Aihearkisto: Rakkaudesta

Matalapainetta ja tummia pilviä…

Syksyn pimentäessä illat tunteiden kirjo kuitenkin moninkertaistuu. En tiedä tarkalleen mistä se johtuu. Onko kyse vain ja ainoastaan siitä että pelkään lokakuuta, tuota lokakuun kirousta, vai onko syynä muutakin. Päivät kulkevat samaa tasaista rataa kuin ennenkin, mutta huomaan olevani kokoajan hermostunut. Suomeksi sanottuna minua vituttaa jokainen pienikin asia, vaikka siihen ei toisaalta olisikaan välttämättä mitään järjellistä syytä.

Monella ihmisellä on asiat huonommin kuin minulla, ja silti olen tyytymätön. Itse olen nykyään hyvinkin vähään tyytyväinen ihminen, ja olen tuosta eräänlaisesta minimalismista löytänyt hyvää oloa, ilman kateutta niitä ihmisiä kohtaan joilla on enemmän, uskon että hekin samojen asioiden kanssa lopulta painivat. Eihän hieno auto tuo onnea, se helpottaa elämää, nostaa egoa, mutta en jaksa uskoa sillä onnea saavutettavan. Vaikka alla olisi ferrari tai lamborghini, et sillä koskaan pystyisi ajamaa niin lujaa, että saavuttaisit sateenkaarenpään. Se karkaisi sinulta kuitenkin, et saisi siitä otetta, et saisi sitä säilöttyä purkkiin laittaaksesi sen olohuoneen hyllyyn. Onni pitää löytää muualta, muista asioista. Arjesta, ja omasta hyvästä olosta.

Vaikka nykyään tunnen oloni paljon paremmaksi kuin joskus aikoinaan, pari vuotta sitten esimerkiksi, jolloin itkin päivittäin, itkin elämän epäoikeudenmukaisuutta, ja tunsin pahaa oloa sydämenasioista. En kai koskaan voi olla ja nauraa kuten joku ”naapuripöydän” vähä-älyinen hippi, joka polttaa sätkässään muitakin aineita kun mitä ärrän täti tiskille voi latoa. Perus-Hannu on kuitenkin koottu melankolisista elementeistä, ja se on minun luontoni, ja olen sen jo aikaa sitten hyväksynyt, mutta ehkä juuri siksi rakastan syksyä, sen pimeyttä, mutta silti pelkään sen ottavan minut taas synkkään syleilyynsä…

En jaksa uskoa että se on kohtaloni tänä syksynä, mutta silti se takaraivossa jyskyttää. Minulla on paljon suunnitelmia loppuvuodelle, ja tulevallekkin, aukeavalle vuosikymmenelle mutta jos ote herpaantuu muistojen, ja pelkojen takia, moni asia menee vikaan, ja se ei ole suotavaa.

Peilistä minua katsoo tänäpäivänä ulkomuodoltaan se hahmo, joka haluankin olla, mutta silmissä näkyy elämän kuluttamat kilometrit. Ne harharetket, elämään kuuluvat pettymykset ovat syöneet palan pois sieltä sielusta jonka kuvastimeksi silmiä sanotaan. Nuo pettymykset, hukkaan, kuin ilmaan heitetty rakkaus on saanut minut eristymään kuoreeni, erakoitumaankin jollain tapaa, vaikka enpä voi myöntää koskaan olleenikaan mikään laumaeläin. Ja minä rakastan. Rakastan vuosienkin jälkeenkin. Se ei ole ehkä enää samanlaista, samannäköistä rakkautta, mutta onhan niiden tunteiden kohteetkin vuosien varrella muuttuneet kasvoiltaan, heillekin on ikää tullut lisää. Silti muistan heidät sydämessäni kuin silloin, kun heidät ensikertaa kohtasin, halasin, suutelin….kannan nuo sisälläni, tuntien niistä johtuvaa ikävää, mutta toisaalta ne myös muistuttavat minua hyvistäkin hetkistä.

Kyllä silti kaipaan aika-ajoin iltamia vanhojen Masalan jätkien kanssa kun ajeltiin päättömästi nuorina kloppeina pitkin kirkkonummea ja espootakin…se oli silloin joskus puolielämää taaksepäin, mutta silloin tie oli meille kaikille auki kuin aamun sarastus, kaikkea ei tarvinnut ottaa niin vakavasti. Sen olen itsessäni huomannut muuttuneen. Minusta on tullut vakava asioiden ja elämän äärellä, en tosiaankaan osaa nauraa, muuta kun itselleni, joskus, ja se on ollut paljon pelastava voima, kyky ja tapa. Siihen sisältyy anteeksiantamisen taito, ymmärrys siitä, että en ole täydellinen, eikä minun tarvitsekkaan olla. Joidenkin silmissä minusta on tullut kova, ajattelematon, ja ehkä sydämetönkin, mutta se ei pidä paikkaansa, olen vain oppinut elämään tätä elämää enemmän samalla tavalla kuin muutkin.

Jokainen meistä kantaa omat ristinsä, ja omassa mielessä ne ovat aina vähintään yhtä raskaita kun vastaan tulijalla, jonka taakkaa ei voi lukea repun koosta, tai eleistä, eikä sitä siinä ohikiitävässä hetkessä ehdi lukea myöskään silmistä. Elämä repii meitä jokaista, se raapii, riipii ja lopulta se saa meidät, se vie meidät, mutta niin on tarkoitettu. Emme ole koneita, olemme yksilöllisiä kertakäyttöisiä olentoja joille ei ole alunperinkään myönnetty takuuta, ei valmistusvirhe vastuuta ole kenelläkään, ei mitään tahoa minne valittaa. Jokainen meistä voi kuitenkin tehdä valinnan siitä, uskooko vaiko eikö. Minä haluan uskoa, ja luotan siihen että kaikkien, hyvinkin moniristeyksisien polkujemme päässä odottaa jokin, joka saa meidät viimein hymyilemään helpotuksesta, ja siitä, että kaikki ei välttämättä olekaan tässä ja nyt, vaan on olemassa jotain meitä isompaa. Sitä ei meistä kukaan tiedä ennen viimeistä päivää.

Iäisyys on pitkän kuuloinen aika, vaikkakin vuosien kuluminen on nykyään niin nopeaa että ei meinaa pysyä perässä, meistä 90-luvun teineistä on tulossa nelikymppisiä. En sure vanhenemista, suren ehkä hukkaan heitettyjä tilaisuuksia, joitain vääriä tekoja, mutta iloitsen siitä kuinka olen voinut niistä kaikista oppia jonkun murusen, ja siksi kai tunnepuolella kuuluukin tulla turpaan, jotta sydän ja tunnepuoli kehittyisi. Ei sitä tarvitse muurata umpeen, tai edes ostaa sydämelle kypärää, mutta pitää vaan osata katsoa huomiseen, ja mieluusti vieläkin pidemmälle, säilyttäen kuitenkin se herkkyys joka vaaditaan päivien läpiviennissä. Melkonen labyrintti eikö vain? Mutta eihän mikään aapinen koulussa luvannut meille helppoa elämää, tai kaiken kestävää, ruusun punaista rakkautta?

Niin paljon tässä maailmassa on itsestä kiinni. Kaikki ei tietenkään ole omissa käsissä, mutta hyvin paljon on. Sängyn pohjalle olisi helppo jäädä makaamaan, repiä peittoa pään yli ja todeta että ”ei tänään”, ja huomenna se olisi muotoa ”ei tänäänkään”. Helppoa olisi nukkua elämänsä ohi, liian myöhään herätä huomaamaan että siinä se kaikki oli, ja nyt ei ole enää mitään jäljellä. Sen haluan välttää. En tykkää tästä pahasta olosta joka välillä sielustani kumpuaa, mutta ainakin olen elänyt, taistellut sen läpi, ja löytänyt päivistä sitä aurinkoakin, välittämättä siitä mitä muut ovat, tai sanovat, osaan suodattaa sen paskan pois, ja seison selkä suorana.

Ja sen taidon soisin yleistyvän tämän päivän Suomessa.

Timo Rautiainen – Vastavirtaan
”Hän huutaa vastatuuleen vaikka
myötätuuleen pystyisi kuiskaamaan,
soutaa vastavirtaan veneensä vieden
koskeen kuohuvaan…”

-Hannu 28/09/2019

Helteiden paluu…

Ei turhaan ihmiset läpi vuosien ole valinneet työnantajan niin suodessa vuosilomakaudekseen heinäkuuta. Osalla se johtunee siitä että lapsenhoidolliset tarpeet ajavat heidät valitsemaan sen kuun, mutta suurin osa, ja lähes kai kaikki lapsettomista valitsevat tuon kuukauden sen vuoksi että säät suosivat tilastojen valossa silloin parhaiten. Niin tuntuu olevan tänäkin vuonna. Olihan tuossa alkukesästäkin lämmintä, mutta tulevan viikonlopun kolmenkympin ylitykset eivät liene juhlaa kenellekkään, tai noh, ei voi sanoa että ei kenellekkään, perverssioita on niin monenlaisia.

Jos itse saisin päättää, niin läpi vuoden astet seilaisivat jossain +5 – +20 välimaastossa, en kaipaa helteitä, en rakasta hien tunnetta otsalla, kainaloissa, bokserien persvaossa. Viime kesän helteet olivat kyllä pulleammalle Hannulle tukalemmat kuin mitä tämä kesä on ollut, mutta välillä v*tuttaa kuitenkin liiallinen kuumuus, varsinkin töiden ääressä. Vapaalla voi valita vaikka kylmän suihkun tunnin välein.

Kesä on kuitenkin vain rajallinen aika täällä pohjolassa, joten kyllä valkonen mies nämä kelit kestää, ihan kuten se kestää talven pakkaset vaikka toki marmattaa niistäkin, mihinkään kun ei koskaan olla tyytyväisiä = Suomalaisuus.
Viime postaus, kirjoitus oli keskikesän jälkeen, kuitenkin tämän kuun puolella. Arki soljunut omissa uomissaan, mutta jattelin kuitenkin näin illan päälle avata ”kirjoituskoneen”, ja sitä paitsi, onhan nyt 24.7.

Viime viikonloppu oli melkosen helteinen sekin, tosin ilmeisesti ei mitään verrattuna tulevaan viikonlopun lämpöaaltoon, mutta viime viikonloppuna joutui olemaan auringossa niin että päänahka otti taas itseensä. Osaltaan kai tuo johtuu melko ohuesta hiuspeitteestä, mutta joku lippalakki / karvahattu / pyyheliina / tyynynpäällinen tai muu vastaava käärittynä kupolin yli olisi saattanut moiselta kirvelyltä säästää. Mene ja tiedä, tulos on nyt tämä. Sanoisin että tuo lopputulos on kuitenkin pieni hinta siitä, että oli leppoisa, työntäyteinen viikonloppu broidin seurassa, hyvää duunia, auton huoltoa, ja talon maalausta, mutta ennen kaikkea hyvää veljestenvälistä keskustelua, sitä tarvitaan lisää!

Viime kirjotuksen jälkeen kävin henkistä kädenvääntöä tämän blogin jatkamisesta, sillä vuosimaksun aika koitti. Puntarissa oli harrastuksen jatkaminen, versus hyvän / pahan tasapaino. En laatinut asiasta sen suurempia matemaattisia kaavoja, vaan annoin itselleni vuoden aikaa katsoa mihin suuntaan elämä minua vie. Harras toive toki olisi että tummat pilvet olisivat siirtyneet kauemmas, ja positiivista löytäisin elämän polulta, ja vahvasti siltä tuntuukin! Eikä vähiten sen vuoksi että unet eivät ole enää täynnä hahmoja menneisyydestä.

Päiväpäivältä tuntuu enemmän siltä etä logistiikkapuoli saa autoalalla jäädä, ja keskityn tuohon myyntiin. Vähemmän fyysistä, ehkäpä paikasta riippuen toki, paremmin palkattua hommaa, mutta se kuinka välillä saa hyvää fiilistä onnistuessaan ratkomaan ongelmia asiakkaille, ja ylipäätään toimiessaan tulkkina tarpeen ja saatavuuden välissä.
Arkisen aherruksen palattua kalenterin sivuille on poistunut paljolti myös tunne siitä eräänlaisesta yksinäisyydestä. Aina olen suunnattomasti nauttinut omasta rauhasta, mutta joskus sitä aina tarvii, ja kaipaa juttukaveria. Olkoon sen syynä byrokratian viidakot, tai ihan vaan rakkauden kaipuu, kuunteleva korva on aina monesti paikallaan, ja onneksi sellainen on löytynyt entisestä työkaverista.

Ei ihminen elä pelkästään leivästä, vaan tarvitsee se muutakin. En osaa sanoin kuvailla sitä tunnetta joka joskus rinnassani on. Se tuntuu siltä kun minun olisi pakko löytää nainen rinnalleni. Mistä ihmeen syystä? En tiedä. En osaa selittää. Kaipaan jotakin jota rakastaa. En varsinaisesti pelkää sitä, että menettäisin sinkkuvuosinani kyvyn rakastaa, en todellakaan, se on minuun rakennettu niin syvään, ja niin vahvaksi, että sitä en koskaan menetä, mutta se etsii tutkanlailla kohdetta.

Netin syövereistä, kaikenmaailman tindereistä yms. se ei ole löytynyt, vaikka treffiseuraa onkin ollut, mutta mikään ei ole iskenyt siten että olisin ollut valmis syvempään juttuun. Eikä sitä toki aina tarviikkaan, voi odottaa sitä oikeaa. Ja sitä paitsi, jos oikein muistan niin Hämeenlinnassa tapaamani nainen oli horoskoopiltaan leijona, joista ei ole kovin hyviä kokemuksia tältä vuosituhannelta. Olisi toki voinut olla, jos asiat olisivat kohtalo toisin määrännyt. Mutta kuitenkin, vaikka en horoskooppien päälle juurikaan laske, niin jokin on saanut tuon kyseisen ”merkin” kuulostamaan omassa päässäni hiukan siltä että sydänsuruja olisi tiedossa.

Tässä on toki kesää vielä jäljellä, ja etsintä jatkuu. Sehän jatkuu juuri niin pitkään kun se yksi löytyy. Pohjimmiltaan kai ihminen on rakennettu siten, että se haluaa olla jonkun kanssa, jakaa kaiken jonkun kanssa, herätä jonkun vierestä, ja saada hyvä fiilis siitä kun kuulee että ”Kiitos, kun olet siinä”.

Kauniit sanat jotka kuuluvat rakkauden sisään, siihen ruusunpunaiseen todellisuuteen tuntuvat niin kaukaisilta, että en niistä oikeen jaksa edes unelmoida, mutta kai sitä makeeta fiilistä vatsanpohjassa etsii tuolta asfalttiviidakosta, ja illan tummuessa tuon etsinnän siirtää netin monipuoliseen tarjontaan.

Ainakin mitä tulee omaan luonteeseen parisuhteessa niin siihen kai pätee hiukan sama fraasi kuin ihmiseen joka pitkään kauppaa asuntoaan:

”Siihen ei tarvita kuin se yksi ihminen…”

-Hannu 24/7/2019

Kesän puoliväli, ja sen yli…

Kalenteri kertoi hetki sitten kesän puolivälin tulleen, juhannuksen koittaneen. Eipä tuo ns. juhla itselläni mitään juhlatunnelmia nostattanut, tavan viikonloppu siinä missä muutkin. Toki alitajunnassa on tieto siitä kuinka se merkitsee kesän olevan puolessa välissä, ja sitä kautta toki koko vuodenkin. Mitä se siis tarkoittaa? No eipä oikeastaan yhtään mitään. Kuljemme päiväpäivältä ja askel askeleelta kohti vuosikymmenen loppua.

Ei tässä sen isompia suunnitelmia ole loppuvuodelle, koulun täyteinenhän se on. Työharjoittelua melkein koko loppukesä ja syksy. Sen jälkeen onkin taas maailma auki. Mitä tekisi, minne menisi. Viitaten aikaisempiin pohdintoihin niin ennen kaikkea kysymys on painolla minne, eikä niinkään mitä. Kiire ei ole, kiire jäi aikanaan pääkaupunkiseudulle, ja siihen kiireeseen, hektisyyteen, kiiltokuvaan, siihen ei ole ikävä.

Suuren osan elämästäni vietin pääkaupunkiseudun vilinässä, asuen jopa stadin ytimessä vuoden, tuntien kokoajan kuitenkin rinnassani sen tunteen, että minua varten se ei ole. Minua ei ole tarkoitettu viettämään päiviäni metropolissa, minua ei ole luotu siihen ainaiseen rynnimiseen tai tönimiseen. Sielläkin oli toki paikkoja joissa sai rauhoittua, ja löytyi vapaata ilmaa jota hengittää, mutta ns. betoniviidakko oli kuitenkin odottamassa nurkan takana. En löytänyt sieltä koskaan rauhaa, se ei tarjonnut edes tunnetta siitä että voisin löytää tulevaisuuden niiden varjoisten kujien varsilta, päistä, tai seuraavasta korttelista. Stadissa asuminen oli välivaihe, joka oli kai koettava, ja paljon se minulle myös opetti, eli se oli siinä mielessä hyvinkin onnistunut reissu. Sinne kun lähdin, muutin, toivoin että voisin kaiken sen taakan jättää tuhansien ihmisten joukkoon, miljoonien ihmisten tallomille kaduille, mutta siellä asuessani huomasin sen olevan toivoton taisto. Toivoton taisto maailman valtoja vastaan. Kuin taistelu tuulimyllyjä vastaan. Se oli näet ainoastaan taisto itseäni vastaan, ja sen olet aina, ikuisesti, tuomittu häviämään. Voit muuttaa vaikka Saharaan, mutta koskaan et pääse itseäsi karkuun. Paljon olen tällä vuosikymmenellä oppinut, ja opeista ehkä tärkein on ollut juurikin se, että itseä, ja omia ajatuksia on pakko sietää, niitä ei voi paeta, niitä ei voi taivuttaa sellaiseen muotoon joka aamuisin tai iltaisin näyttäisi, tuntuisi paremmalta, ne ovat mitä ovat, ja sen on elämä itsessään määrännyt. Ja elämä, se on sellainen betonimuuri, että siitä et pääse läpi vaikka hakkaisit otsa ruvella. Periksi antamista se ei tarkoita. Periksi ei tule antaa, mutta se opettaa kuitenkin valitsemaan asioita joihin mukautua, tai olla mukautumatta.

Viime viikonloppu oli tapahtumaa täynnä, harvinaista minulle joka olen tottunut aikatauluttomuuteen viikonloppuisin. Arjenkuviot nykyään määrittää koulu, ja sen työharjoittelu, jota onkin mennyt jo pari kuukautta. Elämän arjen, tai ehkä ei niin arjen, vaan elämän kulun välttämättömyyden kirjailema, kirjoittama, kuvastama, oli viime lauantai. Äitini isän, eli pappani hautajaiset. Aina on itselleni tullut kirkossa jotenkin herkkä tunnelma, siinä on jotain mitä ei voi sanoiksi kuvata. Se on ollut läsnä aina. Niin lapsena, kuin teininäkin rippikouluun liittyen, ja osaltaan kai siksi aikanaan isoseksikin hakeuduin, siinä on jotain mystiikkaa. Viime lauantaina ei tota mystiikkaa sen enempää ollut mukana, siinä oli vain muistoja, sekä isolla annoksella kunnioitusta, varsinkin silloin kun parvelta urut soittivat ”iltahuutoa” merkkinä siitä, että yksi veteraani on jälleen poissa, eikä ainoastaan kuka tahansa, vaan minun Pappa. 96 vuotta on pitkä aika maanpäällä, se olisi pitkä aika kenelle meistä tahansa, mutta kuitenkin se kertoo siitä, että jokainen meistä vuorollaan lähtee. Jokaisella on menolippu, eikä isollakaan rahalla voi sitä vaihtaa satavarmaksi meno-paluuksi. Yksikään ei ole ollut niin rikas, tai viisas että olisi voinut tulla takaisin kertomaan mitä rajan takana meitä odottaa, vai odottaako siellä mitään. Varsinkin veteraanien kohdalla haluan uskoa, ja luottaa siihen että siellä odottaa yksi. Ja se yksi on…Rauha.

Hautajaisiin liittyy monesti myös muistotilaisuus, ja niin se oli nytkin. Sukulaisia tila täynnä, äidin veljiä perheineen, ja heidän lapsia. Äidin sisko perheineen, ja taas heidän lapsiaan. Ja toki veljeni vaimoineen ja lapsineen. Jotenkin taas tuo kaikki pisti minut puremaan hammasta yhteen. Kaikki tuo lyö miehen silmille, eteen, tilanteen jossa tuntee olonsa aika yksinäiseksi, jonkin verran jopa ulkopuoliseksi. Siinä seisot yksin puku päällä, ilman että olisi ketään kehen turvata käden puristuksella silloin kun kyyneleet ottavat vallan valua silmistä. Ja toisaalta, pistävät ajattelemaan millainen on oma saattoväkesi sitten joskus, jos jälkikasvua ei ole.

Tuo perhekeskeinen ajattelu tuli eteeni myös ennen tuota viikonloppua, juhannuksena. Kävin treffeillä erään naisen kanssa Hämeenlinnassa. Tapaaminen meni oikein hyvin, kahvittelun merkeissä, mutta jotenkin mieleeni jäi yksi lause häneltä. Siinä juttelun lomassa hän sanoi, kuinka harvinaista on löytää asiallinen, minun ikäinen mies, jolla ei ole lapsia!?! Hmm…asia on ilmeisesti tulkittava niin, että pikkuhiljaa treffimarkkinoilla lapsettomuus on tulkittava etuna itselle, mutta treffikenttää se jakaa myös kahteen suuntaan. Heihin jotka eivät halua enää itse lisää lapsia, ja heihin, jotka eivät halua elämään muuta kuin omia lapsiaan, eli olemassa olevat ja kenties tulevat. Hän kuulemma rajaa tapaamiset tiukalla seulalla heihin, joilla ei omia lapsia ole. Ymmärrän toki tuon, vaikka itseäni ei koskaan ole haitannut jos vastapuolella lapsia on. Niin se on aina ollut.

Lapsettomuus jättää elämästä paljon pois, mutta kuinka niitä asioita osaisi edes kaivata koska niitä ei ole koskaan ollutkaan? Hassua kuinka joskus kaipaan tuota asiaa, josta itselläni ei ole mitään käsitystä. Tiedän, tunnen, vain oman arkeni, mutta en sitä millainen se olisi jos vastuullani olisi toinen elämä.

Sanotaan että isäksi voi tulla minkä ikäisenä vain, ja ehkä niin, mutta voiko HYVÄKSI isäksi tulla minkä ikäisenä vain? Iso kysymys, ja mitä ylipäätään tarkoittaa se, että on isyydessä hyvä? Liian isoja kysymyksiä minulle. Kysymys, eikä edes ajatus ole sinkkumiehelle ajankohtainen, liekö sitä minulle koskaan.

Loppuun lainaus Örskan tupakkakopista:

”Vittuuks mua kiinnostaa…mä oon sinkku…”
-R. Räsänen.

-Hannu 5/7/2019

Rotsi auki ja reppu kevyempänä kohti kesää…

Otsikko on hiukan kuvainnollinen kaikinpuolin. Nythän on menty kevättä jo niin pitkälle että kesä on tullut vastaan, ja sen mukanaan tuomat helteet, ei silloin rotsia harteille tarvita, ei edes monesti hupparia tai muutakaan pitkähihaista. Ja mitä reppuun tulee niin senkin taakka on keventynyt, sekä fyysisesti että henkisesti. Enää minun ei tarvitse siellä kantaa mallasjuomia selkävääränä parantaakseni niillä oloani, olen onnistunut niiden parantamisessa muilla tavoin, yhtälailla sieltä repusta on henkinen taakka keventynyt. Se on keventynyt kaikkien näiden kuukausien mukana, niiden virratessa ohi, ja kalenterien sivuilla. Virratessaan ne ovat ottaneet mukaansa osan siitä mitä olen syyttäsuotta mukanani kantanut. Ne ovat imeneet itseensä kipua minusta, kipua josta olen ollut jo pitkään valmis luopumaan. Kipua, jolle en ole kyennyt nimeä antamaan. Eikä sillä nimellä niin väliä olekkaan. Taakka, ja kipu, ne ovat aina varustettu kuitenkin miinusmerkillä, ne koetaan mielessä ja kehossa negatiivisena, niistä halutaan eroon, ja niin minäkin halusin. Ja pääsin.

Milloin niistä pääsin eroon? Tiettyä aikaleimaa en tiedä itsekkään, se fiilis ja tunne kasvoi ajanmyötä keväällä. Toki se oli kaikinpuolin tervetullut olo viime syksyn jäljiltä jolloin mieli oli lähinnä mieletön. Pakkaa tosin sekoitti tänä keväänä asia joka ei mielestäni kuulu millään muotoa sivistyneeseen keskusteluun, tai edes sivistyneeseen yhteiskuntaan. On aivan turha luulla, tai edes maalata sellaisia mielikuvia siitä, että uhkailulla tai kiristämällä voidaan muuttaa suuntaa. Ei tässä mailmassa, eikä tässä blogissakaan. Se olen minä joka päättää mitä kirjoitan, miten kirjoitan, ja milloin kirjoitan. Edelleen, jos se ei sinun silmiä miellytä, voit jättää lukematta, ja poistaa kirjanmerkeistäsi tämän blogin osoitteen, se ei minua hetkauta pätkääkään. Tämän sivuston tarkoituksena on pysyä suorana, sensuroimattomana, ja minun elämääni kuvaavana, odottamatta sen sopivan kaikkien maailmankuvaan tai ymmärrykseen muutoinkaan. Jos aihealue tai tyyli ei sinulle sovi, niin feel free ja lue yle.fi tai vauva.fi. Edelleen, I don’t give a s*it.

Mutta te, jotka olette vuosien varrella jaksaneet pysyä mukana, lukea, ja peukuttaneetkin matkassa kohti tulevaisuutta, niin samaa settiä luvassa! Ei sananvapaus laissa ole koskaan ollut muotoiltu siten, että se sisältää oletuksen siitä, että kenellekkään ei saa tulla pahamieli sanoista. Se ei ole määre, joka sisältää informaation, tai sen rajoituksen, sillä ei ole valtuutta puuttua sanamuotoihin, lauseisiin, tai ihmisten tunteisiin. Sananvapaus on määritelty niihin kulmakiviin, jonka varassa Suomi seisoo tänäpäivänä. Haluatteko te heiluttaa niitä perustuksia? Haluatteko te tuhota kaiken sen mitä on viime vuosisadalta rakennettu? Niin, juuri te, jotka vertaatte sananvapautta alistamiseen, ja pelkoon. Juuri te, jotka kuvittelette hiljentävänne kansan uhkamaalla oikeusasteilla. Juuri te, joiden omat teot eivät kestä päivänvaloa. Juuri te…te tarvitsette ajatustauon, ja kenties sitä menttaalista apua.

No, se siitä aiheesta. En jaksa, tai ole koskaan jaksanutkaan hirmuisesti aikaa tai vaivaa käyttää siihen miten muut ajatelee. Oma ajatusmalli on kuitenkin hiukan erkaneva heidän omastaan. En tiedä, kuinka vasemmalla oli henkilö joka aikanaan sanoi ”kenen leipää syöt, hänen laulua laulat”. Varmasti lienee monen arkea tänäkin päivänä. Ihmiset kun ovat niin työorjentoituneita nykyään, ajattelematta sen enempää ”laatikon ulkopuolelle”. Meitä on toki moneksi, osa myy vuorokaudestaan sen 8 tuntia työnantajalleen, osa enemmän, vieden töitään kotiin, ilman että siitä maksetaan palkkaa. Osa tekee ylimääräistä työtä näkemättä sitä, että se on lainvastaista, osa oikeen haalii työpöydälleen hommia. Osa rakastaa stressiä, osa saa siitä sydänkohtauksen. Osalla kieli on johtajan perseessä, osa uskaltaa sanoa vastaan. Kuten sanottu, meitä on moneksi.

On sairasta myydä itsensä työnantajalle siten, että se määrittää sinun koko olemassa olon. Kaiken sen mitä olet. Kaiken sen miten käytät vuorokautesi tunnit. Kuukausipalkkainen työ tarkoittaa sitä, että olet palkkaa vastaan velvollinen työskentelemään 37,5 tuntia viikossa, ja nämä tunnit ovat niitä joista olet vastuussa ”ylös”. Kaikki muu on sinun omaasi. Sinun aikaa, jolloin voit vaikka käydä huorissa, tai vaikka myydä omaa persettäsi, se ei kuulu työnantajalle, ei mitenkään, se on sinun asiasi, koska se ON SINUN AIKAASI! Työnantaja saattaa osoittaa että seurustelu, tai sanotaanko vaikka suoraan, nussiminen, on heidän mielestään epäsuotavaa työkaverien kesken, ja vielä moitittavampaa se on esimiehen ja alaisen välillä, mutta Espoon Juvanmalmilla sijaitsevassa varaosavarastossa vallitseekin valikoiva tuomarointi, valikoiva tuomitseminen. Joillekkin kyseinen toiminta on suotavampaa kuin toisille. Jos edustat muuta kansalaisuutta lähtökohdilta kuin Suomalaisuutta, niin saat erivapauksia. Minut erotettiin puheiden perusteella, ilman näyttöä. Katkera mies puhuu paskaa? Ehkä niin, mutta tsekatkaapa faktat, ja tilanne nykyään. Eritoten palautuspuolella. Olenko enää lopulta niin kaukana totuudesta? Asioita ei toki nähdä, jos niitä ei haluta nähdä. Ennen mustat lasit oli vain J. Karjalaisen yhtyeellä, nykyään on toisin. Kun toin esiin asioita, jotka vaikuttivat talouteen firmassa negatiivisesti, minusta tuli ”epätoivottu henkilö”, vaikka hakiessani esimieheksi, ja minut siihen tehtävään valittiinkin, esitin tuovani kulukuria hommiin, sillä olin nähnyt epäkohtia vuosien varrella. Näiden epäkohtien esiintuominen oli liikaa logistiselle johdolle, halusivat jatkaa omalla linjallaan, ja tulos on viime vuodelta…lähes viisi (5) miljoonaa miinuksella. Need more words? No.

Jos itsensä myy työnantajalle täysin, eli siis yli sen mistä maksetaan (37,5h), niin missä on vapaus? Missä on ihmisen vapaus silloin? Jos olet vastuussa kaikesta elämässäsi palkanmaksajalle niin mikä sinut määrittää silloin? Mikä silloin olet? Sinä olet Orja. Se sinä olet, et mitään muuta. Mitä hienompi titteli sinulla on, päällikkö, johtaja, yms. sitä isommin olet toisen omistuksessa. Yhteiskunnan tulisi keksiä joku näppärä termi sille ihmiselle joka myy aikaansa, persettään myyvälle kun on olemassa jo termi. Se on huora.

Päivämäärä tänään tälle kirjoitukselle on varsin sopiva, 8.6. Viime vuonna tämä päivä oli perjantai, ja firman grillibileet! Vartaassa pyöri kokonainen sika kypsymässä, ja ilolientä oli tarjolla sekä duunarille että päällikölle. Itse sijoituin noiden keskivälille esimiehenä ja kyllä, nautin molemmista. Mustan kypsää sikaa ahtaessani kurkun kautta ruhoni vatsaan otin välihuikkaa anteliaasti tarjoillusta lonkerosta ja oluesta. Olinhan nuo ansainnutkin, kun olin päivän mittaan trukilla ajellut pöytiä bilepaikalle ja muutoinkin ohjeistanut illan kulusta. Alkuperäisessä suunnitelmassa olisi pitänyt kyllä minun pysyä sillä tuo ehtoo, ja sen ”märkyys” määritti historiani tuolla Juvanmalmilla, mutta myös avasi tulevaisuuden Juvanmalmin ulkopuolella. Se määritti itseäni paljon, ja sitä miten käyttäydyn alkoholia ottaneena, mutta se määritti myös minun silmissäni, ja onneksi myös muiden silmissä naista, joka luuli, tai ehkäpä jopa luulee edelleen itsestään liikaa. Epäilemättä maailma lyö vielä häntä turpaan, ja hän polvilteen ihmettelee mitä tapahtui, mutta edes kaikenmaailan IG:t häntä ei siltä pelasta.

Tän vuoden startatessa tammikuun ekana, lupasin itelleni että luovun kaikesta paskasta. Tiputan painoa, stumppaan röökin, otan vähemmän alkoa, kelaan vähemmän rakkautta, funtsin vähemmän historiaa. Tässä kuussa on juhannus, ja sitä kutsutaan keskikesän, ja ehkä jopa keskivuoden juhlaksi, ja osassa vuodenvaihteen lupauksista olen onnistunut. Paino on tippunut -20kg, rööki on läsnä korkeintaan viikonloppuina, alkoholi näyttelee elämäni areenalla pienempää roolia, rakkauden olomuoto on muuttunut, säilyttäen kohteensa niissä raameissa jotka historia tuon tunteen ympärille luo. Lopulta, kuitenkin, tunnen…että minusta on helpompi hengittää.

Vaikka rakastan, en rakasta siksi että näkisin huomisen. Rakastan siksi, että huominen olisi sen rakkauden arvoinen.

Ehkä Hän näkee vielä joskus samoin.

-Hannu 8/6/2019

Tapahtuipa niinä päivinä..

Jotkut meistä muistavat hyvin nimet, jotkut painavat mieleensä kasvot. Itselleni syöpyvät syvälle muistiin päivämäärät, ja se millaisista tunteista nuo päivät koostuivat. Muistijälkihän kokonaisuutena rakentuu tunteiden ympärille. Jokin tunne on viiltänyt sinua siten, että muistat sen hetken, tilanteen. Tänään on taas yksi niistä päivistä jonka muistan vuoden takaa. Muistan sen siksi, että en kykene kai koskaan unohtamaan sitä aamuista tunnetta, niin vahvana se on mielessäni, ja toki sen muistan myös siitä tapahtumien ketjusta joka silloin lähti liikkeelle. Lauantai 26.5.2018.

Ansaittu viikonloppu, jolloin tulisi ladata akkujaan seuraavan viikon työhaasteisiin, itselleni aika tekemätön paikka kun haasteet eivät vuosiin enää elämässäni olleet rajoittuneet työrintamalle, vaan siviilissäkin haasteita oli, ennen kaikkea tunteideni kanssa. Olen hiukan sen oloinen ihminen että kierrätän tapahtumat tunteiden kautta, reagoin niihin sen pohjalta. Se välillä johtaa impulsiiviseen käyttäytymiseen, mikä ei aina ole hyvästä, mutta toisaalta tekee minusta ihmisen joka ei pelkää näyttää sitä mitä tunnen. Saatan kimpaantua kohdatessani vääryyttä, mutta toisaalta skaalan ääripäässä saatan suudella rakkauteni kohdetta varpaista otsaan saakka. Ehkä siis voisin kuvailla itseäni, ja luonnettani adjektiivilla aito.

Yksinolo saa ihmisen riemuitsemaan vapaudentunteestaan, mutta pahoina hetkinä se ajaa sinut nurkkaan, puhumaan seinille kun ei ole ketään muutakaan kenelle höpöttää, purkaa mieltään. Yksinolo on eriasia kuin yksinäisyys. Toki joskus olen yksinäisyyteenkin havahtunut kun on mennyt päiviä jolloin ainoa ihminen jolle olen sanoja suustani päästellyt on ollut kaupan kassa. Olen, ja elän yksin, mutta en ole kroonisesti yksinäinen kuitenkaan. Pääosin viihdyn itseni kanssa vallan mainiosti ja saan tehdä juuri niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Vaarana tuossa on sortua itsekkyyteen, mutta sitä vastaan taistelen rakkaudella. Monesti olen tosin senkin toimivuutta epäilyt, sillä se on tunteena niin suuri että sen kahlitseminen, rajaminen tiettyihin raameihin on mahdotonta. Joskus olen ajatuspeliä mielessäni pelaillut ja miettinyt, mistä asioista voisin maailmassa luopua lopullisesti, ja mistä en. Lopputulos on ollut aina sama. Menköön kaikki muu, kuhan rakkaus pysyy. Olkoon se nimetöntä, kohdistamatonta, ihmisyksilöä suurempaa tunnetta, joka välillä minua orjuuttaa, mutta haluan sen pitää loppuun asti. Se ruoskii, raapii, riipii ja repii miestä, mutta jotenkin masokistisesti tykkään siitä, se pitää minut ihmisenä, se kantaa minut huomiseen joka saattaa tuoda eteeni naisen joka näkee silmistäni sen hyvyyden, jota joskus itse joudun peilin edessä epäilemään.

Tuona lauantaina oli yksi niistä päivistä minun elämässäni jolloin mieli murtui, ja antoi tilaa välinpitämättömyydelle. Tunne itsessään ei ollut minulle uusi, tai yllättävä, mutta sen laajuus, käsinkosketeltavuus oli.

Kadotin jotain sinä aamuna tuohon leikkipuistoon, sillä lähdin sieltä itkien. Laitoin aurinkolasit peittämään kasvoiltani nuo kyynelvirrat, puristin käsiäni nyrkkiin, toistelin päässäni hiljaa…”taistele vastaan, älä anna periksi…taistele vastaan, älä anna perkiksi…tällä maailmalle.” Periksi en aikonut antaa, oli keksittävä jotain muuta. Puhumalla, tekemällä tai kirjoittamalla en mitään hyvää näköjään saanut aikaiseksi, niin voisin sitten alkaa täydeksi perkeleeksi. Maksaisin samalla mitalla maailmalle takaisin. Tämä ajatus mielessäni kävelin bulldogiin, ainoaan baariin joka siihen aikaan aamusta oli auki.

Minä petyin niihin sanoihin, minä petyin siihen ihmiseen, petyin siihen mustavalkoisuuteen, petyin siihen miten kolmas osapuoli oli minun sanoja ja tekoja vääristellyt, petyin siihen että en saanut kerrottua omaa puoltani asioista, ennen kaikkea minä petyin maailmaan. Maailmaan, jolle nyt halusin haistattaa pitkät. Ja niin todella tein. Mitta tuli täyteen, en vain yksinkertaisesti enää jaksanut välittää mistään. Vastasin vittuiluun vittuilemalla takaisin, pahaan sanaan heitin kymmenen takaisin.

Oli ehkä minun aika pettyä, samoin kuin minuun on niin monet, niin monesti pettyneet. Tekojani en saa takaisin, ei kukaan meistä saa. Kuitenkin tuona aamuna luoja tarjoili minulle mielen mustuutta niin anteliaalla kädellä, että se väkisinkin taittui katkeruuteen, ja se lukee siinä tienviitassa joka johdattaa vihaan. Ja voi luojani, kuinka vihasinkaan. Puristin tuoppia niin että pelkäsin lasin murtuvan paineen alla, pelkäsin itseni murtuvan. Olin niin poissa tolaltani että en välittänyt siitä mitä baarimikko mietti katsoessaan itkevää miestä yksin baaripöydässä aikaan, jolloin useimmat vasta juovat aamukahvia herättyään tuohon lauantaihin.

Pettynyt mies, mieli, alkoholi ja yksin olo, siinä keitos josta tuskin voi koskaan mitään hyvää saada aikaiseksi. Tuohon kun lisätään vielä aavistus itsesyytöksiä niin maku peittoaa vahvimmankin chilin, ja tuota tunnetta koitin poistaa nielemällä lisää mallasjuomaa. Koko mies, tuolloin lähes satakiloinen, ahtautui, ja valui tuopin pohjalle, ollen lopulta niin mutkalla ettei löytänyt ulospääsyä.

Tuolloin, kesän kynnyksellä unohdin hetkeksi lämpimät tunteet, tai kyllähän raivokin piti minua lämpimänä, mutta annoin tuon välinpitämättömyyden sotkea mieltäni liikaa, ja se toi jälleen unettomuuden elämääni. Joka kirottu aamu piti töihin lähteä, vaikka mieli olisi mieluummin hakeutunut hämyisiin baareihin, jonkun vanhan jukeboxin luokse, sormien valitessa listoilta kappaleita jotka olisivat kuitenkin vain jälleen avanneet kyynelkanavani.

Näin jälkikäteen ajateltuna, yhden miehen harteille sysättiin tuolloin taakka jota en kestänyt. Ei kukaan olisi kestänyt. Työnantaja oli sitä mieltä että olen heidän käytettävissään 24 / 7, mutta tilinauhassa tuo ei koskaan näkynyt. Ajansaatossa olen huomannut kuinka vääristynyt, ja sairas tuon yrityksen kulttuuri onkaan. Epäpätevyys johtaa huonoihin ratkaisuihin, ja siitä ei tarvita todisteeksi muuta kuin vilkaisu yrityksen viime vuoden tulokseen, tai sitä edellisen vuoden tuloslaskelmaan. Sokeutta, osaamattomuutta, niukistelua, lopulta on kai aivan saman tekevää mikä oli, ja on, syynä.

Tuon toukokuun lopulla mieleni vallannut tummuus jatkui myös kesäkuun puolella, tunnetuin seurauksin. Kyllä näen omat tekoni asiassa, ja niiden kanssa osaan myös elää, mutta silti vihaan yhä edelleen ihmisiä jotka silloin ratkaisuja tekivät. Ehkä tuo yksi nainen ei tiennyt mitä saa aikaan sanomisillaan, valheillaan, mutta se ajatus ei kanna mielessäni siihen asti että osaisin anteeksi antaa, varsinkaan kun hän itseriittoisuudessaan ei ole koskaan sitä edes minulta anteeksi pyytänyt.

Tämä kulunut vuosi on opettanut minulle ehkä enemmän kuin koko elämämme vuosikymmen, joka kulkee kohti loppuaan, yhteensä. Se on opettanut minulle että työ, joka täytti aikanaan päiväni, toimi perustana elämälleni ei ole lopulta mitään muuta kuin työ, se ei ole tärkeintä maailmassa. Tärkeintä jokaisessa päivässä olisi toimia oikein, siten, että huomenna ei harmittaisi. Enhän minäkään kai moiseen ihmetekoon koskaan kykene, mutta siitä huolimatta sitä kohti voi pieni ihminen itsensä kammeta. Ei pidä pettyä siihen jos tuo päämäärä jää saavuttamatta, sillä jokainen askel kuitenkin sitä kohti ei ole mennyt hukkaan, ne askeleet tuovat elämään enemmän kuin vievät.
Vaikka minua monesti harmittaa se, että ihmiset ovat minut väärin ymmärtäneet, iloitsen siitä, että niin monet näkevät kuitenkin vääristelyiden lävitse. Toki vielä useammatkin sen näkisivät jos suostuisivat suoraan kysymään, ja jättäisivät paskan puhujien sanat omaan arvoonsa.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen kuinka sade kopistelee ikkunaa, tummien pilvien vyöryessä taivaalla, mutta iloitsen kuitenkin siitä, että tänään olen isompi ihminen henkisesti, olen vahvempi. Vahvuus ei tarkoita milloinkaan sitä että sellainen ihminen ei koskaan itke, päinvastoin, vahvuutta on se, että osaa ja pystyy itkemään. Vahvuus rakentuu kokemuksen ja ymmärryksen päälle. Kokemukset, ja niistä selviäminen on avainasemassa kun ihminen valmistautuu tulevaisuuteen jota et tänään pysty vielä edes arvaamaan.

Mikä on elämän tarkoitus, kysyi tällä viikolla eräs ystäväni. Eihän siihen osaa vastata. Toki voisi sanoa että elämän teitä kun kävelee niin tarkoituksena, tai siinä onnistumisen merkkinä voisi pitää sitä että on päivien aikana hymyillyt enemmän kuin mitä on vituttanut, mutta ei tuokaan kovin tyhjentävä vastaus liene. Vaikka tuon ison kysymyksen vastaus on itsellenikin vielä pimennossa, tiedän viimein vastauksen siihen mikä on ollut kuluneen vuoden tarkoitus.

Se on…kasvaminen.

-Hannu 26/5/2019

Historian tasapaino…

Tämä kirjoitukseni olkoon ikäänkuin jatkumoa edelliseen. Vappu saatiin maaliin tämän vuoden osalta, ja kelit oli…noh, ne oli, ne oli siedettävät. On parempiakin kelejä nähty kesän korvalla, mutta myöskin huonompia. Tälle päivälle uutisoitu lumisateita kautta Suomen, osa toteutui, osa ei. Täällä päin jotain hivenen valkoista tuli taivaalta, mutta maahan ei kyllä jäänyt mitään. Toisaalta ei olisi niin itseä haitannut vaikka jotain olisi jäänytkin, tänään etäpäivä koulusta, yhden nettitehtävän palautus ja loppupäivän saattoi käyttää fiilistelyyn ja tähän kirjoitusharrastukseen.

Harrastukseen, aivan, sitähän tämä on. Tänä vuonna miettinyt sitäkin tarkkaan että mikä tämä pinnanalta.net on? Onko se harrastus, onko se päiväkirja, vai onko se jotain muuta? Vai voisiko tämä olla kenties treenausta sitä varten, että ihan oikeasti joskus kirjoittaisi kirjan, niin kuin jotkut ovat minua joskus kehoittaneet? Siihen on vielä matkaa, joten leimattaneen tämä siis harrastukseksi. Yhtähyvin tämä on minulle ulospurkukanava niille ajatuksille jotka ovat liian suuria mahtuakseen mieleeni, siihen pieneen sieluun joka tämän maan päällä kulkee.

Aika on kuin lumipallo, se kerää itseensä kaiken sen minkä yli se vyöryy, kasvattaen itsestään ajanmittaan järkäleen. Siitä kasvaa niin iso, että se ei mahdu enää mihinkään, kuitenkaan et millään halua sitä rikkoa, sillä se kuvastaa sitä joksi sinä itse olet muodostunut. Tuo päivien mittaan kerääntynyt järkäle on sinun muistisi.

Ihmisten kollektiivista muistia kuvataan sanalla ihmisen historia. Pienemmässä mittakaavassa historia on jokaisen muisti, muistot. Jokaisen meistä. Jokainen eletty päivä täyttää yhden lokeron, sinetöit päivien tapahtumat tuohon lokeroon niillä unilla joilla päiväsi päätät. Elämä itsessään pakoittaa aikaajoin nuo sinetit rikkomaan ja palaamaan noihin muistoihin, joko sen takia että tuo kyseinen päivä sisältää jotain opittua, johon tulee palata, tai sitten palaat siihen ihan vain siksi kun haluat siihen palata, siellä on jotain minkä haluat nähdä tai tuntea uudestaan.

Tuon historian tarkoitus on muistuttaa meitä, ei alistaa epäonnistumisten alle, tai rajoittaa ajatuksiamme mahdollisuuksista onnistua. Meillä jokaisella on vapaus valita, tuo vapaus ei rajoitu siihen että voimme valita ruokakaupassa, tai vaaleissa, tuo vapaus kattaa kaikki ne 24 tuntia päivässä. Ajatuksia on hankala, jopa mahdoton ohjata, mutta niitä voi johdattaa valitsemaansa suuntaan. Ajatusten suuntaaminen edes hetkeksi suuntaan jonka ajattelit olevan mahdoton, saattaakin olla juuri se ovi, johon sinulla on avain tietämättäsi taskun pohjalla.

Ehkä joskus itsekkin löydän avaimia niihin lukkoihin, tai jopa valmiiksi avoimia ovia portaikkoihin enemmän kuin niitä lukittuja hissejä, joiden luulin vievän minut porrasaskelmia nopeammin kattokerrokseen jota kutsutaan onneksi. Määränpää on se mihin tulee suunnata, eikä siinä ole tärkeintä se nopeus jolla sinne mennään, paljon mahtuu matkalle! Matka vaatii kärsivällisyyttä, ja sen oppii vain tuolla matkalla, päivä kerrallaan, se ei tule ihmiseen kirjoista tai kansista.

Muisti on ihmisellä hyvä olla, ja historia pitää tuntea, kerrata jopa tietyissä tilanteissa, mutta uudelleen elämistä varten se ei ole. Oma historia voi nostattaa kasvoillesi hymyn, se voi jopa naurattaa, ja ne on asioita joita muistista kannattaakin kaivaa esiin! Ne synkemmät kannattaa jättää sinne lukolliseen lokeroon, mutta tietäen niidenkin joskus palaavan. Ne palaavat halusit tai et, historiaa ei voi koskaan pyyhkiä pois, sitä ei voi deletoida, sitä ei voi pakottaa, se pitää käsitellä.

Valintoja voi tehdä muistinsa kanssa paljon, mutta et voi valita esimerkiksi tilannetta jossa istut kahvilassa ja siellä alkaa soimaan jokin tietty kappale, joka repii historian sinetit paikoiltaan, murskaa ne seinät jotka olet luonut siksi että niihin ajatuksiin ei tarvitsisi koskaan palata!

Musiikki itsessään on ollut iso osa kulunutta kevättä, osa sitä mistä olen ajatukseni valoon nostanut. Yhä edelleen olen kämppäni koristellut F5DP:n seinälipuilla, ja tuon rytmiorkesterin musiikkia päivittäin kuuntelen, mutta suureen arvoon on noussut myös orkesteri nimeltään Disturbed. On kulunut fraasi kun sanotaan että musasta saa voimaa, diibadaaba, jeejee…shittiä. Mut onko se nyt lopulta niin skeidaa? Kyllähän sieltä saa, oikeista biiseistä, palikoita joista rakentaa uusia ajatuksia.

Suurin osa kirjoituksistani on tällä hetkellä ”yksityisessä” tilassa, ja niitä palauttelen sieltä aikanaan takaisin. Joitakin itselleni liian kipeitä tarinoita saatan jättää pois, ne kuitenkin itse muistaen, ikuisesti.

Olen onnistunut jättämään pahoja unia taakseni, nähnyt unta entistä enemmän niistä unelmista ja haaveista joita päivisin mukanani kannan. Totuus ihmisen elämässä on kuitenkin se, että mikään ei muutu hetkessä, enkä koskaan ole niin olettanutkaan, kuitenkin jokainen pieni hyvä asia vie kohti isompaa onnea, kohti sitä mitä tavoittelet, oli se sitten mitä tahansa.

Itse olen pitkään jo aloittanut päiväni tietyllä rutiinilla:

Herätyskellon sointi, aamutee tai kahvi kiehumaan, Vaa’alla käynti, Disturbed : Reason to Fight soimaan, sarja punnerruksia ja vatsoja, kahvi / tee naamaan, suihkuun ja releet päälle! Tuosta rakentuu itsellä aamu jolla jaksan nykyään hymyillä, ja jos se toimii, niin miksi korjata? :)

Rakkaudesta en päästä irti, sillä silloin menettäisin liikaa. Eikö se kuitenkin kirkasta itsessään jokaisen synkänkin heräämisen ja aamun? Eikö se ole SE asia jonka vuoksi nousta sängystä? Eikö jokainen täällä taistele sen puolesta ja sitä kohti? Minä ainakin.

Disturbed – Reason to Fight:

”…Don’t let it take your soul
Look at me take control
When knowing to fight this war
This is nothing worth dying for..

Are you ready to begin?
This is a battle that we are gonna win…”

Elämä itsessään on monesti kamppailu, yksi sotatanner, mutta älä lannistu, sillä ihminen voittaa, ihmismieli lopulta voittaa. Se voittaa jopa itsensä, se voittaa valolla kaiken sen historiassaan luomansa synkkyyden.

-Hannu 3/5/2019

Posin kautta…eli henkisen hymyn metsästys!

Kesä 2019 alkaa olemaan ovella, kelit ovat aikaisia aamuja lukuunottamatta lämpöisiä ja aurinkokin hellii pilvien raoista. Takuuvarma merkki keväästä on kalenteriin lyöty toukokuun ensimmäinen, eli vappu, joka on tällä viikolla. Tietenkään tuo ei ole tae lämpimistä keleistä, mutta omassa päässäni olen mieltänyt toukokuun jo kesäkuukausien harvalukuiseen joukkoon.

Viime syksy, ja talvikin oli pimeää aikaa, katsoi sitten ulos ikkunoista, tai sisään omaan sieluuni. Tunteiden vuoristorata heitteli miestä miten sattui, ja ajatukset olivat sekaisin kuin seinään heitetty korttipakka. Sitten jotain tapahtui, jotain muuttui.

Olisi toisaalta kiva tietää mistä sain energiaa mieleni eheyttämiseen. Se ei voinut olla yksistään tuo koulu, sillä merkkejä valosta tunnelin päässä oli jo ennen sitä. Olen ennenkin maininnut että liika aika voi olla pahasta, silloin on liiaksikin aikaa miettiä asioita. Toki ajattelu on aina hyvästä, aiheesta riippumatta, mutta syvimpien tunteiden tulkinta alkoholia apuna käyttäen, ikäänkuin tunteiden tulkkina, ei ole kovinkaan viisasta oman mielenterveyden kannalta, ainakaan pitkässä mittakaavassa. Se turruttaa mieltä, poistaa sisäisiä lukkoja mutta ei ilmaiseksi. Hintana on kuilun syveneminen ajatustesi ja todellisuuden välissä.

5 vuotta täynnä blogia, tai lähes viisi vuotta. Kun ajatus heräsi tästä harrastuksesta, mietin pitkään ja tarkasti domainia joka kuvastaisi sitä mihin elämässäni pyrin, ja yhtälailla sitä, mistä haluan blogini kertovan. Halusin sisällyttää siihen tärkeimmän ohjeen jonka itse olen elämäni aikana oppinut. Halusin kirjoittaa sydämestä, täysillä, rehellisesti. Rehellisyys on lopulta se mikä meitä määrittää, ja muurasin siitä tämän sivun peruskiven. Sen ympärille rakensin lauseen ”elämän iloista ja suruista”. Kerrottuna Suomalaisen miehen kirjaimin, raatelevan rehellisesti kuinka päivät elän, kuinka tunteet tunnen, kuinka vain Suomalaista miestä voi vituttaa, kuinka ihminen voi nauraa ja hymyillä sielunsa kyllyydestä. Blogin ympärille laaditun lauseen rakenne on sinällään ollut sopiva, ja kuvaavakin, mutta maksaessani ensimmäisen vuosimaksun domainista en tiennyt mitä elämä eteen toisi. Ilon aiheet ovat olleet vähissä tänä aikana, ja suru on tanssinut näppäimistöllä.

Lienen perusluonteeltani pessimisti, mutta en ehkä kuitenkaan niin ”negis” että kaikki päivät olisivat perkeleestä. On ollut paljon aamuja, ja varmasti tulee lisääkin jolloin ei huvittaisi nousta, ja asiat ärsyttää, mutta nykyään kun mietin päiviäni, löydän niistä aina enemmän ja enemmän aihetta hymyyn. Olen onnistunut antamaan paljon anteeksi peilikuvalleni, oppinut jopa hiukan tykkäämään siitä kaverista joka minua peilistä katsoo, ja voin kertoa, että se on jo itsessään ollut aikamoinen matka!

Mustaa ja punaista, synkkyyttä ja raivoa, toki rakkauttakin, sitä on tekstini sisältäneet pitkään. Rakkauden haluan edelleen loistavan kirjoituksistani, mutta toivon että se voisi sijaita pitkästä aikaa positiivisessa kontekstissa. Ihan ensimmäisenä pyrin uudestaan rakastumaan itseeni, pitäen siitä kuitenkin syvimmän itsekkyyden poissa. Haluan onnitella itseäni hyvistä saavutuksista, haluan palkita itseäni kaikista hymyistä ja nauruista, hymyilemällä ja nauramalla lisää. Haluan onnistua metsästyksessä, haluan saada saaliiksi henkisen hymyn, taidon hymyillä silmillä, niitähän kutsutaan sielun peileiksi, eikä varmasti suotta. Tunnen olevani oikeilla jäljillä, eteenpäin on tänään kevyt kulkea.

Kevyt kulkea osin siksi että painoa on lähtenyt kivasti pois. Vuosi sitten kuskien parissa juteltiin että katsotaan kuka on saanut ensi vuoden vappuna, eli siis tämän viikon keskiviikkona eniten painoa tiputettua. Itse laitoin itselleni tavoitteeksi että paino alkaisi seiskalla, ihan siihen en ole päässyt. Alle 84 ollaan kuitenkin, eli reilusti yli 15 kiloa on karissut matkan varrelle, ja tykkään että se on ihan jees! :)

Tulevaisuus ei ole määrätty, se on sellainen jollaiseksi sen teemme. Ainakin osa siitä on omissa käsissämme, ei kenenkään muun päätettävissä. Itselläkin on paljon haaveita ja unelmia joita kohti pyrkiä. Tulee asettaa tavoitteet mahdollisimman korkealle, niin sitten ei haittaa jos jää hiukan niiden alle, koska tuolloin siihenkin voi olla tyytyväinen.

Meistä kukaan, ei edes viisainkaan, näe huomiseen, ei näe niiden mutkien taakse jotka kätkeytyvät tuleviin päiviin. Tulee parempia päiviä, ja sitten niitä huonompia, mutta haluan kasata pakkiini sopivia työkaluja noiden huonojen päivien varalta, jotta millimetrimittaista pulttia ei tarvite aukoa tai kiristää tuumasella kiintoavaimella, silloin on vaara että ote lipsuu.

Huominen on arvoitus, ja tulevaan kesään mahtuu huomisia monen monta, siinäpä siis mysteeri avattavaksi, mutta olen valmis ja luottavaisin mielin!

Nyt siis kesäkengät jalkaan ja kadulle nauttimaan tästä aurinkoisesta päivästä joka sisältää meille jokaiselle lupauksen tulevasta suvesta, tulkoon siitä hyvä!

Lopuksi vielä ajatus, josta riittää pureksittavaa vaikka loppuiäksi:

”…suotakoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat,joita en voi muuttaa,
rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin,
ja viisautta erottaa nämä toisistaan”

-Hannu 29/4/2019

Minun Uskoni…

Jokunen kaverini on kysynyt kirjoitusteni lomassa juoksevista viitteistä uskooni, sitä että mitä tarkoitan sillä? Uskonko? Yksi tai kenties toinenkin on ottanut muutaman maljan ennen kuin on rohjennut kysyä, mutta minulta voi kuka tahansa kysyä ihan selvinpäinkin mitä tarkoitan tekstilläni, mutta kerrottakoon näin auki kirjoittaen että kyllä minä uskon siihen, että kaikki ei tässä maailmassa ole meidän, ihmisten, käsissä.

Aihetta avatakseni pitää siirtää kelloja taakse päin, pitkälle nuoruuteen. Moni joka minut on tuntenut lapsuudesta, ala-asteelta asti muistaa sen pojan joka koulunkirjastosta nappasi luokkaan luettavakseen raamatun, kun moni muu poimi jotain viisikon ja susikoiraroin väliltä. Erotuin siis jo silloin, joko hyvällä tai pahalla tavalla. Se miksi näin toimin johtui kiinnostuksestani siihen pohjattomaan rakkauteen, ei niinkään hengellisiin asioihin. Tahdoin kai löytää tuon kirjan sivuilta viitteitä siitä mitä rakkaus todella on, itse kun en sitä konkreettisesti silloin koskaan kokenut. Ehkä jopa haaveilin siitä, että tulevaisuudessa siintäisi teologian opinnot, sitten minulle tapahtui jotain, heräsin kai maailman raadollisuuteen ja jätin tuon asian ajattelun. Keskityin olemaan kova, jotta pääsisin karkuun lapsuudessani ollutta häpeää, jotta olisin koskematon, niin että kukaan ei mulle uskaltaisi sanoa edes huomenta koulussa. Lapsuuden sinisilmäisyyttä, sillä juuri sillä suljin ulos sen mitä etsin, rakkauden. Ilmeisesti olen samaan ansaan kompastunut yhä uudelleen aikuisena, sillä etsin sitä edelleen. Mutta tuolloin opin sen että ikinä en suostu häpeämään sitä mikä minä olen, I am what I am, take it or leave it.

Omia lapsia minulle ei ole siunaantunut, mutta toivon sydämestäni että veljeni pojat valitsevat koulutiellään helpomman reitin kuin mitä minä aikoinaan valitsin. Maailma on muuttunut, lapset ovat yhä raaempia toisilleen, mutta hyvä olisi, että he eivät kovettaisi itseään niin kuin minä tein. Eikä heillä toki ole siihen varmasti syytä, kotiolot kun ovat paremmat. Sen tosin toivon, että suvussa kulkeneen isänmaallisuuden sisällyttäisivät elämäänsä.

Ala-aste jäi taakse, ja ylä-asteen koittaessa minut melko pian siirrettiin tarkkailuluokalle, johtuen osaltaan kai välinpitämättömästä käytöksestäni, jolla edelleen koitin kätkeä kaiken sen tuskan jota kannoin sisälläni. Tehostin kovaa egoani ryhtymällä polttamaan röökiä niin kuin muutkin ”kovat” jätkät tarkkiksella. Jotta saisin nostettua itseni vielä korkeammalle, join kirkasta viinaa tuolloin, kun muut vetivät olutta tai siideriä, saavutin eräänlaisen legendan maineen kirkkonummella ennen kuin täytin edes 15 vuotta.

Uskon asioiden ääreen palatiin jälleen vuonna -98 kun koitti aika lähteä rippikouluun. Pari kaveria oli ilmottautumassa ”purjehdusriparille” ja pyysin äidiltäni lupaa päästää sinne myös, ja lupa heltisi. Olihan se melkoinen kokemus. Ei yhtä leirikeskusta, vaan pari päivää saaressa ja loput noin 7vrk purjelaivalla pitkin aavaa. Käytiin tallinnassa, paldiskissa, turun saaristossa. Upea reissu kaikenkaikkiaan. Olihan siellä aina agendalla se, miksi siellä oltiin, ja miksei olisi ollut? Olihan se rippikoulu vaikka puitteet olivat hiukan toista kuin mitä yleensä. Edelleen, teininä, uskoni oli kuin telakalla, en halunnut uskoa rakkauteen, eihän minulla ollut kokemusta minkään sortin naisen ja miehen välisestä parisuhteesta, tai tuolloin tietysti pitäisi käyttää termiä ”teiniromanssista”.

Seuraavaksi meistä ”vanhoista” riparilaisista aletiin kouluttaa isosia, ja lähdin kelkkaan mukaan niin kuin moni muukin kundi samalta pitäjältä. Uskoni oli tuolloin jo melko flexiibeliä, ei niinkään fundamentaalista kiihkoa tai paatosta. Vuonna -99 olin isosena eräällä riparilla, ja lopputulema oli kiva leiri, joskin leirin johtajilta sain pahaa sanaa julkisesti siitä että olin antautunut eräänlaiseen suusta suuhun tekohengitykseen toisen isosen kanssa. En antanut tuon lannistaa, vaan koin eräällä tapaa onnistuneeni hyvin, tosin mieltäni kaihersi kysymys olinko osannut olla raamattupiireissä riittävän hillitty sillä omaan raamattuuni sain loppukommentiksi erään tytön kirjoitaman kommentin ”Ei noin seksikkäitä isosia saisi olla”. Oih ja voih noita aikoja :)

Muistan hyvin kuinka olin kiinnostunut eräästä samassa iskossa olleesta tytöstä, ja hyvä ystäväni sanoi minulle: ”Sä oot perkele Elvis jos sen saat!!”. Meni pari päivää ja sanoin frendille takas, että taidan olla sitten se ”Elvis”? Hämmennyksen laannuttua sai kaverikin kiinni että kyse oli ”Annasta”. Noh, se ei kauaa kestänyt mutta muistiini on hänkin piirtänyt kuvan noista Veikkolan ajoista, ja ensisuudelmasta kirkkonummella, miljoonien tarinoiden biobooliksen edustalla.

Myöhemmillä vuosilla sitten aloin minäkin seurustella, enemmän ja vähemmän. Haaveilin tapaamistani, ja tutuista tytöistä, mutta ehkä en ollut riittävän raamikas, heidät veivät toiset. Jonkinlainen turhautuminen kiiri mieleeni.

Vuosia pidin uskomistani ”vakan alla” kunnes se nousi esiin jälleen tällä vuosi tuhannella. Papin aamenen jälkeen, tai pikemminkin sen lupauksen rikkomisen jälkeen mietin onko tässä maailmassa mitään pysyvää? Kaikki katoaa. Silloin tajusin että kaikki meistä on yksin. Aina. Lopulta uskossaan, elämässään ja kuolemassaan jokainen on yksin, riippumatta siitä onko muita ihmisiä ympärillä. Tuon tosiasian kun ihminen sisäistää, ei tarvitse enää koskaan pelätä muiden mielipiteitä. Ei ikinä. Vaikka mahdollinen parisuhde vaatii solidaarisuutta, jakamista, eräänlaista symbioosia, on kyse kuitenkin vain suullisesta sopimuksesta joka voidaan purkaa silmänräpäyksessä.

Olen oppinut paljon, kokenut paljon, kärsinyt paljon. Tiivistäen voisi sanoa että olen oppinut kokemaan kärsimystä. Se on tehnyt minusta sitkeän kuin paju, kovan kuin tammi, mutta tunteiltani olen edelleen hauras kuin lasi.

Nuolin haavojani vuoden, vuosia. Kun taas uskalsin luottaa, antaa kaikkeni ja hengittää, vedettiin matto jalkojen alta niin lujaa että löin pääni kivetykseen. Tuon seurauksena vaivuin tuon viime syksyisen viikon aikana sellaiseen psykoosiin, että en enää tiennyt missä olen, kuka olen. Suljin mieleni täysin. Elin vain sydämellä joka vuosi verta, tunsin että siinä on puukko pystyssä. Maisemat vaihtelivat kaupungista kyliin, välillä havahduin seisovani keskellä kampin toria pysähdyksissä, ihmiset kulkivat ohitseni, joku kysyen että onko kaikki hyvin? Silloin tajusin silmieni vuotavan, kroppani tärisevän. Olin vieras itselleni, vieras aikani ja paikkani silmissä. Kuljen väen paljoudessa ilman määränpäätä kadehtien vastaantulevia joilla on opas mukanaan, pitäen kädestä, luotsaten oikeaan suuntaan. Katson tuttuja maisemia kuin vierain silmin, silmäni peittää kyynelten kalvo, muuttaen valkoisen mustaksi, mustan valkoiseksi. Pakenin paikkaan jossa olen saanut olla aina yksin, pakenin metsään, pakenin kalliolle jossa saatoin olla lähempänä taivasta, ehkä minua sieltä kuultaisiin! Polvistuin, ja laitoin käteni ristiin tuolla espoossa, ja sanoin Jumalalle, että nyt on kaksi vaihtoehtoa, joko annat minulle sen mitä olen jo pitkään rukoillut, tai otat mut pois täältä, en kestä enää. Vaikka olin noussut tuolle vuorelle, hän ei kuullut, tai ainakaan vastannut. Kumpaakaan hän ei minulle suonut.

Seuraavana päivänä vihasin maailmaa entistä enemmän. Olin aina ajatellut että jokaiselle lyödään harteille vain sen verran kun harteet kestää, ei kellekkään mittaansa enempää. Tuo ajatus mureni kun löysin itseni jälleen lattialta, miettien mitä sellaista olen tehnyt että onni minulta kielletään? Miksi minut on sijoitettu pimeimpään korpeen jossa ainoa valopilkku, tai keltaiseen viittaava sävy on se kun tyhjennän rakkoni lumiseen maahan.

Kirosin kaiken. Koko maailman, itseni, tunteeni. Otin pullon, join. Otin toisen, join. Syke tasaantui, kyneleet kuivuivat. Tiesin tuon kaiken olevan vain hetkellistä, mutta hain juuri sitä hetkellistä humalan tuomaa unohdusta tästä kaikesta. Halusin unohtaa, halusin lopettaa kaiken. Halusin pimeyteen jossa voin kulkea tuulten viemänä, tuulten kuljettavan paikkaan josta minulla ei ennalta ollut karttaa, paikkaan jonka koordinantteja ei kellään elävällä ole.

Kului kuukausia, en nukkunut, en syönyt, aloin olemaan vain varjo. Monotoninen ääni, kuin 80-luvun telkkarissa tai vaarin vanhassa perityssä grammarissa. Nakkasin paskat kaikesta työn ulkopuolella. Työni halusin hoitaa, mutta voimat olivat lopussa. Tuolloiset työkaverit olivat se liima ja se syy, miksi matkustin junan kyydissä enkä sen alla.

Sitten tapahtui se silmien aukeaminen. Mietin että itsessäni on jokin vialla, mutta eih, se oli kerrankin väärä harha. Se olikin toinen ihminen joka vei minulta kaiken energian, jotta hän saisi omia pattereitaan ladattua. Jumala ei antanut minulle sitä mitä suoraan häneltä pyysin, vaan hän antoi minulle kultaisen keskitien, antoi minulle jälleen uskon siihen, että minussa itsessäni ei ole mitään vikaa, vaan jotta maailma olisi vivahteikkaampi, on hän luonut tänne maan päälle enemmän ja vähemmän itsekkäitä yksilöitä. Hän antoi minulle jälleen polun josta voisin vähä vähältä nousta kohti valoa ja hymyä. Toisen hän tuomitsi varjojen valtakuntaan johon vapautui paikka minun lähtöni jälkeen.

Mieleni on kristallin kirkas, mutta sydämeni on kuin yön pimeydessä harhaileva laiva, etsien majakkaa, valon pilkahdusta joka voisi ohjata satamaan hetkeksi, tai sitten laituriin johon en sitoisi köysiä, vaan ketjut, siteet jotka kestävät loppuun asti, viimeisen päivän koittoon. Välillä nuo kaksi vääntävät kättä, mutta elävät rinta rinnan, rakentaen toinen toisistaan vahvempaa. Aikuisena olen kyllä löytänyt itseni itkemästä useammin kuin nuoruudessani mutta olkoon sekin eräänlainen merkki oppimisesta, on ihan okei itkeä silloin kun siltä tuntuu, ja luottaa siihen, että seuraavasta päivästä löytyy ne auringon säteet jotka kuivaavat posket jälleen.

Jos ihminen ei tunne armoa, eikä anteeksiantoa sitä pyytävälle, on määränpää ennalta valittu. Jopa ennen kuin se viimeinen naula lyödään arkkuun kiinni.

En tule koskaan unohtamaan, en olemaan itkemättä. Toivon että jokainen noista vuodattamistani kyyneleistä on pois niistä veripisaroista jotka vuotavat sisääni sydämestäni, sillä jos en saa niitä siirrettyä kivun ulkoiseksi tunnusmerkiksi, tulen kuolemaan särkyneeseen sydämeen. Ehkä lopulta, kaiken päätteeksi, olen hyvä Ihminen, tai edes..paras olemaan juuri minä…

-Hannu 30/5/2017

”10 vuoden täydeltä muistoja…”

Niin, tänään tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä kun Leppävaarassa astelin alttarin eteen, ja otin hypyn kohti tuntematonta. Olin silloin nuori, täynnä hyvyyttä, ja kaiken kestävää rakkautta, mutta haparoin pimeydessä. Kuukaudet vierivät, vuodet vaihtuivat, ja vasta silloin näin sen minkä ruusunpunaiset lasit olivat aiemmin peittäneet, estäneet minua näkemästä. Näin sen, että ihminen ei ole aina ihmiselle ihminen. Tuo liitto, luojan kiitos, melko lyhyt sellainen, oli kurssi ja koulutus, jonka ainoa tarkoitus oli opettaa minulle mitä on äärimmäinen, henkinen pahuus sellaisen taholta jota joskus rakasti. Kurssista en minäkään selvinnyt puhtain arvosanoin, se tartutti jotain minuun, sen päätyttyäkään en ole saanut näinä menneinä vuosina itseäni enää ehjäksi. Nuoruudessani en olisi koskaan pystynyt sellaisiin tekoihin joihin myöhemmät vuodet ovat osoittaneet minun pystyvän.

Kaikki se hyvyys, joka minussa joskus oli, mureni lattialle, lakaistiin roskiin tuolloin Myyrmäessä. Samaisessa pitäjässä Vantaalla jossa olin syntynyt 25 vuotta aikaisemmin, ehkä tuossa asiassa on nähtävissä tragikoomisia piirteitä, tai komiikka oli silloin kyllä kaukana, ja niin se on edelleen.

Vuodet ovat vaihtuneet, vuosikymmen on vaihtunut, mutta en ole kyennyt unohtamaan. Mieli on joskus saanut rauhoittua, tavatessani parempia naisia kuin mitä silloinen vaimoni oli, mutta koskaan ei sydämeni ole saanut rauhaa. Sydämellä on oma muistinsa, ja sen kapasiteetti on paljon suurempi kuin aivojen. Paljon olen saanut nauraa ilosta, ja myös liikaa joutunut itkemään tunteideni vuoksi, mutta paljon on vettä virrannut Vantaanjoessa siitä kun olen viimeksi Jennin paskuuden vuoksi itkenyt. Hänen vuoksi en suostu ikinä enää vuodattamaan yhtäkään kyyneltä…! Eilen kun luin päiväkirjojani noilta vuosilta, tiesin että hänen kohdaltaan kyynelkanavani ovat kuivuneet. Erikoista kyllä, tuo tunne toi eräänlaista mielihyvää, vaikkakin samalla tunsin kuinka paljon hyvää olen menettänyt johtuen hänen runtelemasta sydämestäni.

On osaltaan myös oma syy, että päästää toisen niin lähelle että hän kykenee satuttamaan. Olen yrittänyt oppia siitä tosiasiasta, mutta ehkä vasta tänä vuonna, viime kuukausina olen todella huomannut mitä se tarkoittaa kun pitää sydämensä lukossa, oven suljettuna, peläten että sattuu, peläten että joku käyttää rakkauttani hyväkseen. Se pelko lyö sen oven takalukkoon. Siinä ovessa ei ole ikkunaa, vain yksisuuntainen ovisilmä. Sinä näet mitä ja kuka oven edestä kulkee, mutta kulkijat eivät kykene näkemään mitä oven sisällä voisi olla. Verbaalinen ulosantini on monesti ollut näistä asioista hyvinkin rajoittunutta, ja sitten kun viimein sain suuni auki, oven pois takalukosta, näinkin hänestä enää selän, hän oli kävellyt ohi, eikä hän katsonut taakseen vaikka huusin niin että taivaskin sen kutsun kuuli. Sen hetken jälkeen löin oven niin lujaa kiinni että saranat meinasivat antaa periksi. Halusin liimata ja naulata sen kiinni, halusin tehdä ovesta terästä, pommin kestävän, huomaten että sillä rikkoisin vain itseäni.

Vaikka avioliiton jälkeiset vuodet ovat parantaneet monet haavat, jätti tuo aika myös ikuiset arvet, niin sieluuni kuin oikeaan käteenikin. En varmasti ole ainoa joka on vaikeat vuodet elämässään läpikäynyt, monet pystyvät unohtamaan, mutta jos unohdat menneisyytesi, tulet kokemaan ne kauheudet uudestaan, sillä jos unohdat, et ole oppinut mitään. Sen jälkeen kun olet ensi henkäisysi vetänyt syntyessäsi, et voi enää ikinä, koskaan aloittaa puhtaalta pöydältä. Se on tehty mahdottomaksi, ehkäpä juuri siitä syystä, että koskaan ei pidä kaikkea pyyhkiä pois.

Siitä olen kuitenkin lopulta iloinen että vaikka Jenni tuhosi itsetuntoni, hän ei kyennyt tuhoamaan kykyäni rakastaa. Se lienee ainoa hyvä asia joka minussa on ajan saatossa säilynyt, ja jos mahdollista, kehittynyt, kasvanut suuremmaksi kuin mitä minä itse olen. Olen saanut kokea sen, miltä tuntuu rakastaa toista enemmän kuin itseään, ehdoitta ja saanut tuntea sen autuuden kun selkä suorana pystyy myöntämään että antaisi toisen puolesta mitä vain, vaikka henkensä.

Silloin ollaan jonkun ison äärellä, itseasiassa onko olemassa sitä suurempaa tunnetta?

-HS 25/11/2016

(Koulu)kesäloman alku…

Kesäloma koulusta, ansaittu sellainen, alkoi tänään. Lukuvuosi paketissa, seuraavan kerran ”pulpettiin” elokuun lopussa. Kesällekkin tuli kyllä kirjoitushommia aika tavalla, mutta ei tarvitse pariin kuukauteen kuitenkaan luennoilla olla, tai tentteihin valmistautua. Kokeista selvitty kunnialla, opintopisteet taskussa, olisi voinut mennä huonomminkin, ainakin jos mietitään asiaa sen valossa millainen tämä lukuvuosi minulle oli. Viime syksynä kaiken sen keskellä mitä tapahtui, moni olisi nostanut kädet pystyyn ja todennut että ei pysty, ei pysty millään kahlaamaan niin vaikeita aiheita läpi. Totuuden nimissä myönnän että itsellänikin oli usko kovilla kun mieli oli maassa, kirja edessä, kokeet seuraavana päivänä ja olisin tahtonut mennä huutamaan ulos maailmalle että miksi tämä matka täällä ei jo lopu. Mutta kuitenkin, jostain ihminen voimia löytää silloin, kun niitä kaikkein eniten vaaditaan. Kuten viime keväänä Katjan ja Vesan häissä sanoin, ei ole merkitystä sillä, kuinka monesti epäonnistuu, kaatuu, ja löytää itsensä lattialta, tärkeintä on se, että yrityksiä ja ylösnousemisia on aina yksi enemmän, näiden välinen erotus on aina elämän pituinen matka kohti oppia omista erheistä, vääristä valinnoista, ja ennen kaikkea kohti sitä, joka itselle on rakkainta, asioita, joiden eteen on valmis kaikkensa antamaan ja tekemään. Viime lukuvuosi oli jotenkin helpompi taittaa, kun oli edes jollain muotoa J tukemassa, nyt sai kahlata yksin. Rantavesien käydessä syviksi oli onneksi pari kaveria pelastusliiveinä, muuten kai olisin uponnut Mariaanien hautaan, syvinpään mahdolliseen paikkaan, ilman toivoa siitä että aurinko joskus vielä lämmittäisi kasvojani. Jotta en unohtaisi viime syksyä, sain harteilleni vielä ongelman jonka lääkäri määritti paniikkihäiriöksi, ehkä hän oli oikeassa, tai ehkä kaikki vain johtuu paineista jotka pääni sisällä on, tai ehkä oireet jotka paniikkihäiriön leiman ovat itsessäni saaneet sijaitsevatkin kehyksissä, jonka sisäpuolella sijaitsee tunnetila nimeltään ikävä.

Kuun vaihteessa tuli muutettua jälleen takaisin Espooseen. Aika tuttu paikka, asuinhan tässä vieressä ennen Helsinkiin muuttoani viime vuonna. Melkoista jynssäämistä ja puunaamista ollut kamojen paikoilleen saanti kun aikaa on tosiaan vienyt työt ja iltaisin koulussa käynti, mutta alkaa sentään jo kodilta näyttää. Totuin jo siihen vaatehuoneen kokoiseen asuntoon Helsingin keskustassa siinä määrin että en oikein tiedä mitä kaikkea tällä tilalla tekisi :) Saunassakaan en ole kertaakaan vielä käynyt, yksin kun olen, koska tykkään käydä saunassa mutta en tykkää olla saunassa, ja vain itseäni varten on turha saunaa lämmittää.
Yhtä kaikki, on mukava että kelit ovat lämpiämäänpäin jälleen, vaikka kesälle ei suurempia suunnitelmia olekkaan, töissähän se menee paria viikkoa lukuunottamatta, työharjoittelujakso kun on menossa ja tarkoitus on niissä tehtävissä tuurailla lomilla olijoita.

Valoisa aika pitenee, ja ehkä…ehkä, minäkin saan viimein viritettyä juoksukengät jalkaan, lenkkiseura vaan puuttuu, mutta paremman puutteessa voin tyytyä siihen, että korvissani soi Suvin sulosävelet hänen laulaessa niistä kipeimmistä tunteista joita sisälläni kannan, mutta joille en löydä sielustani, sydämestäni verbaalista muotoa, jonka voisin suullani lausua tai sormillani kirjoittaen ulos tuoda.
Tahtoisin vierelleni jonkun, jonkun joka saisi minut nauramaan jälleen, jonkun joka iltaisin toivottaisi hyvää yötä, jonkun joka aamuisin sanoisi että ei hätää, se oli vain pahaa unta. Minä tiedän hänen nimensä, mutta hän on jo unohtanut minun nimeni, ja sen miltä suudelmani tuntui…

-Hannu 20/05/2015