Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2016

”Niin moni asia on menettänyt merkityksensä…”

Kuin aika valuu tiimalasissa, niin päivät soljuvat läpi kalenterin, vaihtuen päivästä toiseen, kuukaudesta seuraavaan, vuodesta tulevaan. Välillä se jopa surettaa, kun huomaa kaiken valuvan kohti vääjäämätöntä, sitä yrittää olla ajattelematta, otetaan päivä kerrallaan, mutta samalla se estää ajattelemasta tulevaa. Koomista, eikö? Nuorehko mies miettii testamentin tekemistä, sitä mihin haudataan, poltolla vai ilman, mitä soi kirkossa. Haluaisi miettiä että siihen on vielä aikaa…ja jos luoja suo, siihen on vielä monta monituista matkaa tehtävänä ennen sitä…

Taakan raskautuessa olen alkanut miettiä että miksi tämä kaikki? Työt käyvät aina vain raskaammiksi, ilman omaa päätöstä asiasta. Niinhän se aina toki on, taakkaa lisätään yläpuolelta, mutta aina sen tekeminen, kantaminen on vapaaehtoista. Nyt liikutaan siinä rajoilla. Alle kahden viikon tuurauksesta ei saa mitään extraa, vaikka kuinka koittaa pitää paketin kasassa, ja sitten tuodaan vielä lisää huolehdittavaa, ja täsmälleen samaan kellonlyömään. Yrityksessämme on ajastettu lähdöt lähtemään joka puolelle etelä-suomea samaan aikaan, ja niiden hallintaan ei yksi pysty. Tämä viikko on painettu taas ilman ruokatuntia, ja 6-14 päivä voidaan unohtaa, ylitöiksi menee, mutta kuitenkin…johtuen säästöistä, pohditaan että eikö kuljetuksia voisi hoitaa yksin, ainoastaan esimies, joita KOKO varastossa on enää kolme.

En ehkä ole se pitkä pinnaisin mies, mutta oli kuinka kova sälli tahansa, niin pinna kiristyy lähtöjen välillä. Omien kuljetusten kautta lähtee päivittäin vähintään 20% riveistä, ja se pakka pitäisi pysyä yhden työnohjaajan hanskassa, sekä lisäksi virheettömyyttä ja aikataulussa pysymistä korostetaan kokoajan??? Meillä on koulussa ollut ihan eri matikan oppikirjat. Kuskien tauot jäävät välillä pitämättä, ja siihen ei voi vastata että en minäkään ehdi syödä! Kilot karisee, mutta vitutus nousee!

Päivät alkaa olemaan harmaata massaa…puheluihin, ja sähköposteihin alkaa vastaamaan että ”selvitetään”, ”katsotaan”, ”ehkä”..terveisin -HS

Ei työ ole ainoa mikä elämässä rassaa ja painaa, mutta hyvä niin, koska jos työ olisi sellainen asia mikä ainoastaan vituttaa, olisi aika sanoa itsensä irti.

Siviilikin on päin helvettiä, ja siitä otsikko. Niin moni asia on menettänyt merkityksensä. Kun tarkemmin miettii, niin työ on ainoa missä minut huomataan, ainoa asia, jossa olen tärkeä. Siinä on oma lusikka sekoittanut soppaa vahvasti, mutta eikö silloin voisi itse sekoittaa sen sopan loppuun asti? Työssäni pärjään mielestäni hyvin, paineet huomioiden. Poikkeus oli tänään kun räjähdin, mitä ei toki vastuullisessa asemassa olevalle saisi tapahtua ”alaisten” edessä. ”Alainen” on kyllä täysin väärä sana…vaikka vastuussa olenkin, ja joudun heitä ”käskyttämään” niin enemmän tunnen olevan heidän kaveri, ja silloin mielestäni kaikki on kohdallaan. Oma mielipiteeni on että esimies on onnistunut silloin, kun hänen ei tarvitse korostaa olevansa esimies, työntekijät tietävät sen, ja vastavuoroisesti työntekijöiden ei tarvitse kysyä että oletko sinä esimies.

Itse seison kuitenkin risteyksessä, josta pitäisi valita mihin suuntaan lähteä. Toisaalta saan suurta nautintoa siitä, kun saan töissä asiat sujumaan, kiireestä huolimatta, mutta toisaalta…ainainen pulma…siitä ei makseta riittävästi. Jos unohdetaan lisät, niin kuukausipalkkani on pienempi kuin kuskien, ja se aiheuttaa dilemman jonka yli en meinaa päästä. Kuskien työ on raskasta, ja haastavaa, sitä en kiellä. En todellakaan, minusta tuskin olisi siihen…mutta se että vastuu yleensä näkyy palkkalaskelmassa ei nyt toteudu. Eikä varmaan nykyisen johdon alla tule toteutumaankaan.

Opiskelut sakkaa vahvasti kun mokomat eivät saa kursseja järjestettyä, ja se lisää paineita hartioille. Harmia, tai oikeastaan masennusta lisää jollain tapaa sekin että eihän töistä ole mitään kiirettä kotiin, koska siellä ei odota muu kun tyhjyys, yksinäisyys. Edellisiin kirjoituksiini viitaten, olen ehkä naisten silmissä liian jyrkkä mielipiteissäni tai sitten vaan liian avoin ja rehellinen, oli syynä kumpi tahansa, mieluummin olen sitten yksin kuin petollinen itselleni. Työ on siinä mielessä hyvä että sen 8 tuntia päivässä, tai enemmän tunnen olevani tärkeä, jollekkin joku, mutta loput vuorokaudesta…..ilmaa. Tottumus on kai kaikkein pahin, mutta painetaan siihen asti kunnes jaksaminen loppuu. Ja sillehän ei kukaan mitään voi. Ei edes ihminen itse, sillä se on maailman motto tänäpäivänä.

Raidia lainaten: ”Mitä tapahtui, ettei hänen elämästään tullutkaan onnellista”.

-Hannu 22/9/2016

Kolmen vuoden yksinäisyys…

Taas koitti syyskuu, tuo kalenterin ”ysi”, konkreettinen merkki siitä että puut tiputtavat pian lehtensä, illat pimenevät kohti loppuvuotta kunnes viimein maan peittää lumi tuoden hitusen valoisuutta siihen pimeyteen jota ennen sitä halkovat vain sähköiset valotehosteet baareissa, ja myös ihmisten parvekkeilla. Ehkä nuo parvekevalot ovat kuin kirkasvalolamput, plasebo, näyttäähän öinen maailma aina kirkkaammalta kun sitä tirkistelee partsilta valoverkon lävitse saunan jälkeen virvoke kädessä, mutta kun sähkökatko iskee tai napista kääntää ja valot sammuvat, pimeys iskee kahta kovemmin. Kesä meni silmänräpäyksessä ohi, mutta itseäni ei juurikaan haittaa syksyn saapuminen, tavallaan jo kaipaankin sitä pimeyttä, niitä viileitä sateita jotka voi ottaa vastaan pystypäin, antaa pisaroiden valua kasvoja pitkin, tuntea olevansa vielä elossa. Oikeastaan viimeiset kolme vuotta olen elänyt syksyä. Auringon lämmittäessä kuumimmillaan olen kuitenkin ollut kuin pimeässä pakkasyössä, poutapäivänä olen kävellyt sateessa jonka ovat kyyneleeni aiheuttaneet, ehkä niistä ei tulvaa kaduille saisi, mutta yhden miehen ne voisivat hukuttaa, ja se mies yrittää turhaan hukuttaa muistojaan lasiin josta on ajanmittaan muotoutunut pohjaton. Vaikka lasi on läpinäkyvä ja kirkas, sen pinnan kuvioi kaikki ne muistot jotka yritän sammuttaa, ne kuviot toimivat muulla kuin sähkövirralla, niitä ei sammuta sähkökatko, eikä se että vedät töpselin seinästä. Valveilla, unessa, sama se, ne ovat jatkuvasti verkkokalvoilla ja välillä kun olen yksin ne rikkovat minut ja tiputtavat lattialle.

Kuten otsikko kertoo, elokuussa tuli kolme vuotta sinkkuilua täyteen. Se ei ole täyttynyt pelkistä maanisista hetkistä, sinne on mahtunut myös paljon hyvää, sitä en kiellä. Jos sitä hyvää ei siellä pimeydessä olisi ollut, olisinko jaksanut näinkään ”pirteänä”. Aamuisin kun suljen kotioven ja lähden töihin, tai kävelylle puen eräänlaisen haarniskan päälleni, ”paskat minua mikään paina, olen elämäni vedossa!”. Ei se niin ole. Toisaalta, jos hajoaisin töissä niin pahasti kuin hajosin lokakuussa 2014, en voisi nykyisissä hommissa jatkaa sillä puhelimen soiminen tai tiedustelut eivät kysy että ”onko nyt sopiva hetki?”, tai ”itketkö vielä pitkään, olisi vähän kysyttävää?”.

Tänään on jotenkin muistojen kanssa taas raskaampi päivä, ehkä siksi että näin tämän vuosien takaisen neitokaisen ajavan autolla ohi, ja sillä sekunnilla, tai sen sadasosalla, muistojen kaasuläppäkotelo löi kick-downit ja silmät alkoivat pyöriä kuin biljardipallot, otsasuoni hakkasi punarajalla. Miksi? Miksi näiden vuosien jälkeen? Missä ihmisessä on se obd-pistoke josta voi lukea vikakoodit ja nollata ne? Sitä pohtiessani tein tyhmän teon. Kaivoin laatikoiden kätköistä vanhan kännykän, tuon nykyajan pandoran lippaan, joka olisi syytä pitää suljettuna jos sieltä ei tosissaan tarvitse jotain tietoa joka ratkaisee kysymyksen elämän ja kuoleman väliltä. Niin raadollista vastausta en hakenut, hain muistoja muistojen keskelle, hain fiilistä, hain sitä että olisiko siellä vanhojen viestien joukossa joku hyväkin sana minusta? Olisiko siellä 160 merkkiin piilotettuna vihje että olen joskus onnistunut jossain? Olisiko tekstarin tai jopa multimediaviestin muodossa tieto että olen ollut rakastettu? Noh, sain mitä halusin, olihan siellä, mutta samaan aikaan kun tavasin merkkejä nykymittapuun mukaan minimaalisen pieneltä ruudulta aloin asettelemaan viestejä aikajanalle…missä olin kun tämä viesti tuli? Mikä viikonpäivä tuo mahtoi olla? Lähetettyjä viestejä ei luuri näyttänyt joten prosessoin päässäni, mitähän vastasin tähän? Hyppy seuraavaan vastaanotettuun viestiin kertookin kaiken oleellisen, ilmeisesti jotain onnistunutta koska hymiöä sain vastineeksi. Toisaalta nuo vanhat viestit lämmittävät mieltä, mutta myös saavat surulliseksi, kertovathan ne elämästä joka on ollut, tilanteista jotka ovat menneet, mahdollisuuksista jotka olen tuhlannut.

Saatoin jälleen kirota sen että joku meni keksimään puhelimen johon mahtuu enemmän viestejä kuin niihin vanhoihin luureihin josta viestejä piti alvariinsa poistaa koska ne tallentuivat sim-kortille ja se tuli nopeasti täyteen. Missä me olemmekaan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä kun kaikki laatikot ja kaapit ovat täynnä vanhoja puhelimia, jokainen sisältäen yhden ajanjakson. Raaskiiko niitä heittää pois? Uskaltaako niitä illan hiljaisuudessa avata ja kurkistaa että mitä tämän puhelimen ”eläessä” tapahtuikaan?

Näköjään itse uskalsin, ja olen varma että muutaman vuoden päästä avaan tuon puhelimen jälleen, muistaen että joskus, vuosia sitten, minuakin on rakastettu…

-Hannu 6/9/2016