina tarvii, ja kaipaa juttukaveria. Olkoon sen syynä byrokratian viidakot, tai ihan vaan rakkauden kaipuu, kuunteleva korva on aina monesti paikallaan, ja onneksi sellainen on löytynyt entisestä työkaverista.
Ei ihminen elä pelkästään leivästä, vaan tarvitsee se muutakin. En osaa sanoin kuvailla sitä tunnetta joka joskus rinnassani on. Se tuntuu siltä kun minun olisi pakko löytää nainen rinnalleni. Mistä ihmeen syystä? En tiedä. En osaa selittää. Kaipaan jotakin jota rakastaa. En varsinaisesti pelkää sitä, että menettäisin sinkkuvuosinani kyvyn rakastaa, en todellakaan, se on minuun rakennettu niin syvään, ja niin vahvaksi, että sitä en koskaan menetä, mutta se etsii tutkanlailla kohdetta.
Netin syövereistä, kaikenmaailman tindereistä yms. se ei ole löytynyt, vaikka treffiseuraa onkin ollut, mutta mikään ei ole iskenyt siten että olisin ollut valmis syvempään juttuun. Eikä sitä toki aina tarviikkaan, voi odottaa sitä oikeaa. Ja sitä paitsi, jos oikein muistan niin Hämeenlinnassa tapaamani nainen oli horoskoopiltaan leijona, joista ei ole kovin hyviä kokemuksia tältä vuosituhannelta. Olisi toki voinut olla, jos asiat olisivat kohtalo toisin määrännyt. Mutta kuitenkin, vaikka en horoskooppien päälle juurikaan laske, niin jokin on saanut tuon kyseisen ”merkin” kuulostamaan omassa päässäni hiukan siltä että sydänsuruja olisi tiedossa.
Tässä on toki kesää vielä jäljellä, ja etsintä jatkuu. Sehän jatkuu juuri niin pitkään kun se yksi löytyy. Pohjimmiltaan kai ihminen on rakennettu siten, että se haluaa olla jonkun kanssa, jakaa kaiken jonkun kanssa, herätä jonkun vierestä, ja saada hyvä fiilis siitä kun kuulee että ”Kiitos, kun olet siinä”.
Kauniit sanat jotka kuuluvat rakkauden sisään, siihen ruusunpunaiseen todellisuuteen tuntuvat niin kaukaisilta, että en niistä oikeen jaksa edes unelmoida, mutta kai sitä makeeta fiilistä vatsanpohjassa etsii tuolta asfalttiviidakosta, ja illan tummuessa tuon etsinnän siirtää netin monipuoliseen tarjontaan.
Ainakin mitä tulee omaan luonteeseen parisuhteessa niin siihen kai pätee hiukan sama fraasi kuin ihmiseen joka pitkään kauppaa asuntoaan:
”Siihen ei tarvita kuin se yksi ihminen…”
-Hannu 24/7/2019