Eli arjen haaveita. Joillekin arki on sanana mörkö, suorastaan kirosana, niin se on joskus kai ollut itsellenikin, mutta nykyään olen iloinen ja löydän ilonaiheita arjen keskeltä. Liittyypä ne siihen miten päiväni vietän, tai parantuneesta fiiliksestä kropassa sekä päässäni, samapa se kai mikä on pohjimmiltaan se ”one and only” -tyyppinen syy asiaan. Tai ponnistaako tuo tunne edes yhdestä ja ainoasta asiasta, saattaahan se olla joidenkin asioiden summakin.
Lähes kymmenen kuukautta kalenteria täytti arjen sijasta yhteen soittoon jatkunut viikonloppu, tai ehkä se kymmenen kuukautta oli kuin yksi pitkä sunnuntai, sisältäen tiedon siitä, että maanantaikin vielä koittaa. Se ainainen aika alkoi jo tympästäkin sen verran kovasti että aikataulutettu elämä koulun tiimoilta oli enemmän kuin tervetullut. Toki ennen koulun alkuakin jo sain itseäni otettua niskasta kiinni mitä tulee elämäntapojen korjaamiseen. Välillä usko oli tiukassa siihen että kuinka ns. laihdutus onnistuu lopulta mutta hyvin, ja helposti se lopulta meni. Niin sanottu laihdutus, eräänlaisissa lainausmerkeissä siksi että en kokenut sitä sellaisena, vaan enemmänkin asiana johon ajatuksia suuntasin aikaisempaa enemmän. Korkkia tiukemmalle, ja sen ansiosta paljolti jo yksistään on voinut vetää vyötä tiukemmalle, ja jouduinpa kairaamaan vyöhön lisää reikiäkin tuossa männä päivänä. Kuten silloin jo sanoin, niin se on ehkä se kaikkein konkreettisin merkki siitä että painoa on lähtenyt. Aika näyttää mihin lukemiin vaaka asettuu, mutta nyt se on jo jonkin aikaa ollut seiskalla alkavissa lukemissa, mihin olen enemmän kuin tyytyväinen, ja tarkoitus olisi elopaino sellaisena pitääkin, myös jatkossa.
Kuten Jansson lohkaisi legendaksi muodostuneessa elokuvassa ”ihmisellä pitää olla haaveita, enkä minä ole siinä suhteessa poikkeus”. Haaveita pitää olla, ja niitä kohti pitää tavoitella. Itsekkin haaveilen monista asioista, eriasia on se, että kuinka toteuttamiskelpoisia ne ovat. Kun tämän koulutuksen saan päätökseen, niin on aika taas miettiä elämää pidemmälle, vaikka harvoin kovin pitkälle olenkaan halunnut, tai jaksanut elämää miettiä. Autoalan koulutuksessa on se hyvä puoli, että sen alan hommia löytyy Suomen maasta hangosta nuorgamiin. Hanko ei sinällään houkuttele, pohjoinen kylläkin. Voihan se olla toki niinkin että residenssini löydän jälleen tutuista masalan maisemista jotka niin paljon muistoja sisäänsä kätkevät, tai kenties lohjalta, jossa veljeni ja äitini asuu. Tie on niin sanotusti auki, ja se on hyvä puoli sinkkuudessa. Saat itse päättää mitä teet, missä asut ja sinulla on täysi vapaus jahdata niitä unelmia, ilman velvoitteita ketään kohtaan.
Minulla jäi 2013 vuoden jälkeen palava kaipuu pohjoiseen. Ajettiin Janikan kanssa Oulusta pohjoisen läpi jäämeren rannalle ja useisiin pohjois-norjan kaupunkeihin, palaten käsivarren, Kilpisjärven, ja pohjois-ruotsin kautta takaisin Ouluun. Voi veljet niitä maisemia, niitä monesti huomaan katsovani netistä tänä päivänä. Ehkä se on se ”lapinhulluus” joka tuolloin löi lähtemättömän jäljen minuun. Silloin kun siellä viimeksi tuolloin kävin, elettiin kesää, ja talvi siellä on tosiaankin aivan toisenlainen, mutta sisältääkö lapin talvi juurikin sen kaiken mitä talven tulee ollakin? En viihdy paahtavassa helteessä, enkä myöskään siperian pakkasissa, mutta silti, ehkä juuri siksi nuo kaksi ääripäätä kiehtoo minua. Rakastan Suomea, lähes kaikkea siinä, ja siksi pidän vieraana ajatuksena itselleni muuttoa ulkomaille, vaikka perheettömänä miehenä minulla siihenkin olisi mahdollisuus. Menisi kiertämään Etelä-Eurooppaa muutamiksi kuukausiksi vaikka asuntoautolla. Ajaisi Via Balticaa Puolaan, ja suuntaisi siitä etelään johtaville teille, aina Espanjaan saakka. Toki tuollaista irtiottoa varten pitäisi saada finanssipuoli kuntoon, mutta oisihan se makea kokea se vapaus jonka olen niin monesti nähnyt youtube videoissa, heräisi mahtavista maisemista, ja mukavan paikan löytäessään viettäisi muutamankin yön sangriaa hörppien. Onko tuollaiselle matkalle ihminen koskaan liian vanha, tai liian ahdasmielinen?
Toinen vaihtoehto, joka lienee hitusen lähempänä mahdollisuutta, toteuttamiskelpoisuutta, on ajaa nelostie päästä päähän. Valtatie 4 alkaa siis Helsingistä, ja jatkuu yli 1200 kilometriä pohjoiseen, aina norjan rajalle asti, Suomen puolella lakipisteenä juurikin aikaisemmin mainittu Nuorgam. Tuolta valtatie 4:ltä voisi tosin poiketa sopivissa paikoin itärajalle, ja tutustua niihin paikkoihin joissa aikanaan Suomen kohtalosta päätettiin. Eräänlainen pyhiinvaellusmatka siis. Tuohonkin reissuun varmasti saisi aikaa kulumaan jos ei nyt kuukausi kaupalla, niin ainakin sen kuukauden, ja jälleen olisi ideaali kulkupeli asuntoauto. Heräisi Saimaan rannalta, tai pohjoisessa tunturin kupeesta, keittäisi aamukahvit nuotiolla tai autossa, samalla tutkien karttaa ja miettien mihin suuntaan matkamökin keulan seuraavaksi suuntaisi. Ai että!! Ai ettien että!! Siinä olisi irtioton tuntua, siinä olisi vapauden tuntua!! Mikä lopulta estää tuollaiselle matkalle lähtemästä? Toki kukkaron nyörit, mutta pitääkö sen antaa estää kaikkea elämässä? Viilaisi budjetin vaan riittävän pieneksi, välttelisi kalliita leirintäalueita, ja ennen lähtöä hakisi reissu ”eväät” lahden takaa. Olisiko se lopulta sittenkään niin kallis reissu? Perusteellisen suunnittelun se vaatisi toki, ja nythän olen vasta haaveilu -asteella 😊
Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikenlainen haaveilu on hyvästä, haaveet luovat pohjan suunnitelmille, ja suunnitelmat ovat tulevaisuuden rakennusaineita. Haaveita toki tulee ja menee. Joskus haaveilin perheestä, en koskaan kovin palavasti tosin, mutta haaveilin kuitenkin, mutta nyt kun ikää tulee lisää niin saatan siitä jo luopua, eihän sitä elämästä koskaan tosin tiedä. Ja monethan sanoo että ei se miehellä ole niinkään iästä kiinni, ja se on toki totta. Vapauden kaipuuta vastaan taistelee se että tulevana viikonloppuna olisi treffit edessä, ekaa kertaa pitkään aikaan, viime kerrasta taitaakin olla jo yli vuosi. Saapahan nähdä, mutta kyllähän se aina saa hiukan perhosia vatsaan, hyvällä tavalla.
Vapautta olen kuitenkin oppinut arvostamaan niin isosti, että tuskin siitä ihan heti luovun, enhän ole tähänkään mennessä luopunut. Olen kai sen verran rakenteeltani levoton sielu, ja tunnen jonkinlaista kaukokaipuuta niin sanotusti että on vaikea jäädä paikoilleen, vakiintua johonkin. Johtuuko se iästä, ja siitä että joka päivä jokainen meistä vanhenee? En tiedä, en usko. Enemmänkin uskon sen johtuvan siitä, että metsästän onnea. Eikö meistä kaikki?
Jollain tapaa elämä on asettunut uomiinsa, pitkästä aikaa. Elämässä on löytynyt tarttumapintaa, joka saa minut uskomaan parempaan. Jos elämässäni tarjoutuu mahdollisuus lähteä reissuun, pidemmäksi aikaa, tai kenties statuksella ”toistaiseksi”, niin ehkäpä tästä blogista voisi muodostua jonkinlainen matkakertomus. Tai sellainenhan tämä on näinä vuosina tavallaan ollutkin, mutta vääränlainen sellainen. Taaksepäin kun kelaa niin sen jälkeen kun täytin 30, on suunta ollut aika mollivoittoista, ja se on tiivistynyt niihin sivuihin joita tänne olen kirjoittanut. Ne ovat muistoja, tummia kirjaimia valkoisella pohjalla, ne ovat elettyä elämää, mutta en halua että ne ovat kuitenkaan tulevaisuuttani. Tämä vuosikymmen lähentelee loppuaan, ja on hyvin mahdollista että samoin käy tämän blogin kanssa.
Sen verran kameran edessä oloa vieroksun että tuskin tubettamaan alan noilta mahdollisilta matkoiltani, jätän sen muille, mutta jos reissuun hyppään niin jossain muodossa on matkakertomusta luvassa, sen takaan 😊 Ehkä vaan lause tai kaksi jonkun maisemakuvan kylkiäisenä, mutta jotain kuitenkin.
Mut nyt hyppään hetkeksi ulkoilmaan, nauttimaan illan viimeisistä valonsäteistä…haaveilemaan.
”Keep on dreaming”, tais sanoa eräs Andy joskus, pidä säki siitä kiinni! 😊
-Hannu 17/6/2019