Arkistot kuukauden mukaan: joulukuu 2018

6. joulukuuta, isänmaamme syntymäpäivä.

Tänään saamme jälleen juhlia Suomen syntymäpäivää, itsenäisyyspäivää. Järjestyksessään tämä on sadasensimmäinen, mutta niin tuntemattomana aukeaa tulevaisuus edessämme, että kukaan ei kai pysty varmuudella sanomaan, kuinka paljon näitä syntymäpäiväjuhlia on vielä edessämme. Toivon hartaasti että minun elinaikanani en joudu todistamaan Suomen murtumista ja sortumista maailman tuulien tuiverruksessa, ainakaan enempää kuin mitä tähän mennessä olen joutunut niitä irvokkaita aikoja ja tekoja todistamaan maan hallituksen toiminnan johdosta.

Suomi julistautui itsenäiseksi 6.12.1917, oltuaan vuodesta 1809 venäjän ikeen alla. Tuona aikana jo kyti halu irrottautua venäjästä, saada vihdoin tälle pohjoiselle, omaleimaiselle kansalle oma valtio. Valtio, jonka asioista päättää sen omien rajojen sisällä asuvat ihmiset. Tultaessa 1900-luvulle alkoi totinen toiminta sen eteen että tuo haave viimein toteutuisi. Tuulta purjeisiin ajatukset varmasti saivat sortovuosista, joiden ehkä kuuluisimpana toteuttajana tunnetaan pahamaineinen kenraalikuvernööri Bobrikov, jonka venäläistämistoimet saivat tunteenpalon syttymään varsinkin Eugen Schaumanin rinnassa, tunnetuin seurauksin. Tuon yhden henkilön tekemät toimet itsenäistymishaaveidemme himmeässä kajossa ovat vertaansa vailla, vaikka Suomen valtion syntyä saimme odottaa vielä reilun 13 vuotta.

Tänä vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta sisällissodasta, veljessodasta, vapaussodasta, tuolla konfliktilla on niin monta eri nimeä. Itse olen käyttänyt siitä aina nimeä sisällissota, koska mielestäni se kuvaa parhaiten sitä mistä siinä oli kysymys. Suomen miehet ja naiset kirjaimellisesti tappoivat toisiaan, kuka aatteen vuoksi, kuka vain nälkänsä vuoksi. Yhtälailla kun noilla tapahtumilla on monta nimeä, niin on myös monta syytä. Varmasti ideologia sekä luokkajako toimivat katalyyttinä tuon kevään -18 tapahtumille, mutta varmasti henkilötasolla siinä piilee paljon enemmänkin, jotain, joka määritti sen, otatko hihaasi valkoisen vai punaisen nauhan. Jälleen kerran oli suojelus kansamme yläpuolella toteuttamassa sen oikeuden, että valkoinen armeija voitti, kommunistit kokivat karvaan tappion. Tuskin kuitenkaan kukaan voi ylpeyttä tuntea niistä teoista joihin voittanut osapuoli ryhtyi aseellisen kapinan kukistuttua. Tuoreen valtion maaperään kuivui kymmenien tuhansien Suomalaisten veret, ja merkillepantavinta tuossa ehkä on se, että suurin osa ei kuollut taistelussa, vaan sen jälkeen seuranneissa teloituksissa, ja vankileirien epidemioissa. Sisällissodan aiheuttama syvä haava repi kansakuntaamme vuosikymmenet, anteeksi ei tahdottu antaa, kummallakaan puolella.

Viimein 1930-luvun loppupuolella yhteinen linja alkoi löytyä, kirveet haudattiin, alettiin katsoa samaan suuntaan. Tuo suunta oli itä, ja aika syksy 1939. Talvisodan sytyttyä syntyi ilmiö, josta tieto levisi paljon oman maamme rajojen ulkopuolelle, maanpuolustustahto oli korkealla, talvisodan henki oli syntynyt. Ominaista tuolle sodalle, ja yhteisen isänmaanpuolustuksen syntymiselle oli se, että komppaniat syntyivät monesti saman pitäjän miehistä. Alkoi painua unholaan se että mies joka seisoi vieressä juoksuhaudassa ”pystykorva” kädessä oli kantanut hihassaan kerran toisen väristä nauhaa kuin katsoja itse. Nyt vihollinen oli yhteinen, ja vaakalaudalla Suomen pysyminen kartalla, itsenäisten valtioiden joukossa. Toki se että joukko-osastot oli monesti luotu asuinpitäjän perusteella aiheutti sen, että kun jokin osasto joutui kovemman rummutuksen kohteeksi, täyttyi kylän hautausmaa nopeasti. Käärinliinoille oli tilausta, omaisten kyyneliä ei laskenut kukaan. Kokonaisia veljessarjoja pyyhkiytyi niistä kuvitelmista joihin isännät ja emännät olivat heidät sijoittaneet. Suvut sammuivat kun pojat kaatuivat rintamalla, ja samalla kaatuivat myös usko tulevaisuuteen, tähän maahan jota he olivat kynsin ja hampain raivanneet. Syvä ryssäviha ja katkeruus painautui kansan kollektiiviseen muistiin ja selkärankaan. 105 päivää ryssä kolkutti ovelle, mutta yhteistuumin pieni katajainen kansa piti oven lukossa, ja pelastui, ainakin hetkeksi.

40-lukua väritti veren punaiseksi vielä jatkosota, ja rauhan ehtojen pakottamana käyty lapin sota. Aseet hiljenivät viimein loppukeväällä 1945, ja tuo hiljaisuus on jatkunut siunattuna näihin päiviin asti. Maksettu hinta oli vain karvaan kova. Lähteistä riippuen, kaatuneina ja haavoittuneina luku on lähes 300 000 ihmistä, mittarina voinee pitää vaikka sitä että koko espoossa on tänä päivänä reilusti vähemmän asukkaita. Raskaan ihmisuhrin lisäksi oli maksettava satojen miljoonien sotakorvaukset, luovutettava isoja maa-alueita neuvostoliitolle, sekä vuokrattava hankoa ja porkkalaa sotilastukikohdaksi.

Sotavuosista on paljon vettä virrannut näihin päiviin tultaessa, mutta itsenäisyys on edelleen se sama. Kansalaisuus on sama, lippu joka tänäänkin saloissa heiluu on sama kuin noina päivinä. Ei sille voi laskea hintaa, se on jotain korvaamatonta. Se voi olla joillekkin teistä se ja sama, mutta se ei ollut sitä heille jotka seisoivat rajalla, ja sanoivat asein että tänne ei vieras tule, sillä tämä maa on meidän, ja tämä maa on meille rakas.

En liene ainoa joka huolestuneena on jo pidemmän aikaa katsonut sitä, mihin tämä maa on menossa. Mihin suuntaan tätä halutaan viedä. Tuo suunta ei edusta sitä tahtoa jonka puolesta niin monet tuhannet antoivat nuoruutensa ja henkensä karjalan kannaksella ja pitkin itärajaa. Kenelläkään ei ole mandaattia painaa unholaan hetkiä jolloin Suomen sisua koeteltiin. Nykyinen hallitus on jo monella tapaa painanut itsensä historian sivuille olemalla yksi epäonnistuneimmista hallituksista maamme historiassa. Virkavalta ja lehdistö hyssyttelee niitä asioita jotka ovat kansan syvien rivien huulilla. Onko tämä maa rakennettu verellä siksi, että lähi-idästä ja afrikasta voi tänne tulla, ja tehdä oksettavia tekoja, kuten nyt on Oulussa tehty? Onko tämän maan hinta joillekkin oikeasti niin halpa, että keksitään verukkeita ja tekosyitä, joiden varjolla tuollaisia ”ihmisiä” pitää tänne ottaa?

Itse otan etäisyyttä kaikkein radikaaleimpaan osaan oikeistoa, natsismi ei ehkä sovi Suomeen, mutta jos isänmaanrakkaus, Suomen kansan jatkuvuuden turvaaminen, ja oman väestön hyvinvoinnin ajattelu leimataan rasismiksi, niin olen nyt ja vastakin ylpeästi rasisti.

Kuten myös sinun tulisi olla.

-Hannu 6/12/2018