Arkistot kuukauden mukaan: marraskuu 2016

”10 vuoden täydeltä muistoja…”

Niin, tänään tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä kun Leppävaarassa astelin alttarin eteen, ja otin hypyn kohti tuntematonta. Olin silloin nuori, täynnä hyvyyttä, ja kaiken kestävää rakkautta, mutta haparoin pimeydessä. Kuukaudet vierivät, vuodet vaihtuivat, ja vasta silloin näin sen minkä ruusunpunaiset lasit olivat aiemmin peittäneet, estäneet minua näkemästä. Näin sen, että ihminen ei ole aina ihmiselle ihminen. Tuo liitto, luojan kiitos, melko lyhyt sellainen, oli kurssi ja koulutus, jonka ainoa tarkoitus oli opettaa minulle mitä on äärimmäinen, henkinen pahuus sellaisen taholta jota joskus rakasti. Kurssista en minäkään selvinnyt puhtain arvosanoin, se tartutti jotain minuun, sen päätyttyäkään en ole saanut näinä menneinä vuosina itseäni enää ehjäksi. Nuoruudessani en olisi koskaan pystynyt sellaisiin tekoihin joihin myöhemmät vuodet ovat osoittaneet minun pystyvän.

Kaikki se hyvyys, joka minussa joskus oli, mureni lattialle, lakaistiin roskiin tuolloin Myyrmäessä. Samaisessa pitäjässä Vantaalla jossa olin syntynyt 25 vuotta aikaisemmin, ehkä tuossa asiassa on nähtävissä tragikoomisia piirteitä, tai komiikka oli silloin kyllä kaukana, ja niin se on edelleen.

Vuodet ovat vaihtuneet, vuosikymmen on vaihtunut, mutta en ole kyennyt unohtamaan. Mieli on joskus saanut rauhoittua, tavatessani parempia naisia kuin mitä silloinen vaimoni oli, mutta koskaan ei sydämeni ole saanut rauhaa. Sydämellä on oma muistinsa, ja sen kapasiteetti on paljon suurempi kuin aivojen. Paljon olen saanut nauraa ilosta, ja myös liikaa joutunut itkemään tunteideni vuoksi, mutta paljon on vettä virrannut Vantaanjoessa siitä kun olen viimeksi Jennin paskuuden vuoksi itkenyt. Hänen vuoksi en suostu ikinä enää vuodattamaan yhtäkään kyyneltä…! Eilen kun luin päiväkirjojani noilta vuosilta, tiesin että hänen kohdaltaan kyynelkanavani ovat kuivuneet. Erikoista kyllä, tuo tunne toi eräänlaista mielihyvää, vaikkakin samalla tunsin kuinka paljon hyvää olen menettänyt johtuen hänen runtelemasta sydämestäni.

On osaltaan myös oma syy, että päästää toisen niin lähelle että hän kykenee satuttamaan. Olen yrittänyt oppia siitä tosiasiasta, mutta ehkä vasta tänä vuonna, viime kuukausina olen todella huomannut mitä se tarkoittaa kun pitää sydämensä lukossa, oven suljettuna, peläten että sattuu, peläten että joku käyttää rakkauttani hyväkseen. Se pelko lyö sen oven takalukkoon. Siinä ovessa ei ole ikkunaa, vain yksisuuntainen ovisilmä. Sinä näet mitä ja kuka oven edestä kulkee, mutta kulkijat eivät kykene näkemään mitä oven sisällä voisi olla. Verbaalinen ulosantini on monesti ollut näistä asioista hyvinkin rajoittunutta, ja sitten kun viimein sain suuni auki, oven pois takalukosta, näinkin hänestä enää selän, hän oli kävellyt ohi, eikä hän katsonut taakseen vaikka huusin niin että taivaskin sen kutsun kuuli. Sen hetken jälkeen löin oven niin lujaa kiinni että saranat meinasivat antaa periksi. Halusin liimata ja naulata sen kiinni, halusin tehdä ovesta terästä, pommin kestävän, huomaten että sillä rikkoisin vain itseäni.

Vaikka avioliiton jälkeiset vuodet ovat parantaneet monet haavat, jätti tuo aika myös ikuiset arvet, niin sieluuni kuin oikeaan käteenikin. En varmasti ole ainoa joka on vaikeat vuodet elämässään läpikäynyt, monet pystyvät unohtamaan, mutta jos unohdat menneisyytesi, tulet kokemaan ne kauheudet uudestaan, sillä jos unohdat, et ole oppinut mitään. Sen jälkeen kun olet ensi henkäisysi vetänyt syntyessäsi, et voi enää ikinä, koskaan aloittaa puhtaalta pöydältä. Se on tehty mahdottomaksi, ehkäpä juuri siitä syystä, että koskaan ei pidä kaikkea pyyhkiä pois.

Siitä olen kuitenkin lopulta iloinen että vaikka Jenni tuhosi itsetuntoni, hän ei kyennyt tuhoamaan kykyäni rakastaa. Se lienee ainoa hyvä asia joka minussa on ajan saatossa säilynyt, ja jos mahdollista, kehittynyt, kasvanut suuremmaksi kuin mitä minä itse olen. Olen saanut kokea sen, miltä tuntuu rakastaa toista enemmän kuin itseään, ehdoitta ja saanut tuntea sen autuuden kun selkä suorana pystyy myöntämään että antaisi toisen puolesta mitä vain, vaikka henkensä.

Silloin ollaan jonkun ison äärellä, itseasiassa onko olemassa sitä suurempaa tunnetta?

-HS 25/11/2016

”Mikä on minusta tullutkaan, tahtoisin Rakkauden minusta loistavan…”

Kuten jokainen minut tunteva, tai tekstejäni lukenut tietää, olen jo pitkään kulkenut pimeydessä. Laaksossa jossa ympäröivät vuoret ovat niin korkeita että sinne ei yksikään valon pisara eksy. Se paikka on merenpinnan alapuolella, ympäristö jossa vastaan ei tule mitään, eikä ketään. Jokaisella askeleella olen etsinyt tikkaita, portaita nousta takaisin valoon, takaisin siihen minuuteen joka joskus olin. Siihen Hannuun, jossa ei asunut viha, vaan rajojaan etsivä rakkaus. Mieleni on kääntänyt ne portaat alaspäin, päinvastaiseen suuntaan.

Tänään kun juttelin erään kanssa huomasin sen. Se että olen rakastanut kuin viimeistä päivää, on minun mielessäni saanut muodon kaivurin. Eihän sellaisella mitään rakenneta, sillä kaivetaan pois kaikki mikä joskus on ollut. Se kaikki paska mitä olen parina viime kuukautena kirjoittanut on ainoastaan heijastus itseinhoa. Jos dumaa tai kirjoittaa paskaa jostain itselle tärkeästä, niin missä siinä on rakkaus? Karkeasti sanottuna omissa teksteissäni on ollut rakkautta yhtä paljon kun turpaan vedossa. Olen muuttunut asteittain sellaiseksi ihmiseksi itse, jota olen aina vihannut. En koskaan halunnut olla kylmä. Halusin oppia maailmasta, mutta en halunnut oppia vihaamaan rakkautta. Siinä asiassa olen ”itseoppinut”. Mikään oppikirja ei niitä kaavoja opeta, vaan oma mielesi. Minä muistan liikaa, ja kaikki ne muistot ovat kuin kasetti päässäni. Pyöritän sitä edestakaisin pääsemättä koskaan kiinni nykyhetkeen, ja se on se mikä estää painamasta nappia jossa lukee ”Stop”. Yritän ja yritän mutta kokoajan olen hetken jäljessä. Haluisin kelata pitkälle taaksepäin ja painaa play, ja jatkaa siitä, mutta silloin olisin entistä enemmän jäljessä nykyhetkeä. Eli sekään ei onnistu.

Realismi on kuin alusta joka on allani, mutta puhaltaen minua ylös kuin leijaa, tiedän että maa tulee vielä vastaan mutta haaveiden tuulet pitävät minut ilmassa.

Minulle sanottiin, että pitää elää tätä hetkeä, oli ”eilinen” mitä tahansa. Täysin totta, mutta mitä jos se eilinen oli satakertaa parempi kuin tämä päivä? Mitä jos haluaa paeta tätä päivää sinne eiliseen? Mitä jos tämä päivä on niin paha että ei halua miettiä huomista? Sen sijaan miettiikin jo toissapäiväistä..jatkuva ralli, ja vuosien jälkeen huomaatkin jo miettiväsi / eläväsi lapsuuttasi, huomaten että sieltä se koko paskaämpäri löytyykin. Huomaat olevasi yhtä paska kuin se joka sinut siitti. Huomaat olevasi toisinto siitä jonka peilikuva et halunnut koskaan olla.

Suvikin laulaa että ”onko rikos rakastua?”. Ilmeisti on, mutta se on rikos itseään kohtaan, ja se tuomio luetaan omassa päässä. Joillekkin se on elinkautinen.

On toisaalta yhden tekevää kuinka paljon rikot itseäsi, hakkaat päätä seinään, lyöt rystyset betoniseinään, mutta pahinta maailmassa on se jos rikot luottamuksen. Silloin rikot jotain mistä ei jää mustelmia tai murtumia jotka paranee..silloin aiheutat haavan joka on niin vuolas, että arpi on pysyvä. Sen aiheuttama painolasti on itselleni niin raskas, että vaikka kävisin salilla 10 vuotta, en pystyisi sitä lattialta nostamaan edes sen vertaa, että sen alle mahtuisi maanantain hesari.

Joku minulle joskus sanoi että sulla Hannu on sana hallussa, osaat kirjoittaa. Ehkä typeryyksissäni tarrauduin siihen kuin hukkuva pelastusrenkaaseen..mitä..olenko hyvä jossain? Tadaa..siitä se ajatus lähti, aletaan kirjoittaa blogia. Hyvä minä, viisas päätös. Ajatuksena oli kertoa elämästäni niin kuin se on. Ajatuksena toki hyvä, mutta sitten tuli hyvyyden reuna ja seinä vastaan kun aloin tuhota sitä hyvyyttä itsessäni. Viime heinäkuussa olisi pitänyt jättää vuosimaksu maksamatta. Lopettaa. En osannut. En nähnyt määränpäätä, vaikka silloin vielä sainkin valossa kulkea. Sen pisteen, sen yhden maksun hoitaminen, tuli maksamaan minulle niin paljon enemmän kuin euroja, se maksoi lopulta minulle kaiken, kaiken sen mitä olen ollut, mitä olen, ja aika näyttää, jopa sen mitä tulen koskaan olemaan.

Huomasin viimein, liian myöhään että en osaa kirjoittaa hyvin, en puhua hyvin, en rakastaa oikein. Ainoa, missä olen hyvä on juominen. Voin vetää naulan päähän ja mennä seuraavana päivänä töihin, njet problem. Se on yksinäisyyden aiheuttama ongelma johon toivoin löytäväni ratkaisun hänestä ja parisuhteesta hänen kanssaan. Suhteesta, joka oli olemassa vain pienessä mielessäni. Mielessäni, jossa näin vain sen mitä halusin nähdä. Siinä näyssä todellisuutta oli vain häivähdys tulevasta onnesta, ehkä hellä kosketus, kenties kiva sana minusta.
Miten kuvittelinkaan että hän voisi nähdä minussa jotain hyvää, tai kuten minä näin hänessä, tulevaisuuden, kenties jopa kohtalon.

”Kuitenkin Jumala sanoo ettei hän hylkää…”

-HS 18/11/2016