Kirjoittajan arkistot: Pinnanalta

Vaellus läpi vuosikymmenen, osa 1.

Vuoden viimeiset päivät ovat käsillä tätä kirjoittaessani. Samalla nuo päivät sulkevat sisäänsä vuosikymmenen päättymisen. Ne määrittävät askelmerkit astuessamme uuteen aikaan, 2020 vuoteen. Eihän mikään muutu tuossa yhdessä yössä, mutta kai meillä kaikilla on ladattu odotuksia ja haaveita tuohon aikaan, joka meille on vasta avautumassa. Hämärän tummat sävyt estävät meitä näkemästä mitä siellä odottaa, mutta niin sen kuuluukin olla. Näin se on aina ollut. Me tiedämme vain menneen. Menneen vuosikymmenen.

Mikä vuosikymmen tämä onkaan ollut! Kumpa voisin sen sanoa siten, että tuo lause tarkottaisi hyvää. Niin se ei ole kuitenkaan tarkoitettu luettavaksi.

Olenko koko vuosikymmenen ollut oikea mies väärässä paikassa? Vai väärä mies oikeassa paikassa? En halua uskoa että tunteeni olisivat olleet väärät, tai väärin, koskaan. Olen tehnyt paljon väärin, vaikka aina olen pyrkinyt hyvään, parempaa huomista kohti. Aina, vaikka olen lopulta onnistunutkin satuttamaan. Ja kaiken jälkeen, eniten itseäni.

Muistan kuinka tämä vuosikymmen alkoi. 2009 sisälsi avioeron, ja ne fiilikset jotka siitä reppuuni laitoin. Asunnon myynti kesällä, tuon Myyrmäen kämpän, joka joskus oli koti meille kahdelle, minulle ja Jennille. Muutto Espoon puolelle takaisin vuosien jälkeen. Elämä jonkunlaiseen lähtöruutuun taas kai, kunnes koitti syksy.

Rakkaus kai tulee elämään silloin kun sitä vähiten odottaa, tai vähiten etsii. Entisen työkaverin vaimon järkkäämät ”sokkotreffit” alkutalvesta Janikan kanssa, ja Hannua vietiin, sydäntä nyt ainakin! Pitkästä aikaa löytyi sellainen nainen jonka kanssa voisi katsoa maailmaa uudesta näkökulmasta, nainen, jonka kanssa historia vitutti päivä päivältä vähemmän. Hyvyydellään nosti miehen jaloilleen vuosikymmenen vaihtumisen portailla, aikaan, josta on nyt tasan 10 vuotta. Noita ns. sokkotreffejä oli itselleni evästetty sanomalla että olen hänet (Janikan) aikaisemminkin kyllä nähnyt leppävaarassa, mutta olin silloin niin ”hilpeällä” päällä että en välttämättä muistaisi häntä, ja en täysin muistanutkaan, mutta voin kertoa, että nykyään muistan. Haluan muistaa hänet suurimmaksi osaksi hyvällä, vaikka hänen selänkääntönsä itselleni ei tuolloin tuntunut hyvältä, oikeutetulta, ansaitulta millään tapaa. Ehkä maailma muokkasi hänestä sellaisen, joka hän ei todellakaan ollut tavatessamme joulukuisessa Helsingissä.

Moni muistaa viime vuosikymmenen vaihtumisen leppävaaran prisman tapahtumista. Muistan itsekkin tuon hyvin, sillä olin tuona aamuna lähdössä Janikalta toiselle puolelle Espoota sijaitsevaan kotiini kun kuulin että junaliikenne oli täysin katkaistu poliisin toimesta heidän etsiessään tekijää prismaan liittyen. Järkyttävä tapahtuma, jossa eräs nuorimies sai surmansa muiden mukana. Tuosta miehestä vain teki muista poikkeavan omissa silmissäni se fakta että hänen kanssaan olimme jokusenkin kerran olleet ottamassa kuppia, joskaan ei viime vuosina. Historiassa, nuorempina. Synkkänä oli vuoden lehti kääntymässä.

Kevät 2010 toi jälleen eteeni muuton, tällä kertaa Espoon sisällä, ja kuin kohtalon ohjaamana lähemmäs Janikaa, hyvin lähelle. Tuo muutto oli jo päätetty ennen kuin Janikan tapasin (uudestaan), ajankohdan määritti talojen valmistuminen Tuomarilaan. Tuosta sattumasta olen ennenkin kirjoittanut. Oliko se sattumaa, kohtaloa, vai meille kahdelle ennalta suunniteltua. Vieläkään en ole päässyt ratkaisuun tuon kysymyksen kanssa. Onnekasta aikaa se oli yhtä kaikki.

Arki iskee aina, se iskee lujaa, se ei säästele ketään. Jokainen parisuhteessa joskus ollut tietää sen, ja on sitä vastaan taistellut. Joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Eikä arkea pidä nähdä kirosanana, se on synonyymi sille, että joku asia mitä elät on osa jokapäiväisyyttä, ja jokapäiväisyyteen sisällytät luonnollisesti vain sen, jota pidät itsellesi hyvänä. Ethän sinä jokapäiväisyyteen halua paskaa, jos voit valita toisin?

Janikan kanssa ns. arjen eläminen oli kivaa, ihanaa jopa, siinä oli nainen johon saatoin 110% luottaa ajansaatossa, ja se jos jokin oli tervetullutta miehelle joka oli saanut kärsiä petollisesta vaimosta edellisinä vuosina. Saatoin taas alkaa luottaa siihen että kaikki naiset eivät ole haarat auki heti sellaisen edessä joka puolituiskeessa ja tuhannen puutteessa ovat ”kulli tanassa” joka naista iskemässä.

Rakastin, luoja tietää kuinka rakastinkaan häntä. Eihän tietenkään ollut toisinto minusta, naispuolinen vastine, vaan huonojakin puolia oli, mutta niitä oli hyväksyttävän vähän. Ja ulkonäöstä diggasin, paljon! Siitä en olisi muuttanut mitään. Mikä sitten oli ongelma? Minä.

Jo nuoruudessani päänsisäisesti olen juossut metsään, karannut pusikkoon, tarvinnut aikaa itselle. Ja eipä siinä mitään, niin varmasti meistä jokainen, mutta itsessäni on se, että välillä palattuani noista ajatuksistani fyysisesti sosiaalisen elämän pariin, henkinen minäni on jäänyt sinne jonnekkin, tuhansiin tunterureihin, satojen rantojen maisemiin, ja silloin oma taitoni huomioida toista on kortilla. En koe olevani itsekäs ihminen, tuskin koskaan olen ollut, mutta jälkeenpäin miettien noita vuosia, ehkä jopa sitä onnistuin olemaan. Tuohon aikaan, jolloin minun olisi pitänyt osata jakaa niitä haavoja joita sieluuni olin Jennin takia saanut. En osannut, en kai osaa vieläkään. En osaa puhua, osaan vain kirjoittaa, mutta se ei riitä tässä elämässä ja ajassa jossa ihmisillä ei aina ole aikaa lukea.

Aika erottaa, se kasvattaa välimatkaa. Se kasvattaa sitä ihmisten välillä, ja myös tunteissa. Läheltä et näe lähelle, tilanteessa et välttämättä näe sitä mikä on kaiken tärkeintä, näet sen vasta ajan päästä, näet sen vasta matkan päästä. Jotkut muotoilevat tuon faktan nimellä ”ikävä”. Kaipaat jotain joka sulla oli, mutta tyhmyyksissäsi menetit. Voinen kertoa, tiedän tuon sanan, tunnen sen niin hyvin että olisin voinut vaikka keksiä koko tuon sanan Suomen kieleen.

Nuo kaikki vuodet, vaikka kuinka rajalliset ne lopulta olivatkaan, sain kokea paljon. Jälkikäteen kaipauksissani, ja ehkä vain nostalgiaa hamuten olen aukonut vanhoja puhelimia, joissa on viestejä Janikalta, saaden siitä vain kyyneleitä poskilleni. En silti halua noita viestejä poistaa, tai puhelimia itkuraivareissani tuhota, ne sisältävät onnen hetkiä, ne sisältävät sydämeni noilta vuosilta. Niissä on ilot, niissä on surut, ja niistä paistaa läpi se nuori rakkaus, se kuinka joku kaunis ihminen on kaivannut minua vierelleen…ja ennen kaikkea, ihan vain minun itseni takia. Olen kai osannut olla ihana, joskus. Ja ehkä joskus osaan jälleen, huomenna jo, ehkä. Huominen itsessään vain sen näyttää.

En elä menneessä, en muistoissa, katson eteenpäin, mutta silti muistan kaiken. Janikan kanssa meni kuitenkin muutama vuosi, muutama kesä, sadat illat, yhtä monet yöt. Muistan sen kuinka hän minut saatteli vuosikymmenen ekoina vuosina lentokoneeseen, vaikka jännitin niin että meinasi tulla ”huonot housuun”. En koskaan ollut aikaisemmin lentokoneessa ollut kun suuntasimme kohti Prahaa. Ei sillä että olisin hinkunut mihinkään matkalle, mutta tiesin sen olevan Janikalle tärkeä juttu, eräänlainen harrastus kai, harrastus siinä missä minulle tämä kirjoittelu tänne. Oli kyllä upea reissu, hienoine hotelleineen, mutta tuo matka jää kyllä kakkoseksi vuoden 2013 matkalle jolloin suuntasimme lentäen Ouluun, ja sieltä autolla läpi lapin mittaamattomien teiden kohti Suomineidon päälakea, ja aina pidemmälle. Mitä enemmän kilometrejä tuli, sitä upeammalta maisemat näytti, ei yksikään ihminen, tai muukaan elävä olento voi sanoihin pukea niitä maisemia kun auto lipuu kohti jylhää pohjoista. Silloin, niinä päivinä minuun kai iski se ”lapin hulluus”. Niitä maisemia ei voita mikään. Silmänkantamattomiin riittävät tunturit, vuoret jopa, jatkuivat korkeampina Nuorgamin jälkeen matkan jatkuessa kohti jäämerta, ja pohjoisinta määränpäätämme Nuorgamia. Ja mikäpä olisikaan ollut ajaessa niissä maisemissa rakkaan istuessa kartturina. Mutta…elämä.

Lukijan mielestä ehkä määritän mennyttä vuosikymmentä parisuhteen kautta, ja niin paljon onkin, sillä vuosikymmenen alku oli parisuhdetta, ja siihen liittyviä tunteita. Ja tämän blogin tarkoitus onkin viestiä ulospäin juurikin tunteita joita tunnen, tunteita jotka määrittävät minuutta, ja sitä kuinka tämän maailman koen sekä näen.

Ennen tuota pohjoisen matkaa olin hakenut Metropoliaan opiskelemaan autoalaa, insinööriksi. Näyttääkseni hänelle että minusta on muuhunkin kuin varastohommiin, varastomieheksi. Hänen silmissään kai tuossa nimikkeessä oli jotain vikaa, sillä hän joskus sanoi jutelleensa kaverinsa kanssa että ei alkaisi koskaan seurustella varastomiehen kanssa, noh, kuinkas sitten kävikään. Kuitenkin, tuo lause, eih, se ei saanut itseäni tuntemaan mitenkään alemmuutta, mutta se jäi mieleeni elämään haluna näyttää että minusta on muuhunkin, ja hain ammattikorkeaan, ja pääsinkin, mutta kai liian myöhään.

En ehtinyt edes aloittaa opintoja kunnolla kun hän jo lähti. Muistan sen miehen joka seisoi Tuomarilan asunnon olohuoneen ikkunasta uloskatsoen hänen loittonevaa selkäänsä, tietäen että hän ei koskaan palaisi.

En tiedä miten kuvaisin tuota tunnetta. Se on täynnä toivottomuutta, surun sekaista itkua, sitä kuinka en saanut häntä pysäytettyä, ja yhtä asiaa. Yhtä vtun merkittävää asiaa.

Samaan aikaan kun hän keräsi tavaroitaan asunnostani, ilman että tajusin täysin mitä hän on tekemässä, juttelin isäni kanssa puhelimessa, en mistään tärkeästä, mutta en hennonnut lopettaa puhelua, olinhan ennenkin hetken hänen kanssaan jutellut samalla kun Janika on kylässä. Mutta vierailun viimeisen luonteen tajusin liian myöhään. Vihasin koko hetkeä, ja pahoitin mieleni siitä miksi faijan piti juuri silloin soittaa, mutta itseäni vihasin kun en voinut lopettaa nähdessäni viimein mitä on tapahtumassa.

Elettiin loppukesää 2013, tarkan päivän olen jo unohtanut, tunteita en. Nuo vuodet olivat siinä mielessä onnekkaita, että ne tulivat oikeaan aikaan. Tarvitsin, kaipasin, juuri hänenlaistaan naista, kaipaan toki häntä vielä tänäänkin. Naisia olen nähnyt hänen jälkeenkin, mutta en mitään samanlaista. Minusta tuntuu että hän osasi rakastaa yhtä ehdottomasti kuin minäkin. Hänen mielessään rakkaus on kuin kasvava pallo, joka sulkee ja syrjäyttää ympäriltään kaiken muun. Se kasvaa kunnes jokin ulkoinen terävä kulma puhkaisee tuon pallon. Ehkä tuo terävä kulma oli minun käytös, osaamattomuus lopulta jakaa ne tunteet jotka olen viimein oppinut täällä blogissa jakamaan. Tyhmä minä, osaamaton minä, ehkä hän oli oikeassa että korkeammin koulutetulle ihmiselle varastomies ei ole oikea. Joskaan en millään usko että ammattikorkea opettaa ihmiselle mitään tunteista, tai jos opettaa, niin opettaa olemaan kylmä.

Vuoden 2013 kesällä hyvä ystäväni Oskari muutti samaan taloon jossa asuin, viereiseen rappuun ja hänen kanssaan olin entistä enemmän tekemisissä, ja se piristi, varsinkin aikaan jolloin ero oli tapahtunut, ja sen lopullisuus sai muotonsa. Minun oli kuitenkin hankala katsoa niitä seiniä yksin, saunoa yksin, yksinäisyyden kasvanut ajallinen määrä muutoinkin ajoi minut notkumaan baareissa enemmän, kuin takoen päähäni kämpän ulkopuolisen maailman, en ole yksin Espoossa.

Siltä minusta kuitenkin tuntui. Yritin panostaa kouluun, vaikka poissa oli se kaikki miksi sinne hain, Janika oli poissa. Duunia 8 tuntia päivässä, ja sen jälkeen illalla stadiin kouluun istumaan, ja huomenna sama uusiksi, välissä pari kaljaa, ja yksinäisyyttä.

Tuo sinkkuus, yksinäisyys, joka alkoi 2013 loppukesästä, jatkuu tänäkin päivänä.

Mitä mahtuu syksyn 2013 ja tämän päivän välille, se on oma tarinansa, seuraavassa osassa siitä lisää.

-Hannu 31/12/2019

Jos voisi viimeisen tunnin jotenkin saada takaisin…

Reilut kaksi viikkoa kulunut itsenäisyyspäivästä, ja nuo samat, reilut kaksi viikkoa kulunut isäni kuolemasta. Sukulaisen kuolema koskettaa aina, se laittaa sisäisen kelan kelaamaan muistijälkiä omasta mielestä koskien tuota edesmennyttä henkilöä. Erityisesti tuo kela rullaa silloin jos kyseessä on läheisempi henkilö, ihminen, joka on ollut elämässäsi aina.

Elettiin perjantain ja lauantain välistä yötä kaksi viikkoa sitten kun veljeni laittoi viestiä, jossa todettiin tilanteen ja ennusteen olevan huono. Olin tuolloin turussa, tilanteessa jossa muutoinkin nukuin melko heikosti, ja ne viimeiset unen rippeet katosivat silmistäni kun kymmenen jälkeen aamulla puhelin soi, ja soittaja oli lääkäri Vaasan keskussairaalasta. Juttelin hänen kanssaan monta minuuttia, mutta en muista puhelusta kuin alun. ”Valitettavasti minun on kerrottava että isänne on menehtynyt viime yötä”.

Kiitos veljeni viestin osasin tuota jo odottaa / pelätä, mutta silti se pudotti minut, käperryin itkemään, ja lähdin kävelemään pitkin turun katuja.

Olin osannut odottaa tuota soittoa jo lähes 20 vuotta. Vastasinhan jo toukokuussa 2000 puhelimeen, soittajana tuolloinkin lääkäri kertoen mitä oli tapahtunut, ja että isäni on teholla töölössä hengityskoneessa ennusteen ollessa huono. Tuo tapahtuma kesän kynnyksellä 2000 tuli määrittämään lopun elämää hänen päiviään.
Vainajasta monesti sanotaan, että hän eli pitkän ja hyvän elämän. Näin ei ole isäni kohdalla. Hän lähti kohti taivasta ennen kuin täytti 64 vuotta. Noista kuudestakymmenestä kolmesta vuodesta hän istui pyörätuolissa viimeiset 19 vuotta. Hän halvautui 44 vuotiaana.

Minä vihasin isääni. Minä häpesin häntä. Hänen toimintansa aiheutti lähtemättömät arvet minuun lapsena. Lupasin itselleni että minusta ei tule koskaan hänen laistaan. Välit olivat kuitenkin kunnossa vuoteen 2014, jolloin yhteydenpito katkesi kokonaan, ja lopullisesti typerien riitojen vuoksi. Nyt hän on kuollut, ja viimeinen sanomani sana hänelle on viiden vuoden takaa. Se saa oloni hyvin murheelliseksi, surulliseksi, tilanteen lopullisuuden edessä.

Minä lupasin, että minusta ei tule koskaan hänen kaltaistaan, mutta silti löydän itsestäni paljon samaa kuin hänestä. Viimeisen kahden viikon aikana olen oppinut hänestä vähintään saman verran kuin opin sinä aikana jonka itse olen ollut olemassa.

Mieleeni on piirtynyt kuva miehestä, joka halusi nauttia elämästä, tästä maailmasta, mutta vaillinaisin tiedoin ja osaamisin ajautui epätoivoiseen tekoon historiassa. Sinnitellen kituutti tämän vuosituhannen näihin päiviin asti, mutta lopulta suurempi valta voitti. Hänen sairaskertomuksiin tutustuttuani olen ihmetellyt kuinka sitkeästi hän elikään. Hän halusi lähteä, hän oli valmis lähtemään, ja lopulta armahdettiin, vuoronumerossa luki hänen nimensä.

Nyt kun itselläni on enemmän ikää, nyt kun olen aikuinen, näen isomman kuvan. Näen asioita joita en voinut lapsena ymmärtää. Näen nuoren miehen, jonka elämä stadissa oli henkisesti kovaa, vaikka ulkoiset puitteet olivat enemmän kuin kunnossa, ja juurikin tuo ulkoinen puoli vaikutti isosti sisäiseen. Hänen maailmansa rakentui tietynlaiseen ehdottomuuteen, ja omiin arvoihin. Aivan kuten minunkin.

Hän oli sitä ikäluokkaa johon 90-luvun alun lama iski lujaa. Se iski kuin leka. Niin monet menettivät työnsä tuolloin, ja isäni varsinainen työura päättyi noihin kurimuksen vuosiin. Suomi nousi noista vuosista, hitaasti, mutta nousi kuitenkin, isäni ei. Hänen maailmansa oli rikki, ja niin oli myös hän.

Avioero lyö miestä aina, se jättää jälkensä, ja se määrittelee siviilisäädyn lisäksi laajemmaltikin ihmistä. Toiset selviää niistä koettelemuksista paremmin, toiset huonommin. Jokainen käsittelee nuo tuntemukset omalla tavallaan. Itsekkin olen avioeron kokenut, mutta se oli olosuhteiltaan toki hyvin erilainen, lyhyempi liitto, ja ei lapsia. Silti muistan, ja tunnen ne haavat yhä edelleen. Isäni tunsi omat haavansa. Osasi elää niiden kanssa, mutta hiljaa kärsi niistä aina. Muistojaan, kovia kokemuksiaan hän hukutti alkoholiin ollessani lapsi, hän pakeni samoihin maailmoihin joihin itse olen paennut niin monesti. Niistä ei lohtua löydy. Hänen olisi pitänyt tasapaino löytää siitä mitä hänellä oli, mutta juuri sen hän hukkasi vuosien vieriessä, kuukausien vaihtuessa silmän räpäyksessä. Hän eli viimeiseen jaettuun korttiin, ja lopulta, tuon viimeisen jaetun käden, hän hävisi.

Mutta hymyillen, kuitenkin.

En kyennyt menemään sairaalassa siihen huoneeseen jossa häntä säilytettiin, pelkäsin tuon näyn tulevan uniini joskus, kenties vuosienkin päästä. Haluan muistaa hänet omalla tavallani, haluan muistaa niitä hyviä asioita. Näinä kahtena viikkona olen pystynyt antamaan hänelle anteeksi, ja korvaamaan vihani ymmärryksellä. Uskon, haluan uskoa, että tämä riita, joka jäi lopullisesti selvittämättä täällä maan päällä on hänenkin puolestaan unohdettu, selvitetty ja anteeksiannettu.

Poislähteminen kuuluu tähän maailmaan. Siihen kuuluu se, että joka meille on annettu, myös pois otetaan.

Isääni lainaten, ei hyvästi, vaan ”tapaamisiin”.

Godspeed, Faija.

Poikasi Hannu 21/12/2019

Anteeksi(ko) vai paskat(ko)…?

Kuten aikaisemminkin olen maininnut, syksy, ja sen pimeys, kaikki tämä valonpuute joka meidät ympäröi, tummentaa myös omaa mieltäni. Ei uutta tämän taivaan alla, joka vuotinen prosessi itselläni, ja varmasti hyvin monella muullakin Suomalaisella.

Suuntaan aikaani epäolennaisiin, tärkeämpääkin mietittävää ja tehtävää olisi, mutta viittaa jälleen kohti uniani. Monesti viime aikoina olen herännyt ajatuksiin, tai kai ne unia ovat olleet, joissa juttelen vanhojen tuttujen kanssa. Siis sellaisten ihmisten kanssa jotka ovat jo elämästäni poistuneet tavalla tai toisella.
Tajuttuani noiden tapaamisten olleen unta, olen miettinyt että mitä sanoisin heille unissa nähdyille, jos he olisivat tässä elämässä kasvojeni edessä. Hämmästyksekseni kovin monen kohdalla ensimmäinen lause rakentuisi ensimmäisen sanan ympärille. Tuo sana olisi ”Anteeksi”. Miksi näin…?

Koenko huonoa omaatuntoa kaikista niistä ihmisistä jotka ovat almanakkani ulkopuolelle luisuneet? Kaikista niistä ihmisistä joihin yhteydenpito on jäänyt vaikka lennättimen numero on samsungiin taltioituna? Uneni eivät erittele ihmisiä sen mukaan ovatko he kuuluneet alun perin siviiliin vai työelämään. Mieli erittelee ne kai sen mukaan mikä on ollut kipeintä, ja mikä vähiten kipeintä. Näin sen täytyy olla, koska niiden tunteiden ympärille uneni ovat jo vuosia rakentuneet.

Monelta ihmiseltä olen elämässäni anteeksipyytänyt. Olen joutunut pyytämään. Se on luonnollista tilanteissa jossa on toiselle tehnyt väärin, taikka asiat käsittänyt väärin. Täydellinenhän meistä ei kukaan ole, vääriä valintoja tai sanoja jokainen tekee, ja suustaan päästää. Joskus tuosta anteeksipyytämisestä on tehty mahdotonta, vastapuolen toimesta. Sille ei ole annettu mahdollisuutta.

Maailmaan kyllä ääntä mahtuu. Sinne mahtuu viestejä, ja myös näitä kirjoituksia. Niin, jotkut ovat mielensä pahoittaneet näistä kirjoituksistakin, jopa sellaiset joita ne eivät kosketa, sellaiset joihin ne eivät liity millään tavalla, ja joiden kommentit jätän omaan arvoonsa. Onpa joku tehnyt jopa tutkintapyynnön joistain kirjoituksistani, ilman että tuo syytös olisi johtanut mihinkään. Herkkänahkaista on touhu, mutta ehkä hän on sen katsonut tärkeäksi, tai sitten häntä on opastettu siihen suuntaan…suunnasta jonka tulisi miettiä vain työsuhteeseen liittyviä asioita.
Tunnen, ja jopa tiedän tehneeni väärin monissa risteyksissä tämän elämän varrella, ja monesti olisin voinut pyytää anteeksi aikaisemmin, niin on monta suuntaa, monta ihmistä jotka ovat elämästä poistuneet, mutta heille en ole anteeksipyyntöä velkaa. Hyvin harvat jotka mulle ovat ”p*skat” tehneet ovat multa anteeksipyytäneet.
En koskaan tule pahoittelemaan sitä kuinka tunnen, tai sitä että olen mikä olen. Pikaistuksissa, tai jurrissa voi sanoa väärin, joskaan nuo eivät ole mitään hyväksyttäviä tekosyitä, mutta rajaan ne ulkopuolelle. Ne ovat sitä joka luokitellaan ”inhimillisyydeksi”.

Edelleen pätee tähän blogiin se fakta, että ”jos et tykkää lukemastasi, lopeta lukeminen”. Ei se ole sen kummempaa. Kukaan ei pakota, kukaan ei vaadi. Voit suunnata mielesipahoittamisen johonkin toiseen suuntaan,

Palataan taas paremmalla ajalla 😉

-Hannu 24/11/2019

Vapaus käteen jää…

Tummuvat illat, ne mustenevat aina vain aikaisemmin, kaduilla kaiken valon syö itseensä sateen kastelemat kadut. Säästösyistä katuvalotkaan eivät vielä valaise, ja lumi antaa odottaa itseään. Kuin kutistettuna, tuo kaikki kertoo erään Hannun mielenmaisemasta tänä syksynä, joka jo aika piankin taittuu talveen.

En väitä pitäväni lumesta, mutta se kirkastaa maisemaa kuitenkin aika paljon. Se toimii jokavuotisena merkkinä siitä, että vuosi hupenee, päättyäkseen, ja alkaakseen jälleen alusta. Aika kuluu, ja kulutettua ei saa takaisin. Tuo ehdottomuus koskee niitä hyviä hetkiä, ja toki myös niitäkin hetkiä ja retkiä joita emme halua, tai uskalla edes muistella.

Ajan pitäisi olla meille kaikille rakas, mutta välillä se on vain raskas. Hiljaisina iltoina, juuri tällaisina, se laittaa ihmismielen muistelemaan. Aika haluaa kehystää, kuin korostaakseen, niitä kaikkia hyviä asioita. Aika kultaa muistot, kuuluu vanha fraasi. Tuo fraasi kertoo ehkä siitä, että mieli haluaa syleillä kaikkea sitä kaunista, ja muistamisen arvoista, mutta sulkee raamien ulkopuolelle kaiken sen ruman, pahan, joka voisi saastuttaa nuo hyvät hetket. Ehkä niin on hyväkin, mutta tuolloin asiaa muistelee ja miettii vähemmän objektiivisesti kuin silloin kun tilanne oli päällä, silloin kun tuo muistijälki piirtyi mieliimme, siirtyäkseen muistojen lokeroon, kenties jopa sydämeen.

Aika kuitenkin lopulta haluaa kai meitä armahtaa. Eilinen paha sana ei tunnu tänään enää niin kipeältä kuin silloin kun sen kuulit, haavat eivät kirvele enää huomenna siten kuin tänään, rakkaus ei ole niin ehdoton kuin se oli vuosia sitten.

Aika muuttaa luonnon lisäksi meitä, kaikkia meistä. Mikään ei ole pysyvää, kaikki lähtee aikanaan, kuin lehdet puista kohti maata syksyisin. Puut luopuvat lehdistään, ja ihminen luopuu milloin mistäkin, materiasta, tunteista, ihmisistä lähellään. Kuka ihmisistä suuntaa kohti tonttimaata, kuka muuttaa uudelle paikkakunnalle, kuka jopa ulkoimaillekin. Mihinkään ei saisi tottua, sillä mitä lähempänä pidät sitä itseäsi, mitä tärkempänä vaalit sitä, ja vaikka kuinka se olisi SE asia, josta viimeiseksi luopuisit, se viedään sinulta kuitenkin. Taistelut voit valita, osan jopa voittaa, mutta aikaa vastaan…sen häviät aina.

En sano, etteikö olisi ihanaa kuluvaa aikaa viettää jonkun kanssa, jonka mieluusti pitää lähellään, päästää sydämeen. Sellaista, jonka lauseen arvaat jo ennen kuin hän on suustaan päästänyt puolta sanaa enempää. Voi kyllä, minä muistan miltä se tuntuu, vaikka siitä on jo kauan. Siitä on jo yli kuusi vuotta kun ”virallisesti” statukseni oli jotain muuta kuin sinkku. Kyynisesti voisin todeta ajan vieneen minulta parisuhteeni, kaikki niistä, mutta vaikka siinä onkin puolet totta, niin on siinä ne loput 50% ihmisissä. Omissa teoissani, sanoissa, kuten myös vastapuolen tekemisissä, sanomisissa, päätöksissä.

Ajan määräämä vapaus, jota yhdeltä kantilta katsoen myös sinkkuudeksi kutsutaan, on näinä vuosina rakastuttanut minut itseensä. Haluan olla vapaa, haluan hallita omia päiviäni, ja menemisiäni. Haluan hallita haaveitani, suunnata katseitani kohti niitä unelmia jotka ovat itseni näköisiä, ilman että joutuisin miettimään mahtuuko haaveiden rattaille myös se toinen osapuoli. Tavallaan se on lohdullista, mutta toisaalta, jos tapaisin jonkun joka sytyttäisi minut taas elämään, opettaisi hymyilemään enemmän, niin ehkä nuo haaveet korvautuisivat, niiden tilalle tulisi uusia, sellaisia unelmia joiden kyytiin mahtuisi vaikka 2+1, 2+2. Oli miten oli, niin aika on armahtanut tuossakin suhteessa, on tuonut tilalle jotain uutta kun luopumisen hetki on ollut edessä.

Vaikka tiedän ajan vievän lopulta kaiken koetun, haalitun, rakkaan, niin haluan kokea, haalia ja rakastaa lisää. Ajan ehdottomuus ei saa kahlita ihmistä, mutta tuon ehdottomuuden kaverina tulee rajallisuus. Kaiken kokemiseen on vain rajallinen aika, mutta on meidän käsissämme kuinka tuon ajan käytämme.

Ihmisen elämä koostuu kaikesta siitä mitä koemme, rakennamme, joskus ehkä tahtomattamme myös poltamme, mutta lopulta kuljemme kohti hyvää. Ei vanhuus itsessään välttämättä ole kaikille hyvää aikaa, mutta sekin kestää vain rajallisesti. Konkreettinen esimerkki on oma mummini, joka loppuvuodet sairasti Alzheimeriä, ja oli taantunut elämään nuoruuttaan, aikaan jolloin oli sota, tai paremminkin aikaan nuorena tyttönä karjalassa, sillä hän halusi vanhoilla päivillään jatkuvasti tanssia, ja kuten kaikki tiedämme, sota-aikaan tanssiminen oli kiellettyä. Hän ei surrut enää edes mennyttä miestään, tai muutoinkaan vaikuttanut kärsivän kun hänet viimeisen kerran näin. Aika armahti, ja jätti hänelle jäljelle ilmeisesti sen ajan, jolloin hän oli onnellisimmillaan.

Kun muistamme tämän, aika ei ole enää vihollinen, se on ystävä, joka lopulta ei jätä meille vaihtoehtoja joiden välillä arpoa. Se näyttää meille sen tien jolle on astuttava. Kukin ajallaan, kerrallaan, kohti tuntematonta.

Se ei kuitenkaan välttämättä ole loppu, se voi olla uusi alku. Sitä meistä kukaan ei vielä tiedä, mutta jonain päivänä, kukin meistä, tietää.

-Hannu 26/10/2019

Matalapainetta ja tummia pilviä…

Syksyn pimentäessä illat tunteiden kirjo kuitenkin moninkertaistuu. En tiedä tarkalleen mistä se johtuu. Onko kyse vain ja ainoastaan siitä että pelkään lokakuuta, tuota lokakuun kirousta, vai onko syynä muutakin. Päivät kulkevat samaa tasaista rataa kuin ennenkin, mutta huomaan olevani kokoajan hermostunut. Suomeksi sanottuna minua vituttaa jokainen pienikin asia, vaikka siihen ei toisaalta olisikaan välttämättä mitään järjellistä syytä.

Monella ihmisellä on asiat huonommin kuin minulla, ja silti olen tyytymätön. Itse olen nykyään hyvinkin vähään tyytyväinen ihminen, ja olen tuosta eräänlaisesta minimalismista löytänyt hyvää oloa, ilman kateutta niitä ihmisiä kohtaan joilla on enemmän, uskon että hekin samojen asioiden kanssa lopulta painivat. Eihän hieno auto tuo onnea, se helpottaa elämää, nostaa egoa, mutta en jaksa uskoa sillä onnea saavutettavan. Vaikka alla olisi ferrari tai lamborghini, et sillä koskaan pystyisi ajamaa niin lujaa, että saavuttaisit sateenkaarenpään. Se karkaisi sinulta kuitenkin, et saisi siitä otetta, et saisi sitä säilöttyä purkkiin laittaaksesi sen olohuoneen hyllyyn. Onni pitää löytää muualta, muista asioista. Arjesta, ja omasta hyvästä olosta.

Vaikka nykyään tunnen oloni paljon paremmaksi kuin joskus aikoinaan, pari vuotta sitten esimerkiksi, jolloin itkin päivittäin, itkin elämän epäoikeudenmukaisuutta, ja tunsin pahaa oloa sydämenasioista. En kai koskaan voi olla ja nauraa kuten joku ”naapuripöydän” vähä-älyinen hippi, joka polttaa sätkässään muitakin aineita kun mitä ärrän täti tiskille voi latoa. Perus-Hannu on kuitenkin koottu melankolisista elementeistä, ja se on minun luontoni, ja olen sen jo aikaa sitten hyväksynyt, mutta ehkä juuri siksi rakastan syksyä, sen pimeyttä, mutta silti pelkään sen ottavan minut taas synkkään syleilyynsä…

En jaksa uskoa että se on kohtaloni tänä syksynä, mutta silti se takaraivossa jyskyttää. Minulla on paljon suunnitelmia loppuvuodelle, ja tulevallekkin, aukeavalle vuosikymmenelle mutta jos ote herpaantuu muistojen, ja pelkojen takia, moni asia menee vikaan, ja se ei ole suotavaa.

Peilistä minua katsoo tänäpäivänä ulkomuodoltaan se hahmo, joka haluankin olla, mutta silmissä näkyy elämän kuluttamat kilometrit. Ne harharetket, elämään kuuluvat pettymykset ovat syöneet palan pois sieltä sielusta jonka kuvastimeksi silmiä sanotaan. Nuo pettymykset, hukkaan, kuin ilmaan heitetty rakkaus on saanut minut eristymään kuoreeni, erakoitumaankin jollain tapaa, vaikka enpä voi myöntää koskaan olleenikaan mikään laumaeläin. Ja minä rakastan. Rakastan vuosienkin jälkeenkin. Se ei ole ehkä enää samanlaista, samannäköistä rakkautta, mutta onhan niiden tunteiden kohteetkin vuosien varrella muuttuneet kasvoiltaan, heillekin on ikää tullut lisää. Silti muistan heidät sydämessäni kuin silloin, kun heidät ensikertaa kohtasin, halasin, suutelin….kannan nuo sisälläni, tuntien niistä johtuvaa ikävää, mutta toisaalta ne myös muistuttavat minua hyvistäkin hetkistä.

Kyllä silti kaipaan aika-ajoin iltamia vanhojen Masalan jätkien kanssa kun ajeltiin päättömästi nuorina kloppeina pitkin kirkkonummea ja espootakin…se oli silloin joskus puolielämää taaksepäin, mutta silloin tie oli meille kaikille auki kuin aamun sarastus, kaikkea ei tarvinnut ottaa niin vakavasti. Sen olen itsessäni huomannut muuttuneen. Minusta on tullut vakava asioiden ja elämän äärellä, en tosiaankaan osaa nauraa, muuta kun itselleni, joskus, ja se on ollut paljon pelastava voima, kyky ja tapa. Siihen sisältyy anteeksiantamisen taito, ymmärrys siitä, että en ole täydellinen, eikä minun tarvitsekkaan olla. Joidenkin silmissä minusta on tullut kova, ajattelematon, ja ehkä sydämetönkin, mutta se ei pidä paikkaansa, olen vain oppinut elämään tätä elämää enemmän samalla tavalla kuin muutkin.

Jokainen meistä kantaa omat ristinsä, ja omassa mielessä ne ovat aina vähintään yhtä raskaita kun vastaan tulijalla, jonka taakkaa ei voi lukea repun koosta, tai eleistä, eikä sitä siinä ohikiitävässä hetkessä ehdi lukea myöskään silmistä. Elämä repii meitä jokaista, se raapii, riipii ja lopulta se saa meidät, se vie meidät, mutta niin on tarkoitettu. Emme ole koneita, olemme yksilöllisiä kertakäyttöisiä olentoja joille ei ole alunperinkään myönnetty takuuta, ei valmistusvirhe vastuuta ole kenelläkään, ei mitään tahoa minne valittaa. Jokainen meistä voi kuitenkin tehdä valinnan siitä, uskooko vaiko eikö. Minä haluan uskoa, ja luotan siihen että kaikkien, hyvinkin moniristeyksisien polkujemme päässä odottaa jokin, joka saa meidät viimein hymyilemään helpotuksesta, ja siitä, että kaikki ei välttämättä olekaan tässä ja nyt, vaan on olemassa jotain meitä isompaa. Sitä ei meistä kukaan tiedä ennen viimeistä päivää.

Iäisyys on pitkän kuuloinen aika, vaikkakin vuosien kuluminen on nykyään niin nopeaa että ei meinaa pysyä perässä, meistä 90-luvun teineistä on tulossa nelikymppisiä. En sure vanhenemista, suren ehkä hukkaan heitettyjä tilaisuuksia, joitain vääriä tekoja, mutta iloitsen siitä kuinka olen voinut niistä kaikista oppia jonkun murusen, ja siksi kai tunnepuolella kuuluukin tulla turpaan, jotta sydän ja tunnepuoli kehittyisi. Ei sitä tarvitse muurata umpeen, tai edes ostaa sydämelle kypärää, mutta pitää vaan osata katsoa huomiseen, ja mieluusti vieläkin pidemmälle, säilyttäen kuitenkin se herkkyys joka vaaditaan päivien läpiviennissä. Melkonen labyrintti eikö vain? Mutta eihän mikään aapinen koulussa luvannut meille helppoa elämää, tai kaiken kestävää, ruusun punaista rakkautta?

Niin paljon tässä maailmassa on itsestä kiinni. Kaikki ei tietenkään ole omissa käsissä, mutta hyvin paljon on. Sängyn pohjalle olisi helppo jäädä makaamaan, repiä peittoa pään yli ja todeta että ”ei tänään”, ja huomenna se olisi muotoa ”ei tänäänkään”. Helppoa olisi nukkua elämänsä ohi, liian myöhään herätä huomaamaan että siinä se kaikki oli, ja nyt ei ole enää mitään jäljellä. Sen haluan välttää. En tykkää tästä pahasta olosta joka välillä sielustani kumpuaa, mutta ainakin olen elänyt, taistellut sen läpi, ja löytänyt päivistä sitä aurinkoakin, välittämättä siitä mitä muut ovat, tai sanovat, osaan suodattaa sen paskan pois, ja seison selkä suorana.

Ja sen taidon soisin yleistyvän tämän päivän Suomessa.

Timo Rautiainen – Vastavirtaan
”Hän huutaa vastatuuleen vaikka
myötätuuleen pystyisi kuiskaamaan,
soutaa vastavirtaan veneensä vieden
koskeen kuohuvaan…”

-Hannu 28/09/2019

Syksyn sateet, ja hyvät fiilikset!

Viime kirjoituksen jälkeen fiilistellyt paljon vanhoja tekstejä tässä blogissa, päiväkirjoja, ja jopa viestejä vanhoista puhelimista, saaden vahvistuksen sille, että syksy on tällä vuosikymmenellä ollut itselle rankkaa aikaa. Tuntuu kuin lokakuu olisi kirottu joka vuosi ennalta. Viime lokakuusta ei nyt sen enempää pahoja muistoja ole, mutta kuitenkin semi tuoreessa muistissa on lokakuut 2014 ja 2016. Muistan kuinka iltojen pimetessä pimeni myös mieli. Muistan ne ajatukset, muistan paljon, muistan liikaa niistä ajoista.

Mutta miksi mietin lokakuuta kun elämme vielä syyskuuta? Se johtuu ihan puhtaasti siitä kuinka tuo ”kymppi” pisti silmään hakiessani lottolappua kioskilta tänään. Olen kai opettanut itselleni jonkinlaisen alitajuntaisen pelon lokakuuta koskien, vaikka muutama vaikea kuukausi historiassa sattuen samaan kalenterin kohtaan voinee olla sattumaa. En halua että jokainen syksy muovautuisi raskaaksi, sillä vuoden aikana ajatellen, nautin syksystä isosti.

Nautin kävellä pimenevillä kaduilla, saaden päälleni kenties hennon sateen, katsoa kuinka lehdet tippuvat puista, ja sitten syksyn ja talven paiskatessa kättä katson ikkunasta kuinka ensi lumi tippuu mustaan maahan, kirkastaen maisemaa. Syksy on luopumisen aikaa, se pakottaa meidät kääntämään katseen pois menneestä kesästä, kohti loppuvuotta. Se pakottaa ihmisen pukemaan päälleen enemmän kuin vain t-paidan astuessa ulko-ovesta pihalle. Se kuvastaa paikkaa jossa elämme, jossa saamme elää. Pohjola on omanlaisensa paikka maailmassa, ja siitä tulee olla kiitollinen, vaikka välillä pakkanen talvisin kurittaa ihmistä, autoa, hermoja, mutta onhan kuitenkin siunaus saada asua näin kauniissa maassa, jossa vuoden aikojen vaihtelut tuntuvat, ja näkyvät, muutenkin kuin vain kalenterissa.

En halua sanoa että omat päiväni olisivat samanlaisia vuodenajasta riippumatta, sillä eiväthän ne ole. Ei tuo koulunkäynti, ja siihen liittyvä työharjoittelu mitään leikkiä ole, kyllä siinä joutuu hiki otsalla välillä sorvaamaan. Toki helpottaa paljon kun porukka on hyvää, ja ei tarvitse heidän kanssaan jänittää. Aika kuluu nopeasti edelleen, vuosikymmenen vaihdos siintää kiikarissa ja ennen sitä kaiken järjen mukaan pitäisi olla tuo koulu plakkarissa, jos ei mutkia tule matkaan.

En tiedä johtuuko vanhenemisesta, vai mistä, mutta jotenkin on huomattavasti helpompi hengittää nykyään. Ehkä tuo johtuu myös siitä että ajatuksistani olen paljon jättänyt taakse, keskittynyt enemmän tähän päivään, mutta se on ehkä lisännyt pikkasen itsekkyyttä maailmaani. Ennen laitoin paljon vastapuolen etusijalle, mutta olen päiviini kopioinut sen saman jota muut käyttää, oma napa on lähimpänä.

Itsekkyys on ansa jota tulisi välttää, mutta jos haluaa tässä maailmassa pärjätä, on sitäkin puolta ajateltava, ja käytettävä. Minä viisveisaan siitä edelleenkin mitä muut minusta ajattelevat, ja täten jätän itselleni myös vapauden välittää v*tut muiden tunteista. Yksinkertaista, eikö? 😊

Palaten edelliseen kirjoitukseen, niin ex-firman yyteistä tulokset tulleet, ja jälleen, vittu jälleen, ihan väärää porukkaa pois. Varastosta laitetaan pois ihmisiä, miehiä, jotka eivät ole mitenkään olleet osallisia firman taloudelliseen kurimukseen. Ja ilmeisesti jälleen he, joiden vastuulla on ollut talouden ylläpito, saivat paikkansa säilyttää. Log.johtaja, ja varastopäällikkö..heille se olisi pitänyt ovi näyttää, puhumattakaan hooärrää pyörittävästä ihmisestä jolla ei ole tuon taivaallista käsitystä siitä mikä on oikein, ja mikä väärin. Seistään niiden mielipiteiden takana vaikka katujyrän alle, ja siitä vaan. Kyllä sekin päivä varmasti vielä tulee.

Niin kuin monesti tämänpäivän Suomessa, ja paljon varmaan muuallakin, yt-neuvotteluissa kun herrat istuvat niin inhimillisyys kävelee pihalle kun tilikirja saapuu sisään. Oikeastaan tuosta inhimillisyydestä on luovuttu jo ennen sitä, se on heitetty ulos ikkunasta, potkittu pellolle jo siinä vaiheessa kun on tyhmät päät lyöneet yhteen ajatuksen yyteiden järjestämisestä. Tuossa firmassa ne lähtevät aina väärät asiat edellä, ei ymmärretä mikä on pielessä, ja mikä tulee korjata. Sen jokainen pystynee jo lukemaan siitä kuin usein noita yyteitä siellä pidetään. Jos ne saataisiin kerralla hoidettua oikein, niin ei niitä tarttisi joka vuosi pitää. Mutta eipä kai voi johdolta kauhalla vaatia jos on lusikalla annettu. Niiden joille on annettu valta, tulee kantaa myös vastuu, ja jos siihen ei pysty, niin voi mennä vaikka prisman kassalle liukuhihnaa rasvaamaan, sillä sellaisista ihmisistä, joita tuolla on, jotka eivät pysty vastuutaan kantamaan, ei ole nykyiseen toimenkuvaansa. Ei koskaan.

Varastoduunaria on aina helppo polkea, milloin milläkin syyllä, mutta sen vuoksi heillä tulisi olla puskuri välissä, puolustaja peltioven karmeissa kiinni. Nyt sitä ei tainnut olla, tai ehkäpä sekin on myyty, mene ja tiedä.

Uppoava laiva, tai kuten olen monesti sanonut, sukellusvene, tuo firma on. Ja kyllä toivonkin tilannetta jolloin se menee konkurssiin, silloin viimein saavat lähteä ne, joiden olisi kuulunut lähteä jo vuosia sitten. Myös kuljetuksista olisi voitu miinustaa yksi. Helposti. Viisaudella on rajansa, tyhmyydellä ei.

Tuossa firmassa on tarkoituksena kyykyttää loppuun asti ihmisiä, jotka eivät ole syyllisiä ahdinkoon, myynnin sakkaamiseen tai kulujen suuruuteen. Siitä ovat vastuussa yläkerrassa istuvat, ja heidän olisi aika tehdä valintansa, jos selkärankaa yhtään omaavat!

No mutta se tuosta aiheesta, ainakin hetkeksi.

Ehkä tämä koko vuosi on ollut eräänlaista irtipäästämisen aikaa, koska tunnen itseni, tai paremminkin oloni melko hyväksi tänään. Mustia pilviä työntänyt taka-alalle, ja päättänyt katsoa sitä sinistä taivasta niistä pilven raoista, ja ne se on omaan silmään aikas jees 😊

Ihminen on omanlaisensa, ja fiilikset kumpuaa syvältä sisimmästään. Jotkut sanoo että luonnettaan tai toimintatapojaan ei voi muuttaa, ja ehkä se on niin, ja ehkä olen lopun ikääni melankoliaan taipuvainen, mutta entäs sitten? Eiköhän tuollainen tummuus ole itsestään selvyys Suomalaiselle miehelle ja hänen sielunmaisemalleen. Itse iloitsen, ja hymyilen sille, että aamuisin ei vituta. Iltaisin saatan jopa pääni tyynyyn painaessa todeta että ”tänään oli hyvä päivä”. Minun historian tietäen, sitä katsoen, se on jo aika paljon se.

Se on tänä syksynä kaikki mikä merkitsee.

-Hannu 22/09/2019

Jokavuotinen pudotuspeli, tai lähes jokavuotinen…

Kesä alkaa lähestyä päätepistettään tämän vuoden osalta, toki syyskuu on varmasti vielä lämmin, ja kuten työnantajatkin asian määrittelee, syyskuu on vielä kesälomakuukausi johon voi vuosilomiaan sijoittaa, tai sitten työnantaja voi ”ystävällisesti” niitä sinne sijoittaa tarpeen vaatiessa. Nopeesti on taas aika mennyt eteenpäin, kesäkuu, ja heinäkuukin kuin yksi silmänräpäys, kuin olisit kesäkuussa herännyt ja heinäkuussa mennyt nukkumaan, niin nopea on ajankulu, johon kukaan meistä ei voi vaikuttaa, toki käsissämme on se, kuinka nuo päivät, ja sen ajan käytämme.

Itselläni koitti jälleen aika jolloin persuus lyödään koulunpenkkiin, oppimaan uutta, tai kertaamaan paremminkin jo aikaisemmin opittua, mutta tunneilla istumista se on eniveis. Ehkä juurikin nojaten tuohon kouluun niin itseäni ajan nopea kuluminen ei haittaa. Kuten niin monta kertaa ennenkin kolikolla on se kääntöpuoli, ja miettii kuinka paljon aikaa joistain jutuista on kulunut, ja kuitenkaan haavat eivät ole umpeutuneet. Ehkä kyse on pohjimmiltaan siitä, kuinka itse raastan niitä auki, enkä anna niiden arpeutua, mutta osaltaan ne repii auki myös ympäriltä kuluvat päivät, tunnit, ja niiden sisältämät minuutit jotka luovat, tai paremminkin tuovat muistijäljen jostain syvältä, muistaen, tuntien jotain jonka on menettänyt, ja tuo menetys aiheuttaa tunteen jota kutsutaan ikäväksi. Mutta iloitsen myös samoista asioista, iloitsen siitä kuinka minun ei tarvitse itkeä moniakaan asioita enää. Olen noussut siitä kuopasta johon minut viime vuosikymmen pudotti, olen harteiltani poistanut tuskan jonka Janika jätti. Olen syvällisten pohdintojeni kautta kuitenkin ymmärtänyt sen, että rakkaus, kaikki se, mitä olet tuntenut toista kohtaan joskus, se ei koskaan katoa pois, ei koskaan. Se muuttaa muotoaan, tahtomattamme, mutta se ei koskaan poistu sieltä mihin sen joskus olemme sijoittaneet, sydämestä. Se on loputon tunteiden meri, kirjasto, se on muistin jatke, tai paremminkin sen loppupiste. Sinne haudataan tunteita, mutta siellä myös synnytetään uusia, ja noiden kahden välissä muistamme ne retket jotka ovat tapahtuneet. Virheet, onnistumisetkin, mutta ennen kaikkea hetket jotka ovat muistamisen arvoisia.

Kesä ei ole vielä paketissa, mutta tähän mennessä elettyä kesää miettien, ei se paljonkaan muistijälkiä jättänyt. Tasaista puurtamista, joskin jonkin verran suunnitelmia tulevaisuuteen.
Tulevaisuus. Iso sana, jonka äärellä monet meistä viettävät mietintätaukoa. Mitä huominen tuo, mitä ensi vuosi tuo. Tasaisen arjen kulun keskellä olisi joskus hyvä herätä miettimään sitäkin. Jos itse ei siihen aina herää niin sen nostattaa verkkokalvoille…

YYTEET.

Nuo kaksi kirjainta, Y ja T nostaa päätään autoalalla taas melko vahvasti. Onhan toki niin, että vuosittain, lähes vuosittain ainakin, yyteet pidetään. Näin siis ainakin Juvanmalmilla Espoossa. Toki eräs toinenkin autoalan iso toimija on järkännyt yyteet jotka vellovat siinä organisaatiossa työskentelevien päällä parhaillaan.

Ainahan nuo yhteistoimintaneuvottelut juontavat juurensa taloudellisesta ahdingosta, tai näin se on nykypäivänä, vaikka nimenä tuo sisältää paljon muutakin, mutta kiteytyy nykyään irtisanomisiin lähes aina. YT menettelyssä voidaan sopia paljon muustakin, mutta prosessina sen verran raskas että siihen ei juuri ryhdytä muuta kuin silloin kun laki vaatii, ja se vaatii sen silloin kun irtisanotaan työntekijöitä tuotannollisista tai taloudellisista syistä.

Itsekkin olin tuolla Juvanmalmilla silloin kun siellä viime yyteet pidettiin, tunnelma oli raskas, kylmä rinki perseen alla kaikilla, myös heillä, jotka olivat vuosikymmeniä siellä töissä olleet. Ja sama toistuu nyt. Yhteneväisyyttä löydän myös muista asiaa sivuavista juonteista. Juviksella pidettiin yyteet pari kk sen jälkeen kun uusi TJ oli tullut taloon, ja samoin kävi nyt. Onko siis kyse uuden toimarin tahdosta näyttää voimansa, ja sen, että kurssi laitetaan nousuun, vai onko tilanne itsessään niin pakottava että muuta ratkaisua ei ole? Nykyisen toimarin toimintaa tuntematta,ja tietämättä hänen rahkeitaan, taitojaan, tietämystään toimintaan, en osaa sanoa onko kyse lihaksien pullistelusta, vai pakosta. Toivottavasti jälkimmäisestä. Tuossa firmassa parit yyteet läpikäyneenä voinen todeta että siellä on työnsä menettänyt moni heistä, jotka sen olisi ansainnut pitää, ja moni heistä, jotka olisivat ansainneet lähteä, ovat saaneet jäädä. Olkoon silloin kyse vaikka nuolennan / suoraselkäisyyden -laista. Jokainen voi sille oman nimen keksiä, mutta jokainen kuitenkin tietää mitä tarkoitan. Kyse ei ole siitä, kuinka hyvin teet työsi, vaan kyse on siitä, kuinka syvään suostut kumartamaan.

Ei liene kovin suuri yllätys kenellekkään teistä, että itselläni on omat toiveeni siitä, ketkä saisivat viimeinkin lähteä. Tuntea sen fiiliksen kuinka ”tehtyä” työtä ei arvosteta. Tehtyä lainausmerkeissä? Kyllä heidän kohdallaan, sillä heidät on palkattu sinne sen vuoksi, että tulosta tulee, tulosta tapahtuu, mutta tämä ei ole käynyt toteen, eli…entistä teejiitä lainatakseni, tulos tai ulos. Toki vastuun kanto on heille vieras termi, syy löytyy aina jostain muualta, se löytyy alempaa. Olisi hyvä heidän herätä siihen todellisuuteen että näinpä ei olekkaan! Jos sulle työntekijänä annetaan desin kauha, ja käsketään mahduttamaan siihen litra vettä, niin ei onnistu, ei mitenkään. Mutta tuon epäonnistumisen syy on kuulemma ollut työntekijässä, ei realiteeteissa, ei vahvistetuissa mittayksiköissä.

Yksikään noista johtajista, tai päälliköistä ei ole korvaamaton tuolla, ei kukaan ole. Jos laitat sormen vesilasiin, ja otat sen pois sieltä, jääkö siihen lasiin veden keskelle reikä? Ei jää, se korvaantuu, se kurotaan umpeen. Ja onhan toki niin, että johtajista / päälliköistä tinkiminen, heille potkut antaminen tuo enempi säästöä kassaan kuin ruohonjuuritasolta tinkiminen.

Valitettavaa on toki se, että aina näitä itsestään selvyyksiäkään ei nähdä. Tai jos ne nähdään, niin katse käännetään pois. Tällainen sokeus tosin aiheuttaa pitkässä juoksussa ongelmia, ja siinä he ovat…nyt.

-Hannu 18/08/2019

Helteiden paluu…

Ei turhaan ihmiset läpi vuosien ole valinneet työnantajan niin suodessa vuosilomakaudekseen heinäkuuta. Osalla se johtunee siitä että lapsenhoidolliset tarpeet ajavat heidät valitsemaan sen kuun, mutta suurin osa, ja lähes kai kaikki lapsettomista valitsevat tuon kuukauden sen vuoksi että säät suosivat tilastojen valossa silloin parhaiten. Niin tuntuu olevan tänäkin vuonna. Olihan tuossa alkukesästäkin lämmintä, mutta tulevan viikonlopun kolmenkympin ylitykset eivät liene juhlaa kenellekkään, tai noh, ei voi sanoa että ei kenellekkään, perverssioita on niin monenlaisia.

Jos itse saisin päättää, niin läpi vuoden astet seilaisivat jossain +5 – +20 välimaastossa, en kaipaa helteitä, en rakasta hien tunnetta otsalla, kainaloissa, bokserien persvaossa. Viime kesän helteet olivat kyllä pulleammalle Hannulle tukalemmat kuin mitä tämä kesä on ollut, mutta välillä v*tuttaa kuitenkin liiallinen kuumuus, varsinkin töiden ääressä. Vapaalla voi valita vaikka kylmän suihkun tunnin välein.

Kesä on kuitenkin vain rajallinen aika täällä pohjolassa, joten kyllä valkonen mies nämä kelit kestää, ihan kuten se kestää talven pakkaset vaikka toki marmattaa niistäkin, mihinkään kun ei koskaan olla tyytyväisiä = Suomalaisuus.
Viime postaus, kirjoitus oli keskikesän jälkeen, kuitenkin tämän kuun puolella. Arki soljunut omissa uomissaan, mutta jattelin kuitenkin näin illan päälle avata ”kirjoituskoneen”, ja sitä paitsi, onhan nyt 24.7.

Viime viikonloppu oli melkosen helteinen sekin, tosin ilmeisesti ei mitään verrattuna tulevaan viikonlopun lämpöaaltoon, mutta viime viikonloppuna joutui olemaan auringossa niin että päänahka otti taas itseensä. Osaltaan kai tuo johtuu melko ohuesta hiuspeitteestä, mutta joku lippalakki / karvahattu / pyyheliina / tyynynpäällinen tai muu vastaava käärittynä kupolin yli olisi saattanut moiselta kirvelyltä säästää. Mene ja tiedä, tulos on nyt tämä. Sanoisin että tuo lopputulos on kuitenkin pieni hinta siitä, että oli leppoisa, työntäyteinen viikonloppu broidin seurassa, hyvää duunia, auton huoltoa, ja talon maalausta, mutta ennen kaikkea hyvää veljestenvälistä keskustelua, sitä tarvitaan lisää!

Viime kirjotuksen jälkeen kävin henkistä kädenvääntöä tämän blogin jatkamisesta, sillä vuosimaksun aika koitti. Puntarissa oli harrastuksen jatkaminen, versus hyvän / pahan tasapaino. En laatinut asiasta sen suurempia matemaattisia kaavoja, vaan annoin itselleni vuoden aikaa katsoa mihin suuntaan elämä minua vie. Harras toive toki olisi että tummat pilvet olisivat siirtyneet kauemmas, ja positiivista löytäisin elämän polulta, ja vahvasti siltä tuntuukin! Eikä vähiten sen vuoksi että unet eivät ole enää täynnä hahmoja menneisyydestä.

Päiväpäivältä tuntuu enemmän siltä etä logistiikkapuoli saa autoalalla jäädä, ja keskityn tuohon myyntiin. Vähemmän fyysistä, ehkäpä paikasta riippuen toki, paremmin palkattua hommaa, mutta se kuinka välillä saa hyvää fiilistä onnistuessaan ratkomaan ongelmia asiakkaille, ja ylipäätään toimiessaan tulkkina tarpeen ja saatavuuden välissä.
Arkisen aherruksen palattua kalenterin sivuille on poistunut paljolti myös tunne siitä eräänlaisesta yksinäisyydestä. Aina olen suunnattomasti nauttinut omasta rauhasta, mutta joskus sitä aina tarvii, ja kaipaa juttukaveria. Olkoon sen syynä byrokratian viidakot, tai ihan vaan rakkauden kaipuu, kuunteleva korva on aina monesti paikallaan, ja onneksi sellainen on löytynyt entisestä työkaverista.

Ei ihminen elä pelkästään leivästä, vaan tarvitsee se muutakin. En osaa sanoin kuvailla sitä tunnetta joka joskus rinnassani on. Se tuntuu siltä kun minun olisi pakko löytää nainen rinnalleni. Mistä ihmeen syystä? En tiedä. En osaa selittää. Kaipaan jotakin jota rakastaa. En varsinaisesti pelkää sitä, että menettäisin sinkkuvuosinani kyvyn rakastaa, en todellakaan, se on minuun rakennettu niin syvään, ja niin vahvaksi, että sitä en koskaan menetä, mutta se etsii tutkanlailla kohdetta.

Netin syövereistä, kaikenmaailman tindereistä yms. se ei ole löytynyt, vaikka treffiseuraa onkin ollut, mutta mikään ei ole iskenyt siten että olisin ollut valmis syvempään juttuun. Eikä sitä toki aina tarviikkaan, voi odottaa sitä oikeaa. Ja sitä paitsi, jos oikein muistan niin Hämeenlinnassa tapaamani nainen oli horoskoopiltaan leijona, joista ei ole kovin hyviä kokemuksia tältä vuosituhannelta. Olisi toki voinut olla, jos asiat olisivat kohtalo toisin määrännyt. Mutta kuitenkin, vaikka en horoskooppien päälle juurikaan laske, niin jokin on saanut tuon kyseisen ”merkin” kuulostamaan omassa päässäni hiukan siltä että sydänsuruja olisi tiedossa.

Tässä on toki kesää vielä jäljellä, ja etsintä jatkuu. Sehän jatkuu juuri niin pitkään kun se yksi löytyy. Pohjimmiltaan kai ihminen on rakennettu siten, että se haluaa olla jonkun kanssa, jakaa kaiken jonkun kanssa, herätä jonkun vierestä, ja saada hyvä fiilis siitä kun kuulee että ”Kiitos, kun olet siinä”.

Kauniit sanat jotka kuuluvat rakkauden sisään, siihen ruusunpunaiseen todellisuuteen tuntuvat niin kaukaisilta, että en niistä oikeen jaksa edes unelmoida, mutta kai sitä makeeta fiilistä vatsanpohjassa etsii tuolta asfalttiviidakosta, ja illan tummuessa tuon etsinnän siirtää netin monipuoliseen tarjontaan.

Ainakin mitä tulee omaan luonteeseen parisuhteessa niin siihen kai pätee hiukan sama fraasi kuin ihmiseen joka pitkään kauppaa asuntoaan:

”Siihen ei tarvita kuin se yksi ihminen…”

-Hannu 24/7/2019

Kesän puoliväli, ja sen yli…

Kalenteri kertoi hetki sitten kesän puolivälin tulleen, juhannuksen koittaneen. Eipä tuo ns. juhla itselläni mitään juhlatunnelmia nostattanut, tavan viikonloppu siinä missä muutkin. Toki alitajunnassa on tieto siitä kuinka se merkitsee kesän olevan puolessa välissä, ja sitä kautta toki koko vuodenkin. Mitä se siis tarkoittaa? No eipä oikeastaan yhtään mitään. Kuljemme päiväpäivältä ja askel askeleelta kohti vuosikymmenen loppua.

Ei tässä sen isompia suunnitelmia ole loppuvuodelle, koulun täyteinenhän se on. Työharjoittelua melkein koko loppukesä ja syksy. Sen jälkeen onkin taas maailma auki. Mitä tekisi, minne menisi. Viitaten aikaisempiin pohdintoihin niin ennen kaikkea kysymys on painolla minne, eikä niinkään mitä. Kiire ei ole, kiire jäi aikanaan pääkaupunkiseudulle, ja siihen kiireeseen, hektisyyteen, kiiltokuvaan, siihen ei ole ikävä.

Suuren osan elämästäni vietin pääkaupunkiseudun vilinässä, asuen jopa stadin ytimessä vuoden, tuntien kokoajan kuitenkin rinnassani sen tunteen, että minua varten se ei ole. Minua ei ole tarkoitettu viettämään päiviäni metropolissa, minua ei ole luotu siihen ainaiseen rynnimiseen tai tönimiseen. Sielläkin oli toki paikkoja joissa sai rauhoittua, ja löytyi vapaata ilmaa jota hengittää, mutta ns. betoniviidakko oli kuitenkin odottamassa nurkan takana. En löytänyt sieltä koskaan rauhaa, se ei tarjonnut edes tunnetta siitä että voisin löytää tulevaisuuden niiden varjoisten kujien varsilta, päistä, tai seuraavasta korttelista. Stadissa asuminen oli välivaihe, joka oli kai koettava, ja paljon se minulle myös opetti, eli se oli siinä mielessä hyvinkin onnistunut reissu. Sinne kun lähdin, muutin, toivoin että voisin kaiken sen taakan jättää tuhansien ihmisten joukkoon, miljoonien ihmisten tallomille kaduille, mutta siellä asuessani huomasin sen olevan toivoton taisto. Toivoton taisto maailman valtoja vastaan. Kuin taistelu tuulimyllyjä vastaan. Se oli näet ainoastaan taisto itseäni vastaan, ja sen olet aina, ikuisesti, tuomittu häviämään. Voit muuttaa vaikka Saharaan, mutta koskaan et pääse itseäsi karkuun. Paljon olen tällä vuosikymmenellä oppinut, ja opeista ehkä tärkein on ollut juurikin se, että itseä, ja omia ajatuksia on pakko sietää, niitä ei voi paeta, niitä ei voi taivuttaa sellaiseen muotoon joka aamuisin tai iltaisin näyttäisi, tuntuisi paremmalta, ne ovat mitä ovat, ja sen on elämä itsessään määrännyt. Ja elämä, se on sellainen betonimuuri, että siitä et pääse läpi vaikka hakkaisit otsa ruvella. Periksi antamista se ei tarkoita. Periksi ei tule antaa, mutta se opettaa kuitenkin valitsemaan asioita joihin mukautua, tai olla mukautumatta.

Viime viikonloppu oli tapahtumaa täynnä, harvinaista minulle joka olen tottunut aikatauluttomuuteen viikonloppuisin. Arjenkuviot nykyään määrittää koulu, ja sen työharjoittelu, jota onkin mennyt jo pari kuukautta. Elämän arjen, tai ehkä ei niin arjen, vaan elämän kulun välttämättömyyden kirjailema, kirjoittama, kuvastama, oli viime lauantai. Äitini isän, eli pappani hautajaiset. Aina on itselleni tullut kirkossa jotenkin herkkä tunnelma, siinä on jotain mitä ei voi sanoiksi kuvata. Se on ollut läsnä aina. Niin lapsena, kuin teininäkin rippikouluun liittyen, ja osaltaan kai siksi aikanaan isoseksikin hakeuduin, siinä on jotain mystiikkaa. Viime lauantaina ei tota mystiikkaa sen enempää ollut mukana, siinä oli vain muistoja, sekä isolla annoksella kunnioitusta, varsinkin silloin kun parvelta urut soittivat ”iltahuutoa” merkkinä siitä, että yksi veteraani on jälleen poissa, eikä ainoastaan kuka tahansa, vaan minun Pappa. 96 vuotta on pitkä aika maanpäällä, se olisi pitkä aika kenelle meistä tahansa, mutta kuitenkin se kertoo siitä, että jokainen meistä vuorollaan lähtee. Jokaisella on menolippu, eikä isollakaan rahalla voi sitä vaihtaa satavarmaksi meno-paluuksi. Yksikään ei ole ollut niin rikas, tai viisas että olisi voinut tulla takaisin kertomaan mitä rajan takana meitä odottaa, vai odottaako siellä mitään. Varsinkin veteraanien kohdalla haluan uskoa, ja luottaa siihen että siellä odottaa yksi. Ja se yksi on…Rauha.

Hautajaisiin liittyy monesti myös muistotilaisuus, ja niin se oli nytkin. Sukulaisia tila täynnä, äidin veljiä perheineen, ja heidän lapsia. Äidin sisko perheineen, ja taas heidän lapsiaan. Ja toki veljeni vaimoineen ja lapsineen. Jotenkin taas tuo kaikki pisti minut puremaan hammasta yhteen. Kaikki tuo lyö miehen silmille, eteen, tilanteen jossa tuntee olonsa aika yksinäiseksi, jonkin verran jopa ulkopuoliseksi. Siinä seisot yksin puku päällä, ilman että olisi ketään kehen turvata käden puristuksella silloin kun kyyneleet ottavat vallan valua silmistä. Ja toisaalta, pistävät ajattelemaan millainen on oma saattoväkesi sitten joskus, jos jälkikasvua ei ole.

Tuo perhekeskeinen ajattelu tuli eteeni myös ennen tuota viikonloppua, juhannuksena. Kävin treffeillä erään naisen kanssa Hämeenlinnassa. Tapaaminen meni oikein hyvin, kahvittelun merkeissä, mutta jotenkin mieleeni jäi yksi lause häneltä. Siinä juttelun lomassa hän sanoi, kuinka harvinaista on löytää asiallinen, minun ikäinen mies, jolla ei ole lapsia!?! Hmm…asia on ilmeisesti tulkittava niin, että pikkuhiljaa treffimarkkinoilla lapsettomuus on tulkittava etuna itselle, mutta treffikenttää se jakaa myös kahteen suuntaan. Heihin jotka eivät halua enää itse lisää lapsia, ja heihin, jotka eivät halua elämään muuta kuin omia lapsiaan, eli olemassa olevat ja kenties tulevat. Hän kuulemma rajaa tapaamiset tiukalla seulalla heihin, joilla ei omia lapsia ole. Ymmärrän toki tuon, vaikka itseäni ei koskaan ole haitannut jos vastapuolella lapsia on. Niin se on aina ollut.

Lapsettomuus jättää elämästä paljon pois, mutta kuinka niitä asioita osaisi edes kaivata koska niitä ei ole koskaan ollutkaan? Hassua kuinka joskus kaipaan tuota asiaa, josta itselläni ei ole mitään käsitystä. Tiedän, tunnen, vain oman arkeni, mutta en sitä millainen se olisi jos vastuullani olisi toinen elämä.

Sanotaan että isäksi voi tulla minkä ikäisenä vain, ja ehkä niin, mutta voiko HYVÄKSI isäksi tulla minkä ikäisenä vain? Iso kysymys, ja mitä ylipäätään tarkoittaa se, että on isyydessä hyvä? Liian isoja kysymyksiä minulle. Kysymys, eikä edes ajatus ole sinkkumiehelle ajankohtainen, liekö sitä minulle koskaan.

Loppuun lainaus Örskan tupakkakopista:

”Vittuuks mua kiinnostaa…mä oon sinkku…”
-R. Räsänen.

-Hannu 5/7/2019