Arkistot kuukauden mukaan: toukokuu 2019

Tapahtuipa niinä päivinä..

Jotkut meistä muistavat hyvin nimet, jotkut painavat mieleensä kasvot. Itselleni syöpyvät syvälle muistiin päivämäärät, ja se millaisista tunteista nuo päivät koostuivat. Muistijälkihän kokonaisuutena rakentuu tunteiden ympärille. Jokin tunne on viiltänyt sinua siten, että muistat sen hetken, tilanteen. Tänään on taas yksi niistä päivistä jonka muistan vuoden takaa. Muistan sen siksi, että en kykene kai koskaan unohtamaan sitä aamuista tunnetta, niin vahvana se on mielessäni, ja toki sen muistan myös siitä tapahtumien ketjusta joka silloin lähti liikkeelle. Lauantai 26.5.2018.

Ansaittu viikonloppu, jolloin tulisi ladata akkujaan seuraavan viikon työhaasteisiin, itselleni aika tekemätön paikka kun haasteet eivät vuosiin enää elämässäni olleet rajoittuneet työrintamalle, vaan siviilissäkin haasteita oli, ennen kaikkea tunteideni kanssa. Olen hiukan sen oloinen ihminen että kierrätän tapahtumat tunteiden kautta, reagoin niihin sen pohjalta. Se välillä johtaa impulsiiviseen käyttäytymiseen, mikä ei aina ole hyvästä, mutta toisaalta tekee minusta ihmisen joka ei pelkää näyttää sitä mitä tunnen. Saatan kimpaantua kohdatessani vääryyttä, mutta toisaalta skaalan ääripäässä saatan suudella rakkauteni kohdetta varpaista otsaan saakka. Ehkä siis voisin kuvailla itseäni, ja luonnettani adjektiivilla aito.

Yksinolo saa ihmisen riemuitsemaan vapaudentunteestaan, mutta pahoina hetkinä se ajaa sinut nurkkaan, puhumaan seinille kun ei ole ketään muutakaan kenelle höpöttää, purkaa mieltään. Yksinolo on eriasia kuin yksinäisyys. Toki joskus olen yksinäisyyteenkin havahtunut kun on mennyt päiviä jolloin ainoa ihminen jolle olen sanoja suustani päästellyt on ollut kaupan kassa. Olen, ja elän yksin, mutta en ole kroonisesti yksinäinen kuitenkaan. Pääosin viihdyn itseni kanssa vallan mainiosti ja saan tehdä juuri niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Vaarana tuossa on sortua itsekkyyteen, mutta sitä vastaan taistelen rakkaudella. Monesti olen tosin senkin toimivuutta epäilyt, sillä se on tunteena niin suuri että sen kahlitseminen, rajaminen tiettyihin raameihin on mahdotonta. Joskus olen ajatuspeliä mielessäni pelaillut ja miettinyt, mistä asioista voisin maailmassa luopua lopullisesti, ja mistä en. Lopputulos on ollut aina sama. Menköön kaikki muu, kuhan rakkaus pysyy. Olkoon se nimetöntä, kohdistamatonta, ihmisyksilöä suurempaa tunnetta, joka välillä minua orjuuttaa, mutta haluan sen pitää loppuun asti. Se ruoskii, raapii, riipii ja repii miestä, mutta jotenkin masokistisesti tykkään siitä, se pitää minut ihmisenä, se kantaa minut huomiseen joka saattaa tuoda eteeni naisen joka näkee silmistäni sen hyvyyden, jota joskus itse joudun peilin edessä epäilemään.

Tuona lauantaina oli yksi niistä päivistä minun elämässäni jolloin mieli murtui, ja antoi tilaa välinpitämättömyydelle. Tunne itsessään ei ollut minulle uusi, tai yllättävä, mutta sen laajuus, käsinkosketeltavuus oli.

Kadotin jotain sinä aamuna tuohon leikkipuistoon, sillä lähdin sieltä itkien. Laitoin aurinkolasit peittämään kasvoiltani nuo kyynelvirrat, puristin käsiäni nyrkkiin, toistelin päässäni hiljaa…”taistele vastaan, älä anna periksi…taistele vastaan, älä anna perkiksi…tällä maailmalle.” Periksi en aikonut antaa, oli keksittävä jotain muuta. Puhumalla, tekemällä tai kirjoittamalla en mitään hyvää näköjään saanut aikaiseksi, niin voisin sitten alkaa täydeksi perkeleeksi. Maksaisin samalla mitalla maailmalle takaisin. Tämä ajatus mielessäni kävelin bulldogiin, ainoaan baariin joka siihen aikaan aamusta oli auki.

Minä petyin niihin sanoihin, minä petyin siihen ihmiseen, petyin siihen mustavalkoisuuteen, petyin siihen miten kolmas osapuoli oli minun sanoja ja tekoja vääristellyt, petyin siihen että en saanut kerrottua omaa puoltani asioista, ennen kaikkea minä petyin maailmaan. Maailmaan, jolle nyt halusin haistattaa pitkät. Ja niin todella tein. Mitta tuli täyteen, en vain yksinkertaisesti enää jaksanut välittää mistään. Vastasin vittuiluun vittuilemalla takaisin, pahaan sanaan heitin kymmenen takaisin.

Oli ehkä minun aika pettyä, samoin kuin minuun on niin monet, niin monesti pettyneet. Tekojani en saa takaisin, ei kukaan meistä saa. Kuitenkin tuona aamuna luoja tarjoili minulle mielen mustuutta niin anteliaalla kädellä, että se väkisinkin taittui katkeruuteen, ja se lukee siinä tienviitassa joka johdattaa vihaan. Ja voi luojani, kuinka vihasinkaan. Puristin tuoppia niin että pelkäsin lasin murtuvan paineen alla, pelkäsin itseni murtuvan. Olin niin poissa tolaltani että en välittänyt siitä mitä baarimikko mietti katsoessaan itkevää miestä yksin baaripöydässä aikaan, jolloin useimmat vasta juovat aamukahvia herättyään tuohon lauantaihin.

Pettynyt mies, mieli, alkoholi ja yksin olo, siinä keitos josta tuskin voi koskaan mitään hyvää saada aikaiseksi. Tuohon kun lisätään vielä aavistus itsesyytöksiä niin maku peittoaa vahvimmankin chilin, ja tuota tunnetta koitin poistaa nielemällä lisää mallasjuomaa. Koko mies, tuolloin lähes satakiloinen, ahtautui, ja valui tuopin pohjalle, ollen lopulta niin mutkalla ettei löytänyt ulospääsyä.

Tuolloin, kesän kynnyksellä unohdin hetkeksi lämpimät tunteet, tai kyllähän raivokin piti minua lämpimänä, mutta annoin tuon välinpitämättömyyden sotkea mieltäni liikaa, ja se toi jälleen unettomuuden elämääni. Joka kirottu aamu piti töihin lähteä, vaikka mieli olisi mieluummin hakeutunut hämyisiin baareihin, jonkun vanhan jukeboxin luokse, sormien valitessa listoilta kappaleita jotka olisivat kuitenkin vain jälleen avanneet kyynelkanavani.

Näin jälkikäteen ajateltuna, yhden miehen harteille sysättiin tuolloin taakka jota en kestänyt. Ei kukaan olisi kestänyt. Työnantaja oli sitä mieltä että olen heidän käytettävissään 24 / 7, mutta tilinauhassa tuo ei koskaan näkynyt. Ajansaatossa olen huomannut kuinka vääristynyt, ja sairas tuon yrityksen kulttuuri onkaan. Epäpätevyys johtaa huonoihin ratkaisuihin, ja siitä ei tarvita todisteeksi muuta kuin vilkaisu yrityksen viime vuoden tulokseen, tai sitä edellisen vuoden tuloslaskelmaan. Sokeutta, osaamattomuutta, niukistelua, lopulta on kai aivan saman tekevää mikä oli, ja on, syynä.

Tuon toukokuun lopulla mieleni vallannut tummuus jatkui myös kesäkuun puolella, tunnetuin seurauksin. Kyllä näen omat tekoni asiassa, ja niiden kanssa osaan myös elää, mutta silti vihaan yhä edelleen ihmisiä jotka silloin ratkaisuja tekivät. Ehkä tuo yksi nainen ei tiennyt mitä saa aikaan sanomisillaan, valheillaan, mutta se ajatus ei kanna mielessäni siihen asti että osaisin anteeksi antaa, varsinkaan kun hän itseriittoisuudessaan ei ole koskaan sitä edes minulta anteeksi pyytänyt.

Tämä kulunut vuosi on opettanut minulle ehkä enemmän kuin koko elämämme vuosikymmen, joka kulkee kohti loppuaan, yhteensä. Se on opettanut minulle että työ, joka täytti aikanaan päiväni, toimi perustana elämälleni ei ole lopulta mitään muuta kuin työ, se ei ole tärkeintä maailmassa. Tärkeintä jokaisessa päivässä olisi toimia oikein, siten, että huomenna ei harmittaisi. Enhän minäkään kai moiseen ihmetekoon koskaan kykene, mutta siitä huolimatta sitä kohti voi pieni ihminen itsensä kammeta. Ei pidä pettyä siihen jos tuo päämäärä jää saavuttamatta, sillä jokainen askel kuitenkin sitä kohti ei ole mennyt hukkaan, ne askeleet tuovat elämään enemmän kuin vievät.
Vaikka minua monesti harmittaa se, että ihmiset ovat minut väärin ymmärtäneet, iloitsen siitä, että niin monet näkevät kuitenkin vääristelyiden lävitse. Toki vielä useammatkin sen näkisivät jos suostuisivat suoraan kysymään, ja jättäisivät paskan puhujien sanat omaan arvoonsa.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen kuinka sade kopistelee ikkunaa, tummien pilvien vyöryessä taivaalla, mutta iloitsen kuitenkin siitä, että tänään olen isompi ihminen henkisesti, olen vahvempi. Vahvuus ei tarkoita milloinkaan sitä että sellainen ihminen ei koskaan itke, päinvastoin, vahvuutta on se, että osaa ja pystyy itkemään. Vahvuus rakentuu kokemuksen ja ymmärryksen päälle. Kokemukset, ja niistä selviäminen on avainasemassa kun ihminen valmistautuu tulevaisuuteen jota et tänään pysty vielä edes arvaamaan.

Mikä on elämän tarkoitus, kysyi tällä viikolla eräs ystäväni. Eihän siihen osaa vastata. Toki voisi sanoa että elämän teitä kun kävelee niin tarkoituksena, tai siinä onnistumisen merkkinä voisi pitää sitä että on päivien aikana hymyillyt enemmän kuin mitä on vituttanut, mutta ei tuokaan kovin tyhjentävä vastaus liene. Vaikka tuon ison kysymyksen vastaus on itsellenikin vielä pimennossa, tiedän viimein vastauksen siihen mikä on ollut kuluneen vuoden tarkoitus.

Se on…kasvaminen.

-Hannu 26/5/2019

Ajatuksia arjen keskeltä…

Koulun ja siihen liittyvien hommien muodossa arki, sekä aikataulut ovat astuneet takaisin päiviin pakottaen virittämään herätyskellon aamuisin. Jotenkin moinen fakta ei edes haittaa. Ei tarvitse pohtia miten päivät käyttäisi, vaan tilanne kääntynyt siihen että välillä joutuu miettimään miten saa tunnit riittämään. Itsensä kiireisenä pitämisessä on se hyvä puoli että sisäiseen pohdiskeluun jää vähemmän aikaa, johan tuota meditaation erästä muotoa tulikin harrastettua kuukausitolkulla, rajansa kaikella, ja aikansa, sekä paikkansa kullakin asialla.

Vaikka vapaa-aikaa ei nyt olekkaan niin paljon, ja se sulkee ajatuksia pienemmälle alueelle, en ole niin optimistinen, tai hyvä uskoinen että olettaisin kaikkien demonien olevan päästäni karkoitettu. Ei, ei todellakaan, näin se ei ole. Tiedän hyvin niiden vielä tummina hetkinä palaavan, hiipivän kuin varkain mieleeni, mutta haluan uskoa että työkalupakissa on nyt laajempi valikoima asioiden käsittelyyn. Tahdon, ja toivon, että synkimmät ajat viimeinkin olisivat ohi, ja näkisin iltaisinkin valon välkähdyksen syvällä siinä Hannussa joka nykyään olen. Samoaminen tummilla teillä on jättänyt minuun lähtemättömän jäljen, tuhannet tarinat jotka eivät ikinä pyyhkiydy pois, mutta ei niiden lopulta tarvitsekkaan, ne ovat muistoja siinä missä muutkin. Muistot ovat kuitenkin lopulta se mitä käteen jää, vaikka kaikki muu pois vietäisiinkin.

Kuten olen aikaisemminkin sanonut, menneessä, omassa muistissa ja historiassa on hyvä käydä kylässä, jotta ymmärtää mistä on tullut, tulossa, mutta sinne ei voi jäädä asumaan, muuten suljet mielesi uudelta päivältä, mahdollisuuksilta jotka alkavat silloin kun askelmittari ranteessasi pyörähtää nollaan, merkiten uuden vuorokauden alkaneeksi, uuden mahdollisuuden tulleeksi.

Ihminen syntyy tietynlaisena, tietyn näköisenä. Geenit määräävät osan, kasvatus oman osansa. Joihinkin ominaisuuksiin voit itse vaikuttaa, kaikkiin et. Olen jo pitkä aika sitten luopunut ajattelemasta että minun on oltava paras, mikään muu ei tule kyseesen. Olenkohan edes koskaan mahtanut noin ajatella? Yhtä vähän roikun siinä narussa kiinni joka kertoo minun olevan aina oikeassa, ei se niin mene, mutta ne asiat, ne muuttujat jotka minä tiedän parhaiten, ne pidän lähelläni, ja niitä puolustan. Puolustan sitä, että minulla on mielipide, ja tuntiessani sen oikeassa olemisen palon rinnassani, nostan itseni ylös jakkaralta ja sanon asian ääneen. En jää sinne arkojen ”ihan sama -tyyppien” joukkoon. En ole siellä koskaan ollut, en ole kotona silloin, en kuulu moiseen massaan.

Jo liian kauan olen ollut itselleni täysin armoton. Henkilökohtaisessa elämässäni en ole itselleni suonut mahdollisuutta virheisiin. Niitä on tullut, sen myönnän, mutta koska en niitä ole itseltäni sietänyt, olen ruoskinut itseäni noista epäonnistumisista. Ruoskinut niin että kukaan ei edes uskoisi jos kertoisin. Ajatusten virta, mietiskely, syvällinen pohdiskelu on kuitenkin kääntänyt jotain sisältäni ylösalaisin. Huomaan itsessäni jotain muuttuneen viime kuukausina. Olen sisäistänyt sen ajatuksen todella, että ihmisen ei tarvitse onnistua 24/7. Virheet ovat osa ihmisluontoa. Se joka ei tee virheitä, ei tee mitään muutakaan. Ehkä elämäni harha-askeleet ovat synnyttäneet ne perkeleet mieleeni jotka välillä yhä uniini tulevat, mutta alan jo osata elää niiden kanssa. Jokin hetki sitten ne kohdatessani otin huikan, toisen, koko pullon, ja voinette arvata mihin kokoluokkaan nuo ajatukset silloin kasvoivat? Se oli, ja toki myös nytkin on osa minua. Erona vain se että silloin ei minulla ollut ns. ”työkalupakkia” josta voisin kirkkautta päiviini löytää, oli vain baarikaappi, joka oli ladattu kirkkaalla, vääränlaisella sellaisella.

On erikoista löytää sisäinen ristiriita sen kanssa, että muille inhimillisen erehtymisen suon, mutta itse olen jättänyt itseni samasta paitsi.

Onnistumisen fiilis kirkastaa nykyään ajatuksiani isosti. Tammikuun alusta alkanut painonpudotus projekti on tuottanut tulosta, ja tavoitteesta olen tänään enää 1 (yhden) kilon päässä. Kilo pois, ja paino alkaa numerolla seitsemän. Sitä onnen tunnetta odotellessa! :)

Vuoden aika on jo ensimmäiset helteetkin antaneet tänne kanta-hämeeseen, shortsit pukenut jalkaan jo useammin kuin koko viime kesänä yhteensä.

Kesä on totisesti siis jo ovella, toivottavasti ei yhtä helteisenä kuin viime kesä, joka monina päivinä muistutti ruotsalaista saunaa, olotilaa jossa olisi tehnyt mieli repiä vaatteet pois ulkonakin, vaikka lämpömittari ei ollutkaan samoissa lukemissakin kuin niin monissa niemissä ja notkelmissa joissa viimeistään saunat todella kuumenivat Suomalaisten virittäessä itsensä juhannustunnelmiin.

Kesä on ihmiselle mahdollisuuksien aikaa. Ei pelkästään siksi, että silmät harhailevat kadun kuvassa kun vastaan tulee toisen sukupuolen edustaja anteliaissa varustuksissa, sellaisissa joiden niukkuudesta voisi päätellä kyseisen kankaan olevan metrihinnaltan melko tyyristä. Jotkut sanoo kesän olevan rakkauden aikaa, ja sitä rakkautta kai itsekkin etsin. Tiedän sen, ja tunnen sen, mutta olen ehtinyt jo unohtaa miltä tuntuu saada sitä takaisin.

Pieni hipaisu kaupan jonossa tai kassalla, junassa tai bussissa, tarkoituksella tai vahingossa. Sen jälkeinen katse, hämmästys, joka saattaa taipua hymyyn, haihtuakseen vain kuin yö uuden aamun edeltä, jättäen sinulle vain kysymyksen johon vastausta odotat turhaan. Satunnainen kohtaaminen puistonpenkillä, josta olet tarkoituksella valinnut toisen puolen, et istunut keskelle, vaan jätit tilaa sattumalle, jollekkin uudelle, joka saattaisi istua viereesi, ehkä sanomatta mitään katselisi samaa maisemaa, hetken hellän kuuntelisi samaa tuulen säveltä, lähtien taas ajansaatossa uudelle tielle, tuntien kuinka ääneti kysyn hänen jo edetessään, ”Mikä sinun nimesi on?”.

Tunnen sinut, olen aina tuntenut, mutta en tiedä millä nimellä kutsun sinua…?

Rakkaus, se riittää ajatuksena, mutta ilman nimeä se on kuin allas ilman vettä. Se on olemassa, mutta et voi nauttia siitä sillä tavalla kuin se olisi tarkoitettu…

-Hannu 22/5/2019

Historian tasapaino…

Tämä kirjoitukseni olkoon ikäänkuin jatkumoa edelliseen. Vappu saatiin maaliin tämän vuoden osalta, ja kelit oli…noh, ne oli, ne oli siedettävät. On parempiakin kelejä nähty kesän korvalla, mutta myöskin huonompia. Tälle päivälle uutisoitu lumisateita kautta Suomen, osa toteutui, osa ei. Täällä päin jotain hivenen valkoista tuli taivaalta, mutta maahan ei kyllä jäänyt mitään. Toisaalta ei olisi niin itseä haitannut vaikka jotain olisi jäänytkin, tänään etäpäivä koulusta, yhden nettitehtävän palautus ja loppupäivän saattoi käyttää fiilistelyyn ja tähän kirjoitusharrastukseen.

Harrastukseen, aivan, sitähän tämä on. Tänä vuonna miettinyt sitäkin tarkkaan että mikä tämä pinnanalta.net on? Onko se harrastus, onko se päiväkirja, vai onko se jotain muuta? Vai voisiko tämä olla kenties treenausta sitä varten, että ihan oikeasti joskus kirjoittaisi kirjan, niin kuin jotkut ovat minua joskus kehoittaneet? Siihen on vielä matkaa, joten leimattaneen tämä siis harrastukseksi. Yhtähyvin tämä on minulle ulospurkukanava niille ajatuksille jotka ovat liian suuria mahtuakseen mieleeni, siihen pieneen sieluun joka tämän maan päällä kulkee.

Aika on kuin lumipallo, se kerää itseensä kaiken sen minkä yli se vyöryy, kasvattaen itsestään ajanmittaan järkäleen. Siitä kasvaa niin iso, että se ei mahdu enää mihinkään, kuitenkaan et millään halua sitä rikkoa, sillä se kuvastaa sitä joksi sinä itse olet muodostunut. Tuo päivien mittaan kerääntynyt järkäle on sinun muistisi.

Ihmisten kollektiivista muistia kuvataan sanalla ihmisen historia. Pienemmässä mittakaavassa historia on jokaisen muisti, muistot. Jokaisen meistä. Jokainen eletty päivä täyttää yhden lokeron, sinetöit päivien tapahtumat tuohon lokeroon niillä unilla joilla päiväsi päätät. Elämä itsessään pakoittaa aikaajoin nuo sinetit rikkomaan ja palaamaan noihin muistoihin, joko sen takia että tuo kyseinen päivä sisältää jotain opittua, johon tulee palata, tai sitten palaat siihen ihan vain siksi kun haluat siihen palata, siellä on jotain minkä haluat nähdä tai tuntea uudestaan.

Tuon historian tarkoitus on muistuttaa meitä, ei alistaa epäonnistumisten alle, tai rajoittaa ajatuksiamme mahdollisuuksista onnistua. Meillä jokaisella on vapaus valita, tuo vapaus ei rajoitu siihen että voimme valita ruokakaupassa, tai vaaleissa, tuo vapaus kattaa kaikki ne 24 tuntia päivässä. Ajatuksia on hankala, jopa mahdoton ohjata, mutta niitä voi johdattaa valitsemaansa suuntaan. Ajatusten suuntaaminen edes hetkeksi suuntaan jonka ajattelit olevan mahdoton, saattaakin olla juuri se ovi, johon sinulla on avain tietämättäsi taskun pohjalla.

Ehkä joskus itsekkin löydän avaimia niihin lukkoihin, tai jopa valmiiksi avoimia ovia portaikkoihin enemmän kuin niitä lukittuja hissejä, joiden luulin vievän minut porrasaskelmia nopeammin kattokerrokseen jota kutsutaan onneksi. Määränpää on se mihin tulee suunnata, eikä siinä ole tärkeintä se nopeus jolla sinne mennään, paljon mahtuu matkalle! Matka vaatii kärsivällisyyttä, ja sen oppii vain tuolla matkalla, päivä kerrallaan, se ei tule ihmiseen kirjoista tai kansista.

Muisti on ihmisellä hyvä olla, ja historia pitää tuntea, kerrata jopa tietyissä tilanteissa, mutta uudelleen elämistä varten se ei ole. Oma historia voi nostattaa kasvoillesi hymyn, se voi jopa naurattaa, ja ne on asioita joita muistista kannattaakin kaivaa esiin! Ne synkemmät kannattaa jättää sinne lukolliseen lokeroon, mutta tietäen niidenkin joskus palaavan. Ne palaavat halusit tai et, historiaa ei voi koskaan pyyhkiä pois, sitä ei voi deletoida, sitä ei voi pakottaa, se pitää käsitellä.

Valintoja voi tehdä muistinsa kanssa paljon, mutta et voi valita esimerkiksi tilannetta jossa istut kahvilassa ja siellä alkaa soimaan jokin tietty kappale, joka repii historian sinetit paikoiltaan, murskaa ne seinät jotka olet luonut siksi että niihin ajatuksiin ei tarvitsisi koskaan palata!

Musiikki itsessään on ollut iso osa kulunutta kevättä, osa sitä mistä olen ajatukseni valoon nostanut. Yhä edelleen olen kämppäni koristellut F5DP:n seinälipuilla, ja tuon rytmiorkesterin musiikkia päivittäin kuuntelen, mutta suureen arvoon on noussut myös orkesteri nimeltään Disturbed. On kulunut fraasi kun sanotaan että musasta saa voimaa, diibadaaba, jeejee…shittiä. Mut onko se nyt lopulta niin skeidaa? Kyllähän sieltä saa, oikeista biiseistä, palikoita joista rakentaa uusia ajatuksia.

Suurin osa kirjoituksistani on tällä hetkellä ”yksityisessä” tilassa, ja niitä palauttelen sieltä aikanaan takaisin. Joitakin itselleni liian kipeitä tarinoita saatan jättää pois, ne kuitenkin itse muistaen, ikuisesti.

Olen onnistunut jättämään pahoja unia taakseni, nähnyt unta entistä enemmän niistä unelmista ja haaveista joita päivisin mukanani kannan. Totuus ihmisen elämässä on kuitenkin se, että mikään ei muutu hetkessä, enkä koskaan ole niin olettanutkaan, kuitenkin jokainen pieni hyvä asia vie kohti isompaa onnea, kohti sitä mitä tavoittelet, oli se sitten mitä tahansa.

Itse olen pitkään jo aloittanut päiväni tietyllä rutiinilla:

Herätyskellon sointi, aamutee tai kahvi kiehumaan, Vaa’alla käynti, Disturbed : Reason to Fight soimaan, sarja punnerruksia ja vatsoja, kahvi / tee naamaan, suihkuun ja releet päälle! Tuosta rakentuu itsellä aamu jolla jaksan nykyään hymyillä, ja jos se toimii, niin miksi korjata? :)

Rakkaudesta en päästä irti, sillä silloin menettäisin liikaa. Eikö se kuitenkin kirkasta itsessään jokaisen synkänkin heräämisen ja aamun? Eikö se ole SE asia jonka vuoksi nousta sängystä? Eikö jokainen täällä taistele sen puolesta ja sitä kohti? Minä ainakin.

Disturbed – Reason to Fight:

”…Don’t let it take your soul
Look at me take control
When knowing to fight this war
This is nothing worth dying for..

Are you ready to begin?
This is a battle that we are gonna win…”

Elämä itsessään on monesti kamppailu, yksi sotatanner, mutta älä lannistu, sillä ihminen voittaa, ihmismieli lopulta voittaa. Se voittaa jopa itsensä, se voittaa valolla kaiken sen historiassaan luomansa synkkyyden.

-Hannu 3/5/2019