Aihearkisto: Elämästä

Valoa päin…

Kiva viikonloppu takana, lauantaina sai olla taas Suvi Teräsniskaa kuuntelemassa Espoon Sellosalissa. Loppuunmyyty keikka, tunnelma katossa. Ja kuinka upealta Suvi taas kuulostikaan, ja näyttikään!!! Rahoille täyttä vastinetta, enemmänkin olisin maksanut ilman pienintäkään epäilystä, olihan hän yhtyeineen kerrankin taas lähellä paikkaa jossa itse asun.

Konsertin nimi oli ”Pohjantuuli -kiertue”, mutta onneksi siellä soitettiin myös kappaleita, jotka eivät tuolta levyltä löydy, mm. upea ”Akvaario” -biisi, sekä Pohjantuuli -platinapainokselta löytyvä ”Vain ihminen” -kappale. Molemmat puhuttelee itseäni tässä elämäntilanteessa melko suuresti. Jotkut ystäväni ovat sanoneet että olen ihan fanaattinen Suvin fanittamisen suhteen, mutta onnekseni itse tiedän että asia ei ihan niinkään ole. Olen kuitannut moiset kommentit toteamalla: ”Fanaattisuus vaatii tapahtuakseen sen, että ihminen on kadottanut otteensa todellisuudesta, unohtanut realismin”. Itse tiedän missä seison, ja todellakin olen realisti. Se vain on parasta Suomalaista musiikkia mitä kuvitella saattaa, ja aina esiintyjää mieluiten livenä kuuntelee, tottakai.

Ennen viikonloppua tuli taas aika vahvasti takkiin viestin muodossa tästä ”yhdestä suunnasta”, ymmärrän sen, on kai aika nostaa kädet pystyyn, kaikkeni olen tehnyt, kaikkeni sanonut, mutta ei…hän ei kuuntele, hän ei pysty tai suostu minua näkemään. Kuitenkin, Suvin kappaletta lainaten, olen ”Vain Ihminen”. Kukaan ei voi maailmaan tai sen tapahtumiin vaikuttaa omaa painoaan enempää. Mistään ei ennalta voi tietää mihin maailma meitä kuljettaa, viekö se takaisin Tuomarilaan, ehkä, toivottavasti se päivä koittaa vielä. Joulupukilta voisi toivoa joululahjaksi kristallipalloa jolla voisi kaikki elämän sudenkuopat ennakolta välttää, mutta oppisiko silloin todella jotain tästä elämästä? Pitääkö saada kunnolla elämältä turpaan jotta oppii olemaan parempi ihminen? Jotta oppii tekemään oikeat valinnat kerralla, jottei tarvitse katua, tai leipoa sitä pullataikinaa uudestaan koska unohti siitä olennaisen raaka-aineen? On naivia ajatella että maailman joka tilanteeseen voisi valmistautua ennalta, eihän se niin ole, ja kai se on piste iin päälle, kaiken kerma, ja kuorrutus ettei aina tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Joskus vain tuntuu että selkä ei kanna, mieli ei jaksa, sielu ei enempää siedä.

Ehkä yksi pääsyy tähän tyhjään oloon on se että koskaan aikuisena en ole näin pitkään ollut sinkku, ja edellinen suhteeni oli elämäni pisin, toki paraskin, mutta ennen kaikkea pisin. Osaan elää yksinkin, en tarvitse pakonomaisesti viereeni ketään, mutta olisihan se kiva jos olisi joku kenen viereen saisi koulusta iltaisin palata. En ole adonis, alfauros, tai kenenkään ykköspalkinto, mutta ilman sortumista itseriittoisuuteen voi todeta että ei ole vaikeuksia seuraa löytää…siis jos sitä haluaisi löytää. Hyvänä esimerkkinä voi kertoa pari viikkoa sitten tapahtuneen episodin paikallisessa soittoravintolassa, jossa erään kampin ruokakaupan myyjä tarttui minua hihasta todeten että ”sähän oot muuten meijän asiakas”, ajatukset kasattuani totesin vain, ”niin olen kyllä”. Jostain syystä olin jäänyt kai hänen mieleensä, tarina tosin ei kerro että olinko jäänyt hänen mieleensä hyvässä vai pahassa 😀

Koulussa taas äärettömän vaikea jakso, pelkkää laskemista, yllätys, insinööriopinnoista kun on kyse. Tänä syksynä miettinyt että miksi en lähtenyt lukemaan liiketaloutta, joka olisi itselle ollut varmasti helpompi tie, mutta ainakin haasteita tarjoaa tuo nykyinen linja, ja jos joskus sieltä veljeni tavoin todistuksen käteeni saan, voin olla kerrankin jostain elämässäni ylpeä, tyytyväinen siihen, mitä olen omalla päälläni, ja valinnoillani saanut aikaiseksi. Sitä paperia ei voisi kukaan koskaan viedä pois, se olisi kerrankin jotain pysyvää. Aina pitäisi olla jokin piste tulevaisuudessa johon tähtää, se luo motivaatiota jaksaa painaa eteenpäin, itselläni se on tällä hetkellä ensi kuun alussa oleva SuviYö- risteily, reilu 20 tuntia silkkaa unohdusta..

-Hannu 10/11/2014

Yksinäistä, tyhjää elämää Helsingissä…

Saanut tämä kuukauden olla opintovapaalla töistä, ei aikaisia herätyksiä, ei muitakaan
työelämän rasitteita niskassa…ei seuraavaan 8 kuukauteen, kun seuraavaksi töihin joutuu
aurinko paistaa taas ja helteet uhkaavat.

En valita, saa nukkua pitkään ja keskittyä oikeasti vain koulun käyntiin, insinööriopintoihin
jotka todellakin meinaan runnoa läpi sillä tavalla että paperit on kourassa keväällä 2016.
Kunnianhimoista, myönnän, ottaen huomioon kuinka pitkälle opinnot on ajoitettu, eli syksyyn 2017, mutta uskon että pystyn siihen. Ja yllättävän hyvin kurssit on sujuneetkin ottaen huomioon kuinka raskas on tämä syksy minulle ollut.

On maailman suurin valhe, jos sanon etteikö päivittäin Janika olisi mielessäni,
tai etteikö harva se päivä kyyneleet täyttäisi mieltäni, silmiäni, poskiani, mutta tämä
on ollut matka kohti itseäni, syvintä sisintäni. Sitä, missä olen itse väärin tehnyt, erehdyksiä,
mokia, joita on vaikea anteeksi antaa, edes itselleni, puhumattakaan että joku toinen, Janika,
niitä joskus voisi hyväksyä, unohtaa, anteeksi antaa, vaikka niin monesti sitä olen häneltä pyytänyt. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava että olen vain mies, ihminen, erehtyväinen. On itselle todella raskasta päästää irti, pois käsistään, pois ulottumattomistaan ihminen joka on täydellisyyden perikuva, kaikki mitä olet elämässäsi tavoitellut. Mutta voin kertoa että vielä vaikeampaa asiasta tekee se, kun tajuaa itse sen aiheuttaneensa. Tajuaa tehneensä väärin, sulkeneensa sydämensä niin, ettei tämä toinen näe sinne sisälle, ei näe todellisia ajatuksia, ei niitä pelkoja, jotka kova ulkokuori peittää. Pelkäsin hänen tekevän lopulta minulle niin kuin Jenni aikanaan teki, mutta se olinkin lopulta minä, joka luottamuksen petin, taakka jonka joudun kantamaan ikuisesti, taakka jonka näen peilistä, silmistäni joka kerta. Miten siis minulla on edes oikeus pyytää häntä vielä joskus rakastamaan itseäni niin kuin nainen voi puolisoaan rakastaa?

Tekosyitä on helppo keksiä, mutta niihin en halua sortua. Syyttävä sormi osoittaa vain minuun, yksin minuun. Mutta niin tahtoisin hänelle kertoa ne syyt miksi mun sydän oli, ja on niin rikki kuin se silloin seurustelumme aikana oli. Elän liikaa sydämellä, se on varmasti totta, mutta en halua pitää sitä huonona puolena ihmisessä. Kaikki mitä olen elänyt kertyy sydämeeni, kuin muistot mieleen. Molemmat olen aikanaan kironnut. Ihmisen mielen voi järkyttää se että muistaa liikaa. Moni ystäväni tietää miten hyvä ihminen olin joskus, ajattelin lähimmäistä, halusin uskoa kaikista hyvää. Uskoin puhtaaseen rakkauteen, siihen kuinka se voittaa kaiken pahan. Jos toinen rakastaa sinua, eihän se pysty mihinkään pahaan, eihän? Se haavekuva häipyy nopeasti mielestä kun henkinen puukko lyödään sydämeen, revitään kaikki ihana rikki mitä oli. Vanha, elokuvasta tuttu lause tulee mieleeni:

”Miksi kaikki, jos mitään ei jää jäljelle?”

Laastareita saa kaupasta, mutta ei uutta sydäntä, ei mieltä, ei järkeä. Päivä kerrallaan on elettävä. Helsinki on siinä mielessä hyvä paikka asua että täällä voi katse harhailla katukuvassa, josta löytyy kaiken ikäistä, kokoista, näköistä naista, kuka yksinäinen, kuka ei. Ne varmasti kasvoistani näkee kuinka yksin minä olen, eihän onnellinen itke kadun kulmassa yrittäen piilottaa kyyneleet aurinkolasien taakse? Minulle se kuitenkin on kilpi sitä vastaan ettei kukaan näe sisimpääni, ei näe tämän vuosituhannen luomaa kipua, tuskaa, jonka todella vain minä voin kokea, tuntea, kärsiä. Avuton sitä kenenkään kanssa jakamaan, ja miksi ketään haluisinkaan sillä rasittaa, se kuitenkin tuhosi jo sen minulle kaikkein rakkaimman asian, parisuhteeni Janikan kanssa. Eräänlainen outo lohdutus on kuitenkin katsoa näitä katuja, ja niiden varrella olevia rakennuksia, taloja. Ne ovat olleet täällä 50 vuotta ennen minua, kestäneet sotien pommitukset, ja ne samat rakennukset tulevat olemaan täällä vähintään 50 vuotta minun jälkeenkin. Miksi itse en ole tehty betonista, tiilistä, samoista aineksista kuin nuo rakennukset, miksi hajoan tunteiden alle..?

Peilikuva kuitenkin on armoton, usein aamuisin jopa arvoton. Sitä vihaa muistaen historiansa, sitä katsoo, koittaa löytää siitä hyvää. Katsoo itseään silmiin, nähden siellä vain tyhjyyttä, epätoivoa siitä mitä tuleva päivä toisi. Mitä hyvää? Mitä pahaa? Onko tämä se päivä jolloin kaikki voimat loppuu, luovuttaa, laittaa hanskat naulaan ja poistuu? Monen onnellisen on varmasti vaikea uskoa siten miten jonkun toisen jakkara heiluu yksinäisyydessä, vaikea nähdä sitä että täällä on heikompia ja vahvempia ihmisiä. Itselläni myös on lapsuudesta luotu kova kuori, häpesin sitä millainen perhehelvetti silloin aikanaan vallitsi, häpesin sitä millainen isäni oli, mutta vaikka se teki kuorestani paksun, lähes läpipääsemättömän, se auttoi minua kestämään ne nuoruuden paineet, mutta ei valmistanut minua siihen mitä aikuisuus voisi tullessaan tuoda. Joskus sain iloita, nauraa, mutta lähinnä tämä vuosituhat on tuonut vain kyyneleitä. Toivon totisesti että tulee vielä se aika, johon haluan uskoa. Aika jolloin Hän kuivaa kyyneleeni, antaa anteeksi, sanoo että ymmärtää minun olevan vain ihminen. Näkee kuinka raskasta elämäni on ollut, näkee minun pyrkivän aina hyvään, näkee kuinka sydämeni huutaa vain häntä viereeni, näkee minun huutavan apua, näkee minun polvillaan pyytävän anteeksi.

Aika kertoo onko tuo ”Hän” Janika, vai Jumala.

-Hannu 20/10/2014

So(me)siaaliset paineet parisuhteessa

Parisuhteeseen kohdistuvat sosiaaliset paineet seuraavat aina läpi koko parisuhteen, ne jopa
alkavat ennen kuin mitään parisuhdetta edes on. Ne ohjaavat ihmisten kumppanin valintaa, suhdetta, mahdollista eroa, yhteenpaluuta. Niitä on aina ollut, ja niitä tulee olemaan niin kauan kuin ihmiset toistensa kanssa keskustelevat, eli aina. Kaveripiiri pitää yllä yhtä naisihannetta, siitä ei uskalleta poiketa, saattaisi hävettää jos vaikka seurustelisi pyöreämmän tytön kanssa, tytön kanssa joka ei pukeudu niin kuin muut, ei kuulu samaan yhteiskunnalliseen kastiin tai ei ole niin korkeasti koulutettu ”kuin pitäisi olla”.Tätä vastaan olen aina avoimesti taistellut, pitänyt oman pääni, kavereiden puheet sivuuttaen.
Miksi? Maailman helpoin kysymys: Se vaan ei kuulu heille, ei millään muotoa. Ja miksi rakkautta pitäisi selittää, miten sitä edes voi selittää?

Ja mitä tulee parisuhteeseen puuttumiseen, niin siitäkin olisi ulkopuolisten syytä pitää näpit ja puheet kurissa. He eivät koskaan voi tietää mitä toisen kanssa tulisi tehdä, kuinka toimia. On helppo vierestä sanoa että ”jos olisin sinä”, ”sinun tilanteessa tekisin näin”, yms. Ongelma ja riski liittyy siihen että kukaan ei voi koskaan ”olla toinen”. Ei voi tietää mihin suhde perustuu. Onko tämä jolle neuvoja suollat kertonut objektiivisesti joka ikisen teon ja lauseen jota suhteessa on tapahtunut? Tuskin. Näin ollen neuvojen tyrkyttäminen on yhtä vaarallista kuin kertoa toiselle että ”hyppää vaan pää edellä sinne järveen laiturin nokasta, ei siellä kiviä ole”, vaikka neuvoja ei olisi kyseistä rantaa edes koskaan nähnyt. Hyppääjä voi tehdä elämänsä virheen.
Tai kannattaako uskoa neuvojaa kun hän sanoo että ”Ei tota autoa voi enää korjata”, vaikka hän ei tietäisi mikä on vialla, ja hänellä ei olisi aavistustakaan siitä kuinka rakkaita muistoja autoon liittyisi? Ei kannata. Kilometrejä voi olla jäljellä loppuiäksi, ja onnen hetkiä tulla vuosien varrella aina vain lisää.

Vanhempien luomat edellytykset ja odotukset jälkikasvun seurustelukumppaneille ovat myös äärimmäisen hallitseva paine. Jos tämä kyseinen yksilö jollain tapaa poikkeaa vanhempien
ajatuksista ja odotuksista unelmien kumppanista, ei uskalleta sanoa että
”Häntä minä rakastan, hänen kanssaan olen onnellinen”.
Paheksuva katse saa suun sulkeutumaan, sanaa ei saa ulos suusta, lause jää sisimpään:
”Elämä ilman häntä olisi kuin lintu ilman siipiä, vailla tarkoitusta ja päämäärää”.

Jokainen päättää parisuhteestaan yksin, täysin yksin. Joka siihen ei pysty yksilönä,
on pelkuri joka ei uskalla elää omaa elämäänsä niin kuin sen haluaisi elää, vaan haluaa kuulua harmaaseen massaan. Itse synnyin muottiin, jota käytettiin vain kerran, minun jälkeeni se rikottiin. Olen uniikki, niin kuin jokainen meistä, ainakin jollain tavalla. Minun muotistani tosin puuttui jotakin sellaista mitä niin monen muun kuoren alta löytyy, nimittäin pelko siitä ”mitä muut minusta ajattelevat”. Ne ihmiset jotka tuntevat tuon pelon, haluavat hakeutua laumaan jossa olevilta on viety vapaa tahto ja oikeus ohjata omaa elämäänsä, ruori on annettu pelolle.

Sosiaalinen media, lehtien sivuilta tutummin Some, on päivän sana myös parisuhde asioissa.
Facebookissa, a.k.a nasupankissa, on kiva hehkuttaa onneaan saavutettuaan parisuhteen: ”Herra X ja Neiti Y ovat parisuhteessa”, kuinka Ihquu! Viikon päästä tulee tieto ”Neiti Y on sinkku”,
tämä toistuu kerta toisensa jälkeen. Sitä on jopa tragikoomista seurata.
Kyseisen tiedon ilmoittaminen on kaksiteräinen miekka, se että voit ilmoittaa olevasi suhteessa on merkki siitä että olet varmaan ihan hyvä ihminen, mutta kun se suhde kestää viikon, pari ja aina sama toistuu kertoo se ihmisestä jotain. Onko se merkki siitä että somessakin pitää jonkun kanssa aina olla suhteessa? Sinkku -statuksen omaavassa on jotain pahasti pielessä, kelvoton yksilö kuin ECU vikainen moottori, ei toimi.

Jatkuva parisuhde asetuksella ratsastaminen kuitenkin saattaa antaa ihmisestä vaikutelman jota ainakin ennen vanhaan kutsuttiin ”kevytkenkäisyydeksi”, nykyään tunnettaneen toisinkin termein, mutta se ei ole muuttunut että kyseisen luonteenpiirteen myöntäminen ei ole sovelias ruokapöytäkeskustelu sunnuntaipäivällisellä, ainakaan jutustelun avauksena.

Joillakin suhteet kestävät pidempään, mutta silti some on pelikenttä jossa on omat sääntönsä. Onnen jatkuvuus on tuotava julki säännöllisin väliajoin, muuten ystävälistalla olevien keskuudessa alkaa kaivertaa ajatus siitä onko suhteessa säröjä, ryppyjä rakkaudessa?
Pitäisikö kysyä onko kaikki hyvin?
Ei sentään, taas kun sivun päivittää pärähtää verkkokalvoille sellanen siirappisuus kuvien muodossa, suoraan etelän aurinkorannoilta tai kynttilä illallisilta, että epäilykset on poissa, hyvin niillä pyyhkii! Kastikkeina käytetään facebookin suomia mahdollisuuksia sydän tms, merkkeihin niin anteliaalla kauhalla, että imelyys kimpoaa uusille asteikoille. Hunajamarinadi on niin paksu jutun ympärillä, että väkisin alkaa pohtia, onko ”sisältö” soossin alla jo pilalla?

”Se kel onni on, se onnen kätkeköön”, edelleen toimiva Vanhan Kansan viisaus ajoilta jolloin oltaisiin sanottu ”Some? Mikä? Onko se jotain syötävää?”

Facebook sydämen jakaminen rakkaimpansa seinälle kalpenee edelleen sille konkreettiselle,
kahden kesken tehtävälle huomion osoitukselle, jonka vain verbaalisesti voi toiselle
sanoa tuodessaan kukkia: ”Minä rakastan sinua”.

-Hannu 2/9/2014

Pelko…Kuolemanpelko…

Olen koko ikäni elänyt siinä uskossa, että olen vielä nuori, minua ei mikään kaada
kymmeniin vuosiin. Kuvitellut olevani sellainen tervaskanto että ei minusta noin vain päästä.

Nyt viimisen viikon aikana kuolemanpelko on astunut elämääni, öin päivin kummittelemaan
olkapääni taakse. Vähitellen olen oppinut huomaamaan että nuoruus ei ole suojakilpi mitään vastaan. Sairaus tai onnettomuus voi sattua juuri silloin kuin sitä vähiten odottaa.

Kaikkivoipaisuuteeni lujasti luottaen olen pelannut jokaisen käden loppuun asti, juurikaan
katumatta mitään siirtojani. Olen ajatellut että katumus on sama asia kuin se että myöntäisi olleensa väärässä. Näin ei ole. Katua saa, ja pitää, ja niistä on myös opittava, ennen kuin on liian myöhäistä. Monet asiat olen varmasti väärin tehnyt ja sanonut, niitä asioita nyt pyörittelen päässäni. Ehdinkö vielä selvittää kaiken? Onko minulla aikaa? Jos on, niin kuinka paljon?

Edessäni on nyt elämäni pisin viikko. Odotan tuloksia siitä onko minulla syöpä.
Vaikka ajatus on kestämätön ja itkua mahdoton pidätellä, on se hyväksyttävä.

Välillä, usein, on ollut vaikeaa saada ittensä kasaan aamuisin kun elämä potkii päähän ja kaikki mihin ryhdyn tuntuu epäonnistuvan, olen toivonut että pääsisin pois täältä. Nyt se ”helpotus”, poispääsy, kurkkii ehkä kulman takana, ja pelkään sitä niin että meinaa tulla huonot housuun.

Auktoriteetit ovat minulle aina olleet ongelma, en niitä ole hyväksynyt.
En koulussa, en työssä, en elämässä millään muotoa. Mutta nyt nämä viime
ajat ovat vetäneet mielen nöyräksi ja olen todennut että maailmassa on
suurempia voimia kuin oma tahto…

Hannu 13/3/2012

EDIT: Tulokset tulivat pitkällisen odotuksen jälkeen ja onneksi pelko oli väärä.