Arkistot kuukauden mukaan: kesäkuu 2019

Arkea ja haaveita…

Eli arjen haaveita. Joillekin arki on sanana mörkö, suorastaan kirosana, niin se on joskus kai ollut itsellenikin, mutta nykyään olen iloinen ja löydän ilonaiheita arjen keskeltä. Liittyypä ne siihen miten päiväni vietän, tai parantuneesta fiiliksestä kropassa sekä päässäni, samapa se kai mikä on pohjimmiltaan se ”one and only” -tyyppinen syy asiaan. Tai ponnistaako tuo tunne edes yhdestä ja ainoasta asiasta, saattaahan se olla joidenkin asioiden summakin.

Lähes kymmenen kuukautta kalenteria täytti arjen sijasta yhteen soittoon jatkunut viikonloppu, tai ehkä se kymmenen kuukautta oli kuin yksi pitkä sunnuntai, sisältäen tiedon siitä, että maanantaikin vielä koittaa. Se ainainen aika alkoi jo tympästäkin sen verran kovasti että aikataulutettu elämä koulun tiimoilta oli enemmän kuin tervetullut. Toki ennen koulun alkuakin jo sain itseäni otettua niskasta kiinni mitä tulee elämäntapojen korjaamiseen. Välillä usko oli tiukassa siihen että kuinka ns. laihdutus onnistuu lopulta mutta hyvin, ja helposti se lopulta meni. Niin sanottu laihdutus, eräänlaisissa lainausmerkeissä siksi että en kokenut sitä sellaisena, vaan enemmänkin asiana johon ajatuksia suuntasin aikaisempaa enemmän. Korkkia tiukemmalle, ja sen ansiosta paljolti jo yksistään on voinut vetää vyötä tiukemmalle, ja jouduinpa kairaamaan vyöhön lisää reikiäkin tuossa männä päivänä. Kuten silloin jo sanoin, niin se on ehkä se kaikkein konkreettisin merkki siitä että painoa on lähtenyt. Aika näyttää mihin lukemiin vaaka asettuu, mutta nyt se on jo jonkin aikaa ollut seiskalla alkavissa lukemissa, mihin olen enemmän kuin tyytyväinen, ja tarkoitus olisi elopaino sellaisena pitääkin, myös jatkossa.

Kuten Jansson lohkaisi legendaksi muodostuneessa elokuvassa ”ihmisellä pitää olla haaveita, enkä minä ole siinä suhteessa poikkeus”. Haaveita pitää olla, ja niitä kohti pitää tavoitella. Itsekkin haaveilen monista asioista, eriasia on se, että kuinka toteuttamiskelpoisia ne ovat. Kun tämän koulutuksen saan päätökseen, niin on aika taas miettiä elämää pidemmälle, vaikka harvoin kovin pitkälle olenkaan halunnut, tai jaksanut elämää miettiä. Autoalan koulutuksessa on se hyvä puoli, että sen alan hommia löytyy Suomen maasta hangosta nuorgamiin. Hanko ei sinällään houkuttele, pohjoinen kylläkin. Voihan se olla toki niinkin että residenssini löydän jälleen tutuista masalan maisemista jotka niin paljon muistoja sisäänsä kätkevät, tai kenties lohjalta, jossa veljeni ja äitini asuu. Tie on niin sanotusti auki, ja se on hyvä puoli sinkkuudessa. Saat itse päättää mitä teet, missä asut ja sinulla on täysi vapaus jahdata niitä unelmia, ilman velvoitteita ketään kohtaan.

Minulla jäi 2013 vuoden jälkeen palava kaipuu pohjoiseen. Ajettiin Janikan kanssa Oulusta pohjoisen läpi jäämeren rannalle ja useisiin pohjois-norjan kaupunkeihin, palaten käsivarren, Kilpisjärven, ja pohjois-ruotsin kautta takaisin Ouluun. Voi veljet niitä maisemia, niitä monesti huomaan katsovani netistä tänä päivänä. Ehkä se on se ”lapinhulluus” joka tuolloin löi lähtemättömän jäljen minuun. Silloin kun siellä viimeksi tuolloin kävin, elettiin kesää, ja talvi siellä on tosiaankin aivan toisenlainen, mutta sisältääkö lapin talvi juurikin sen kaiken mitä talven tulee ollakin? En viihdy paahtavassa helteessä, enkä myöskään siperian pakkasissa, mutta silti, ehkä juuri siksi nuo kaksi ääripäätä kiehtoo minua. Rakastan Suomea, lähes kaikkea siinä, ja siksi pidän vieraana ajatuksena itselleni muuttoa ulkomaille, vaikka perheettömänä miehenä minulla siihenkin olisi mahdollisuus. Menisi kiertämään Etelä-Eurooppaa muutamiksi kuukausiksi vaikka asuntoautolla. Ajaisi Via Balticaa Puolaan, ja suuntaisi siitä etelään johtaville teille, aina Espanjaan saakka. Toki tuollaista irtiottoa varten pitäisi saada finanssipuoli kuntoon, mutta oisihan se makea kokea se vapaus jonka olen niin monesti nähnyt youtube videoissa, heräisi mahtavista maisemista, ja mukavan paikan löytäessään viettäisi muutamankin yön sangriaa hörppien. Onko tuollaiselle matkalle ihminen koskaan liian vanha, tai liian ahdasmielinen?

Toinen vaihtoehto, joka lienee hitusen lähempänä mahdollisuutta, toteuttamiskelpoisuutta, on ajaa nelostie päästä päähän. Valtatie 4 alkaa siis Helsingistä, ja jatkuu yli 1200 kilometriä pohjoiseen, aina norjan rajalle asti, Suomen puolella lakipisteenä juurikin aikaisemmin mainittu Nuorgam. Tuolta valtatie 4:ltä voisi tosin poiketa sopivissa paikoin itärajalle, ja tutustua niihin paikkoihin joissa aikanaan Suomen kohtalosta päätettiin. Eräänlainen pyhiinvaellusmatka siis. Tuohonkin reissuun varmasti saisi aikaa kulumaan jos ei nyt kuukausi kaupalla, niin ainakin sen kuukauden, ja jälleen olisi ideaali kulkupeli asuntoauto. Heräisi Saimaan rannalta, tai pohjoisessa tunturin kupeesta, keittäisi aamukahvit nuotiolla tai autossa, samalla tutkien karttaa ja miettien mihin suuntaan matkamökin keulan seuraavaksi suuntaisi. Ai että!! Ai ettien että!! Siinä olisi irtioton tuntua, siinä olisi vapauden tuntua!! Mikä lopulta estää tuollaiselle matkalle lähtemästä? Toki kukkaron nyörit, mutta pitääkö sen antaa estää kaikkea elämässä? Viilaisi budjetin vaan riittävän pieneksi, välttelisi kalliita leirintäalueita, ja ennen lähtöä hakisi reissu ”eväät” lahden takaa. Olisiko se lopulta sittenkään niin kallis reissu? Perusteellisen suunnittelun se vaatisi toki, ja nythän olen vasta haaveilu -asteella 😊

Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikenlainen haaveilu on hyvästä, haaveet luovat pohjan suunnitelmille, ja suunnitelmat ovat tulevaisuuden rakennusaineita. Haaveita toki tulee ja menee. Joskus haaveilin perheestä, en koskaan kovin palavasti tosin, mutta haaveilin kuitenkin, mutta nyt kun ikää tulee lisää niin saatan siitä jo luopua, eihän sitä elämästä koskaan tosin tiedä. Ja monethan sanoo että ei se miehellä ole niinkään iästä kiinni, ja se on toki totta. Vapauden kaipuuta vastaan taistelee se että tulevana viikonloppuna olisi treffit edessä, ekaa kertaa pitkään aikaan, viime kerrasta taitaakin olla jo yli vuosi. Saapahan nähdä, mutta kyllähän se aina saa hiukan perhosia vatsaan, hyvällä tavalla.

Vapautta olen kuitenkin oppinut arvostamaan niin isosti, että tuskin siitä ihan heti luovun, enhän ole tähänkään mennessä luopunut. Olen kai sen verran rakenteeltani levoton sielu, ja tunnen jonkinlaista kaukokaipuuta niin sanotusti että on vaikea jäädä paikoilleen, vakiintua johonkin. Johtuuko se iästä, ja siitä että joka päivä jokainen meistä vanhenee? En tiedä, en usko. Enemmänkin uskon sen johtuvan siitä, että metsästän onnea. Eikö meistä kaikki?
Jollain tapaa elämä on asettunut uomiinsa, pitkästä aikaa. Elämässä on löytynyt tarttumapintaa, joka saa minut uskomaan parempaan. Jos elämässäni tarjoutuu mahdollisuus lähteä reissuun, pidemmäksi aikaa, tai kenties statuksella ”toistaiseksi”, niin ehkäpä tästä blogista voisi muodostua jonkinlainen matkakertomus. Tai sellainenhan tämä on näinä vuosina tavallaan ollutkin, mutta vääränlainen sellainen. Taaksepäin kun kelaa niin sen jälkeen kun täytin 30, on suunta ollut aika mollivoittoista, ja se on tiivistynyt niihin sivuihin joita tänne olen kirjoittanut. Ne ovat muistoja, tummia kirjaimia valkoisella pohjalla, ne ovat elettyä elämää, mutta en halua että ne ovat kuitenkaan tulevaisuuttani. Tämä vuosikymmen lähentelee loppuaan, ja on hyvin mahdollista että samoin käy tämän blogin kanssa.

Sen verran kameran edessä oloa vieroksun että tuskin tubettamaan alan noilta mahdollisilta matkoiltani, jätän sen muille, mutta jos reissuun hyppään niin jossain muodossa on matkakertomusta luvassa, sen takaan 😊 Ehkä vaan lause tai kaksi jonkun maisemakuvan kylkiäisenä, mutta jotain kuitenkin.

Mut nyt hyppään hetkeksi ulkoilmaan, nauttimaan illan viimeisistä valonsäteistä…haaveilemaan.

”Keep on dreaming”, tais sanoa eräs Andy joskus, pidä säki siitä kiinni! 😊

-Hannu 17/6/2019

Rotsi auki ja reppu kevyempänä kohti kesää…

Otsikko on hiukan kuvainnollinen kaikinpuolin. Nythän on menty kevättä jo niin pitkälle että kesä on tullut vastaan, ja sen mukanaan tuomat helteet, ei silloin rotsia harteille tarvita, ei edes monesti hupparia tai muutakaan pitkähihaista. Ja mitä reppuun tulee niin senkin taakka on keventynyt, sekä fyysisesti että henkisesti. Enää minun ei tarvitse siellä kantaa mallasjuomia selkävääränä parantaakseni niillä oloani, olen onnistunut niiden parantamisessa muilla tavoin, yhtälailla sieltä repusta on henkinen taakka keventynyt. Se on keventynyt kaikkien näiden kuukausien mukana, niiden virratessa ohi, ja kalenterien sivuilla. Virratessaan ne ovat ottaneet mukaansa osan siitä mitä olen syyttäsuotta mukanani kantanut. Ne ovat imeneet itseensä kipua minusta, kipua josta olen ollut jo pitkään valmis luopumaan. Kipua, jolle en ole kyennyt nimeä antamaan. Eikä sillä nimellä niin väliä olekkaan. Taakka, ja kipu, ne ovat aina varustettu kuitenkin miinusmerkillä, ne koetaan mielessä ja kehossa negatiivisena, niistä halutaan eroon, ja niin minäkin halusin. Ja pääsin.

Milloin niistä pääsin eroon? Tiettyä aikaleimaa en tiedä itsekkään, se fiilis ja tunne kasvoi ajanmyötä keväällä. Toki se oli kaikinpuolin tervetullut olo viime syksyn jäljiltä jolloin mieli oli lähinnä mieletön. Pakkaa tosin sekoitti tänä keväänä asia joka ei mielestäni kuulu millään muotoa sivistyneeseen keskusteluun, tai edes sivistyneeseen yhteiskuntaan. On aivan turha luulla, tai edes maalata sellaisia mielikuvia siitä, että uhkailulla tai kiristämällä voidaan muuttaa suuntaa. Ei tässä mailmassa, eikä tässä blogissakaan. Se olen minä joka päättää mitä kirjoitan, miten kirjoitan, ja milloin kirjoitan. Edelleen, jos se ei sinun silmiä miellytä, voit jättää lukematta, ja poistaa kirjanmerkeistäsi tämän blogin osoitteen, se ei minua hetkauta pätkääkään. Tämän sivuston tarkoituksena on pysyä suorana, sensuroimattomana, ja minun elämääni kuvaavana, odottamatta sen sopivan kaikkien maailmankuvaan tai ymmärrykseen muutoinkaan. Jos aihealue tai tyyli ei sinulle sovi, niin feel free ja lue yle.fi tai vauva.fi. Edelleen, I don’t give a s*it.

Mutta te, jotka olette vuosien varrella jaksaneet pysyä mukana, lukea, ja peukuttaneetkin matkassa kohti tulevaisuutta, niin samaa settiä luvassa! Ei sananvapaus laissa ole koskaan ollut muotoiltu siten, että se sisältää oletuksen siitä, että kenellekkään ei saa tulla pahamieli sanoista. Se ei ole määre, joka sisältää informaation, tai sen rajoituksen, sillä ei ole valtuutta puuttua sanamuotoihin, lauseisiin, tai ihmisten tunteisiin. Sananvapaus on määritelty niihin kulmakiviin, jonka varassa Suomi seisoo tänäpäivänä. Haluatteko te heiluttaa niitä perustuksia? Haluatteko te tuhota kaiken sen mitä on viime vuosisadalta rakennettu? Niin, juuri te, jotka vertaatte sananvapautta alistamiseen, ja pelkoon. Juuri te, jotka kuvittelette hiljentävänne kansan uhkamaalla oikeusasteilla. Juuri te, joiden omat teot eivät kestä päivänvaloa. Juuri te…te tarvitsette ajatustauon, ja kenties sitä menttaalista apua.

No, se siitä aiheesta. En jaksa, tai ole koskaan jaksanutkaan hirmuisesti aikaa tai vaivaa käyttää siihen miten muut ajatelee. Oma ajatusmalli on kuitenkin hiukan erkaneva heidän omastaan. En tiedä, kuinka vasemmalla oli henkilö joka aikanaan sanoi ”kenen leipää syöt, hänen laulua laulat”. Varmasti lienee monen arkea tänäkin päivänä. Ihmiset kun ovat niin työorjentoituneita nykyään, ajattelematta sen enempää ”laatikon ulkopuolelle”. Meitä on toki moneksi, osa myy vuorokaudestaan sen 8 tuntia työnantajalleen, osa enemmän, vieden töitään kotiin, ilman että siitä maksetaan palkkaa. Osa tekee ylimääräistä työtä näkemättä sitä, että se on lainvastaista, osa oikeen haalii työpöydälleen hommia. Osa rakastaa stressiä, osa saa siitä sydänkohtauksen. Osalla kieli on johtajan perseessä, osa uskaltaa sanoa vastaan. Kuten sanottu, meitä on moneksi.

On sairasta myydä itsensä työnantajalle siten, että se määrittää sinun koko olemassa olon. Kaiken sen mitä olet. Kaiken sen miten käytät vuorokautesi tunnit. Kuukausipalkkainen työ tarkoittaa sitä, että olet palkkaa vastaan velvollinen työskentelemään 37,5 tuntia viikossa, ja nämä tunnit ovat niitä joista olet vastuussa ”ylös”. Kaikki muu on sinun omaasi. Sinun aikaa, jolloin voit vaikka käydä huorissa, tai vaikka myydä omaa persettäsi, se ei kuulu työnantajalle, ei mitenkään, se on sinun asiasi, koska se ON SINUN AIKAASI! Työnantaja saattaa osoittaa että seurustelu, tai sanotaanko vaikka suoraan, nussiminen, on heidän mielestään epäsuotavaa työkaverien kesken, ja vielä moitittavampaa se on esimiehen ja alaisen välillä, mutta Espoon Juvanmalmilla sijaitsevassa varaosavarastossa vallitseekin valikoiva tuomarointi, valikoiva tuomitseminen. Joillekkin kyseinen toiminta on suotavampaa kuin toisille. Jos edustat muuta kansalaisuutta lähtökohdilta kuin Suomalaisuutta, niin saat erivapauksia. Minut erotettiin puheiden perusteella, ilman näyttöä. Katkera mies puhuu paskaa? Ehkä niin, mutta tsekatkaapa faktat, ja tilanne nykyään. Eritoten palautuspuolella. Olenko enää lopulta niin kaukana totuudesta? Asioita ei toki nähdä, jos niitä ei haluta nähdä. Ennen mustat lasit oli vain J. Karjalaisen yhtyeellä, nykyään on toisin. Kun toin esiin asioita, jotka vaikuttivat talouteen firmassa negatiivisesti, minusta tuli ”epätoivottu henkilö”, vaikka hakiessani esimieheksi, ja minut siihen tehtävään valittiinkin, esitin tuovani kulukuria hommiin, sillä olin nähnyt epäkohtia vuosien varrella. Näiden epäkohtien esiintuominen oli liikaa logistiselle johdolle, halusivat jatkaa omalla linjallaan, ja tulos on viime vuodelta…lähes viisi (5) miljoonaa miinuksella. Need more words? No.

Jos itsensä myy työnantajalle täysin, eli siis yli sen mistä maksetaan (37,5h), niin missä on vapaus? Missä on ihmisen vapaus silloin? Jos olet vastuussa kaikesta elämässäsi palkanmaksajalle niin mikä sinut määrittää silloin? Mikä silloin olet? Sinä olet Orja. Se sinä olet, et mitään muuta. Mitä hienompi titteli sinulla on, päällikkö, johtaja, yms. sitä isommin olet toisen omistuksessa. Yhteiskunnan tulisi keksiä joku näppärä termi sille ihmiselle joka myy aikaansa, persettään myyvälle kun on olemassa jo termi. Se on huora.

Päivämäärä tänään tälle kirjoitukselle on varsin sopiva, 8.6. Viime vuonna tämä päivä oli perjantai, ja firman grillibileet! Vartaassa pyöri kokonainen sika kypsymässä, ja ilolientä oli tarjolla sekä duunarille että päällikölle. Itse sijoituin noiden keskivälille esimiehenä ja kyllä, nautin molemmista. Mustan kypsää sikaa ahtaessani kurkun kautta ruhoni vatsaan otin välihuikkaa anteliaasti tarjoillusta lonkerosta ja oluesta. Olinhan nuo ansainnutkin, kun olin päivän mittaan trukilla ajellut pöytiä bilepaikalle ja muutoinkin ohjeistanut illan kulusta. Alkuperäisessä suunnitelmassa olisi pitänyt kyllä minun pysyä sillä tuo ehtoo, ja sen ”märkyys” määritti historiani tuolla Juvanmalmilla, mutta myös avasi tulevaisuuden Juvanmalmin ulkopuolella. Se määritti itseäni paljon, ja sitä miten käyttäydyn alkoholia ottaneena, mutta se määritti myös minun silmissäni, ja onneksi myös muiden silmissä naista, joka luuli, tai ehkäpä jopa luulee edelleen itsestään liikaa. Epäilemättä maailma lyö vielä häntä turpaan, ja hän polvilteen ihmettelee mitä tapahtui, mutta edes kaikenmaailan IG:t häntä ei siltä pelasta.

Tän vuoden startatessa tammikuun ekana, lupasin itelleni että luovun kaikesta paskasta. Tiputan painoa, stumppaan röökin, otan vähemmän alkoa, kelaan vähemmän rakkautta, funtsin vähemmän historiaa. Tässä kuussa on juhannus, ja sitä kutsutaan keskikesän, ja ehkä jopa keskivuoden juhlaksi, ja osassa vuodenvaihteen lupauksista olen onnistunut. Paino on tippunut -20kg, rööki on läsnä korkeintaan viikonloppuina, alkoholi näyttelee elämäni areenalla pienempää roolia, rakkauden olomuoto on muuttunut, säilyttäen kohteensa niissä raameissa jotka historia tuon tunteen ympärille luo. Lopulta, kuitenkin, tunnen…että minusta on helpompi hengittää.

Vaikka rakastan, en rakasta siksi että näkisin huomisen. Rakastan siksi, että huominen olisi sen rakkauden arvoinen.

Ehkä Hän näkee vielä joskus samoin.

-Hannu 8/6/2019