Niin, tänään tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä kun Leppävaarassa astelin alttarin eteen, ja otin hypyn kohti tuntematonta. Olin silloin nuori, täynnä hyvyyttä, ja kaiken kestävää rakkautta, mutta haparoin pimeydessä. Kuukaudet vierivät, vuodet vaihtuivat, ja vasta silloin näin sen minkä ruusunpunaiset lasit olivat aiemmin peittäneet, estäneet minua näkemästä. Näin sen, että ihminen ei ole aina ihmiselle ihminen. Tuo liitto, luojan kiitos, melko lyhyt sellainen, oli kurssi ja koulutus, jonka ainoa tarkoitus oli opettaa minulle mitä on äärimmäinen, henkinen pahuus sellaisen taholta jota joskus rakasti. Kurssista en minäkään selvinnyt puhtain arvosanoin, se tartutti jotain minuun, sen päätyttyäkään en ole saanut näinä menneinä vuosina itseäni enää ehjäksi. Nuoruudessani en olisi koskaan pystynyt sellaisiin tekoihin joihin myöhemmät vuodet ovat osoittaneet minun pystyvän.
Kaikki se hyvyys, joka minussa joskus oli, mureni lattialle, lakaistiin roskiin tuolloin Myyrmäessä. Samaisessa pitäjässä Vantaalla jossa olin syntynyt 25 vuotta aikaisemmin, ehkä tuossa asiassa on nähtävissä tragikoomisia piirteitä, tai komiikka oli silloin kyllä kaukana, ja niin se on edelleen.
Vuodet ovat vaihtuneet, vuosikymmen on vaihtunut, mutta en ole kyennyt unohtamaan. Mieli on joskus saanut rauhoittua, tavatessani parempia naisia kuin mitä silloinen vaimoni oli, mutta koskaan ei sydämeni ole saanut rauhaa. Sydämellä on oma muistinsa, ja sen kapasiteetti on paljon suurempi kuin aivojen. Paljon olen saanut nauraa ilosta, ja myös liikaa joutunut itkemään tunteideni vuoksi, mutta paljon on vettä virrannut Vantaanjoessa siitä kun olen viimeksi Jennin paskuuden vuoksi itkenyt. Hänen vuoksi en suostu ikinä enää vuodattamaan yhtäkään kyyneltä…! Eilen kun luin päiväkirjojani noilta vuosilta, tiesin että hänen kohdaltaan kyynelkanavani ovat kuivuneet. Erikoista kyllä, tuo tunne toi eräänlaista mielihyvää, vaikkakin samalla tunsin kuinka paljon hyvää olen menettänyt johtuen hänen runtelemasta sydämestäni.
On osaltaan myös oma syy, että päästää toisen niin lähelle että hän kykenee satuttamaan. Olen yrittänyt oppia siitä tosiasiasta, mutta ehkä vasta tänä vuonna, viime kuukausina olen todella huomannut mitä se tarkoittaa kun pitää sydämensä lukossa, oven suljettuna, peläten että sattuu, peläten että joku käyttää rakkauttani hyväkseen. Se pelko lyö sen oven takalukkoon. Siinä ovessa ei ole ikkunaa, vain yksisuuntainen ovisilmä. Sinä näet mitä ja kuka oven edestä kulkee, mutta kulkijat eivät kykene näkemään mitä oven sisällä voisi olla. Verbaalinen ulosantini on monesti ollut näistä asioista hyvinkin rajoittunutta, ja sitten kun viimein sain suuni auki, oven pois takalukosta, näinkin hänestä enää selän, hän oli kävellyt ohi, eikä hän katsonut taakseen vaikka huusin niin että taivaskin sen kutsun kuuli. Sen hetken jälkeen löin oven niin lujaa kiinni että saranat meinasivat antaa periksi. Halusin liimata ja naulata sen kiinni, halusin tehdä ovesta terästä, pommin kestävän, huomaten että sillä rikkoisin vain itseäni.
Vaikka avioliiton jälkeiset vuodet ovat parantaneet monet haavat, jätti tuo aika myös ikuiset arvet, niin sieluuni kuin oikeaan käteenikin. En varmasti ole ainoa joka on vaikeat vuodet elämässään läpikäynyt, monet pystyvät unohtamaan, mutta jos unohdat menneisyytesi, tulet kokemaan ne kauheudet uudestaan, sillä jos unohdat, et ole oppinut mitään. Sen jälkeen kun olet ensi henkäisysi vetänyt syntyessäsi, et voi enää ikinä, koskaan aloittaa puhtaalta pöydältä. Se on tehty mahdottomaksi, ehkäpä juuri siitä syystä, että koskaan ei pidä kaikkea pyyhkiä pois.
Siitä olen kuitenkin lopulta iloinen että vaikka Jenni tuhosi itsetuntoni, hän ei kyennyt tuhoamaan kykyäni rakastaa. Se lienee ainoa hyvä asia joka minussa on ajan saatossa säilynyt, ja jos mahdollista, kehittynyt, kasvanut suuremmaksi kuin mitä minä itse olen. Olen saanut kokea sen, miltä tuntuu rakastaa toista enemmän kuin itseään, ehdoitta ja saanut tuntea sen autuuden kun selkä suorana pystyy myöntämään että antaisi toisen puolesta mitä vain, vaikka henkensä.
Silloin ollaan jonkun ison äärellä, itseasiassa onko olemassa sitä suurempaa tunnetta?
-HS 25/11/2016