Kirjoittajan arkistot: Pinnanalta

5 vuotta huutoa särkyneestä sydämestä…

Miten nopeasti aika voikaan mennä? Vuodet ovat hetkiä, jotka vain näemme, kuukausia, joista emme saa kiinni, päiviä joihin hukkaamme isoimman osan itsestämme.

Tänään kun katson itseäni peilistä, tai vain pääni sisältä, tunnen eräänlaisen paradoksin. Minä en ole koskaan tarvinnut kipeästi vierelleni ketään naista, mutta silti, tänäänkin, kaipaisin sellaista. Olen jo pitkään kaivannut. Päiväni oikeastaan määrittyvät tuon kaipauksen ympärille. Välillä kestän tuon tunteen paremmin, välillä huonommin.

Sydämeni on kuin ranta, johon aallot lyövät. Nuo aallot kuvastavat tunteitani. Välillä niiden hento kosketus muovaa minua täydellisemmäksi, välillä myrskyn tuomana ne rikkovat pintaani, tekevät minusta rikkonaisen, ja tuovat luokseni epätoivottuja asioita.

Kaikki nämä kuluneet vuodet ovat välillä liikaa. Tunnen ne hartijoillani, tunnen ne taakkana selässäni. Joudun istumaan hetken, ja vasta sen jälkeen olen valmis jatkamaan. Jatkamaan suuntaan jota kukaan, edes itse en aina tiedä. Jollekkin tällainen vapaus olisi siunaus, ja niin se oli minullekkin joskus, aikana joka on kaukainen, kuin muistijälki jostain sieltä missä joskus olen ollut. Tuo muisto vie minua hetkiin jolloin minua on rakastettu, mutta en sitä kyennyt ottamaan vastaan. Kuinka naurettavalta se voikaan nyt tuntua. Oikeastaan, se ei tunnu lainkaan naurettatavalta. Se saa minut jälleen kyyneliin, sillä juuri nuo hetket ovat olleet niitä onnellisimpia. Ja niitä kaipaan nyt.

Jokainen meistä kai tuntee vierivät vuodet, niiden nopeuden. Nuorempana mietin että hyvä kun aika kuluu, toivoin sen tuovan uusia asioita, ja niin se toikin. Mutta noiden asioiden sisään rakentui paljon muutakin kuin vain hyviä kokemuksia. Ne vuodet opettivat minua, ne opettivat tuntemaan rakkautta, mutta myös vihaa.

Olen pyrkinyt elämässäni aina kohti hyvää, jopa silloin kun vastassani on ollut pahuutta. Minä, kuten kaikki meistä, on joskus epäonnistunut. Kaikista tekemistäni asioista en voi olla ylpeä, en niistä ole rotsi auki ja rinta rottingilla. Mut hei, se on vaan elämää.

Vain elämää, niin, voisimpa noin oikeasti ajatella. Eihän meillä ole muuta kuin tämä yksi elämä. Tai ainakaan ei kukaan ole tullut rajan takaa kertomaan että niitä olisi enemmän. Jo nuoresta lähtien olen rakentanut tämän maailmani rakkaudelle, joskus ehdottomallekkin sellaiselle, mutta sitä kunnioittaen, siihen luottaen. Ja ehkä juuri tuon ajatusmaailmani takia olen tänäänkin yksin.

Sydämeni oli parantunut Janikan jälkeen, ainakin isoimmilta osilta, koska eihän minunlaiseni mies voi koskaan täysin unohtaa. Unissani hänkin on välillä luonani, ja pyörii edessäni vain pyyhe suojanaan kuin tuolloin tuomarilassa aikanaan. Janikan jälkeen päätin että kenenkään en anna itseäni enää rikkoa sillä tavalla. Mutta eihän se ollut minun päätettävissäni, se vain tapahtui. Tänään on päivälleen 5 vuotta siitä kun elämääni astui nainen, josta oletin paljon, toivoin paljon. Ehkä liikaakin. Oliko oikeasti kyse vain siitä että hän hieman huomioi minua, ja minä heti ihastuin? Tuskin. Oliko kyse siitä että hän hyväksikäytti minua asemani vuoksi? Ehkä.

Oli se miten vain, itseänihän minä saatoin vain syyttää ihastumisesta. Rakastumisesta, joka välillä on ollut mieltä vailla. Välillä minun tekoni ovat olleet järjen vastaisia, vailla sitä rakkautta jota olen koittanut huutaa, mutta siltikään en voi vastuutani kiistää. Ne ovat olleet minusta lähtöisin, minun ”kynästäni” lähtöisin, ja niillä kai kaiken rikoin. Myös itseni.

Hän, kuten Janikakin aikanaan, kovasti kehui kirjoituksiani tässä blogissa. Osasin kuulemma tuoda tunteitani esiin sanoin johon kaikki miehet eivät pysty. Ehkä niin on. Kaikki miehet eivät kykene kirjoittamaan, tai puhumaan. Minä kykenen kirjoittamaan, mutta en aina puhumaan. Jos osaisin tilanteessa kuin tilanteessa aina puhua, elämäni voisi olla nyt paljolti toisenlaista.

Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä, mutta minä tiedän sen, että 20.1.2016 on piirtynyt mieleeni ikuisesti. Haluan miettiä asian siten, että tunteistani puuttuisi jotain jos en olisi häntä koskaan tuntenut, jos en olisi häneen tuolloin tutustunut. Varmaa on se, että elämäni olisi toisenlaista, asuisin jossain muualla, ajattelisin tulevaisuudesta toisella tavalla, mutta en kadu. En kadu sitä että avasin hänelle oveni, ja sydämeni, vaikka sainkin lunta tupaan ja jäitä porstuaan.

Yhtälailla kuin tänään on viisi vuotta hänen kohtaamisestaan, on neljä vuotta ehkä elämäni parhaasta päivästä. Forssan reissusta hänen kanssaan, josta olen aikaisemminkin maininnut. Sai olla tienpäällä naisen kanssa jota rakasti, sai nauraa, sai haaveilla. Ja minä haaveilin liikaa, ja sitä hintaa maksan tänäänkin. Muistan kuinka hänen kanssaan kuuntelin Suvia luonani espoossa, ja ”Piirongin” soidessa olisin halunnut häntä tanssittaa, mutta prkl kun en osaa tanssia, tyydyin pitämään kädestä.

Tuona keväänä 2016 kävin treffeillä erään toisen naisen kanssa, ja siitä kerroi hänelle ennakkoon, halusin kai hänessä herättää mustasukkaisuutta, kuinka naurettavalta tuo nyt tuntuukaan. Kuitenkin, seuraavana aamuna pöydällä odotti paperilappu, johon oli kirjoitettu muunmuassa ”Hyviä treffejä”. Ja tuo viesti oli käsittääkseni kirjoitettu hyvällä, lämpimin ajatuksin. Noita lappuja, hänen kirjoittamiaan on minulla tallessa muitakin. Olen säästänyt niistä kaiken. Onhan niissä konkreettisesti kaikki mitä minulla on hänestä. Loput on vain muistoja, jotka hän ehkä haluaa unohtaa, mutta minä muistaa, vaalia, koska niissä on minun sydän, minun rakkaus, minun kaikkeni. Niitä katsoessa tunnen sen lämmön, joka nyt on jo kaukana, mutta sydämessäni se yhä lämmittää.

Mietin miksi sanat, miksi teot. Mietin mikä olin silloin, mutta lopulta, olinhan minä se sama ihminen. Minä rakastin, minä rikoin. Ei ole ketään siinä välissä, korkeintaan maailma, ja tämä aika. Hänellä oikeus minua vihata, mutta yhtälailla minulla kaikki oikeus häntä rakastaa. Meistä kaikki muuttuu näissä elämän tuulissa, kukaan ei pysy paikallaan tai samanlaisena, mutta niin on tarkoitettu.

Olenko minä huonompi ihminen sen takia että tunnen niin kuin tunnen? Olenko minä vähempi koska olen tunteiden vietävissä? Ehkä, mutta kuinka paljon sinä jättäisit tekemättä, jos ennalta tietäisit mihin polku voi johtaa? Kuinka paljon harkitsisit, vai luottaisitko heti tunteisiin ja sydämen johdatukseen, murehtimatta sitä, kuinka kipeä retki voi edessä olla? Minä luotin siihen, että sydämeni tuntee oikein, minä rakastuin, ja sitä en koskaan pyydä anteeksi.

5 vuoden päästä mietin että aikaa on kulunut 10 vuotta. Ehkä olen silloin viisaampi. Ehkä olen silloin harmaampi. Ehkä osaan hymyillä tunteilleni, tai jopa nauraa näille ajoille. En tiedä, kukaan ei meistä tiedä tulevaisuutta.

Minä ajattelen kuitenkin asian niin, että jos tuolloin olen menettänyt kykyni rakastaa, toivon, että en ole enää olemassa muutoinkaan.

-Hannu 20/1/2021

Jos voisi viimeisen tunnin jotenkin saada takaisin…

Reilut kaksi viikkoa kulunut itsenäisyyspäivästä, ja nuo samat, reilut kaksi viikkoa kulunut isäni kuolemasta. Sukulaisen kuolema koskettaa aina, se laittaa sisäisen kelan kelaamaan muistijälkiä omasta mielestä koskien tuota edesmennyttä henkilöä. Erityisesti tuo kela rullaa silloin jos kyseessä on läheisempi henkilö, ihminen, joka on ollut elämässäsi aina.

Elettiin perjantain ja lauantain välistä yötä kaksi viikkoa sitten kun veljeni laittoi viestiä, jossa todettiin tilanteen ja ennusteen olevan huono. Olin tuolloin turussa, tilanteessa jossa muutoinkin nukuin melko heikosti, ja ne viimeiset unen rippeet katosivat silmistäni kun kymmenen jälkeen aamulla puhelin soi, ja soittaja oli lääkäri Vaasan keskussairaalasta. Juttelin hänen kanssaan monta minuuttia, mutta en muista puhelusta kuin alun. ”Valitettavasti minun on kerrottava että isänne on menehtynyt viime yötä”.

Kiitos veljeni viestin osasin tuota jo odottaa / pelätä, mutta silti se pudotti minut, käperryin itkemään, ja lähdin kävelemään pitkin turun katuja.

Olin osannut odottaa tuota soittoa jo lähes 20 vuotta. Vastasinhan jo toukokuussa 2000 puhelimeen, soittajana tuolloinkin lääkäri kertoen mitä oli tapahtunut, ja että isäni on teholla töölössä hengityskoneessa ennusteen ollessa huono. Tuo tapahtuma kesän kynnyksellä 2000 tuli määrittämään lopun elämää hänen päiviään.
Vainajasta monesti sanotaan, että hän eli pitkän ja hyvän elämän. Näin ei ole isäni kohdalla. Hän lähti kohti taivasta ennen kuin täytti 64 vuotta. Noista kuudestakymmenestä kolmesta vuodesta hän istui pyörätuolissa viimeiset 19 vuotta. Hän halvautui 44 vuotiaana.

Minä vihasin isääni. Minä häpesin häntä. Hänen toimintansa aiheutti lähtemättömät arvet minuun lapsena. Lupasin itselleni että minusta ei tule koskaan hänen laistaan. Välit olivat kuitenkin kunnossa vuoteen 2014, jolloin yhteydenpito katkesi kokonaan, ja lopullisesti typerien riitojen vuoksi. Nyt hän on kuollut, ja viimeinen sanomani sana hänelle on viiden vuoden takaa. Se saa oloni hyvin murheelliseksi, surulliseksi, tilanteen lopullisuuden edessä.

Minä lupasin, että minusta ei tule koskaan hänen kaltaistaan, mutta silti löydän itsestäni paljon samaa kuin hänestä. Viimeisen kahden viikon aikana olen oppinut hänestä vähintään saman verran kuin opin sinä aikana jonka itse olen ollut olemassa.

Mieleeni on piirtynyt kuva miehestä, joka halusi nauttia elämästä, tästä maailmasta, mutta vaillinaisin tiedoin ja osaamisin ajautui epätoivoiseen tekoon historiassa. Sinnitellen kituutti tämän vuosituhannen näihin päiviin asti, mutta lopulta suurempi valta voitti. Hänen sairaskertomuksiin tutustuttuani olen ihmetellyt kuinka sitkeästi hän elikään. Hän halusi lähteä, hän oli valmis lähtemään, ja lopulta armahdettiin, vuoronumerossa luki hänen nimensä.

Nyt kun itselläni on enemmän ikää, nyt kun olen aikuinen, näen isomman kuvan. Näen asioita joita en voinut lapsena ymmärtää. Näen nuoren miehen, jonka elämä stadissa oli henkisesti kovaa, vaikka ulkoiset puitteet olivat enemmän kuin kunnossa, ja juurikin tuo ulkoinen puoli vaikutti isosti sisäiseen. Hänen maailmansa rakentui tietynlaiseen ehdottomuuteen, ja omiin arvoihin. Aivan kuten minunkin.

Hän oli sitä ikäluokkaa johon 90-luvun alun lama iski lujaa. Se iski kuin leka. Niin monet menettivät työnsä tuolloin, ja isäni varsinainen työura päättyi noihin kurimuksen vuosiin. Suomi nousi noista vuosista, hitaasti, mutta nousi kuitenkin, isäni ei. Hänen maailmansa oli rikki, ja niin oli myös hän.

Avioero lyö miestä aina, se jättää jälkensä, ja se määrittelee siviilisäädyn lisäksi laajemmaltikin ihmistä. Toiset selviää niistä koettelemuksista paremmin, toiset huonommin. Jokainen käsittelee nuo tuntemukset omalla tavallaan. Itsekkin olen avioeron kokenut, mutta se oli olosuhteiltaan toki hyvin erilainen, lyhyempi liitto, ja ei lapsia. Silti muistan, ja tunnen ne haavat yhä edelleen. Isäni tunsi omat haavansa. Osasi elää niiden kanssa, mutta hiljaa kärsi niistä aina. Muistojaan, kovia kokemuksiaan hän hukutti alkoholiin ollessani lapsi, hän pakeni samoihin maailmoihin joihin itse olen paennut niin monesti. Niistä ei lohtua löydy. Hänen olisi pitänyt tasapaino löytää siitä mitä hänellä oli, mutta juuri sen hän hukkasi vuosien vieriessä, kuukausien vaihtuessa silmän räpäyksessä. Hän eli viimeiseen jaettuun korttiin, ja lopulta, tuon viimeisen jaetun käden, hän hävisi.

Mutta hymyillen, kuitenkin.

En kyennyt menemään sairaalassa siihen huoneeseen jossa häntä säilytettiin, pelkäsin tuon näyn tulevan uniini joskus, kenties vuosienkin päästä. Haluan muistaa hänet omalla tavallani, haluan muistaa niitä hyviä asioita. Näinä kahtena viikkona olen pystynyt antamaan hänelle anteeksi, ja korvaamaan vihani ymmärryksellä. Uskon, haluan uskoa, että tämä riita, joka jäi lopullisesti selvittämättä täällä maan päällä on hänenkin puolestaan unohdettu, selvitetty ja anteeksiannettu.

Poislähteminen kuuluu tähän maailmaan. Siihen kuuluu se, että joka meille on annettu, myös pois otetaan.

Isääni lainaten, ei hyvästi, vaan ”tapaamisiin”.

Godspeed, Faija.

Poikasi Hannu 21/12/2019

Vapaus käteen jää…

Tummuvat illat, ne mustenevat aina vain aikaisemmin, kaduilla kaiken valon syö itseensä sateen kastelemat kadut. Säästösyistä katuvalotkaan eivät vielä valaise, ja lumi antaa odottaa itseään. Kuin kutistettuna, tuo kaikki kertoo erään Hannun mielenmaisemasta tänä syksynä, joka jo aika piankin taittuu talveen.

En väitä pitäväni lumesta, mutta se kirkastaa maisemaa kuitenkin aika paljon. Se toimii jokavuotisena merkkinä siitä, että vuosi hupenee, päättyäkseen, ja alkaakseen jälleen alusta. Aika kuluu, ja kulutettua ei saa takaisin. Tuo ehdottomuus koskee niitä hyviä hetkiä, ja toki myös niitäkin hetkiä ja retkiä joita emme halua, tai uskalla edes muistella.

Ajan pitäisi olla meille kaikille rakas, mutta välillä se on vain raskas. Hiljaisina iltoina, juuri tällaisina, se laittaa ihmismielen muistelemaan. Aika haluaa kehystää, kuin korostaakseen, niitä kaikkia hyviä asioita. Aika kultaa muistot, kuuluu vanha fraasi. Tuo fraasi kertoo ehkä siitä, että mieli haluaa syleillä kaikkea sitä kaunista, ja muistamisen arvoista, mutta sulkee raamien ulkopuolelle kaiken sen ruman, pahan, joka voisi saastuttaa nuo hyvät hetket. Ehkä niin on hyväkin, mutta tuolloin asiaa muistelee ja miettii vähemmän objektiivisesti kuin silloin kun tilanne oli päällä, silloin kun tuo muistijälki piirtyi mieliimme, siirtyäkseen muistojen lokeroon, kenties jopa sydämeen.

Aika kuitenkin lopulta haluaa kai meitä armahtaa. Eilinen paha sana ei tunnu tänään enää niin kipeältä kuin silloin kun sen kuulit, haavat eivät kirvele enää huomenna siten kuin tänään, rakkaus ei ole niin ehdoton kuin se oli vuosia sitten.

Aika muuttaa luonnon lisäksi meitä, kaikkia meistä. Mikään ei ole pysyvää, kaikki lähtee aikanaan, kuin lehdet puista kohti maata syksyisin. Puut luopuvat lehdistään, ja ihminen luopuu milloin mistäkin, materiasta, tunteista, ihmisistä lähellään. Kuka ihmisistä suuntaa kohti tonttimaata, kuka muuttaa uudelle paikkakunnalle, kuka jopa ulkoimaillekin. Mihinkään ei saisi tottua, sillä mitä lähempänä pidät sitä itseäsi, mitä tärkempänä vaalit sitä, ja vaikka kuinka se olisi SE asia, josta viimeiseksi luopuisit, se viedään sinulta kuitenkin. Taistelut voit valita, osan jopa voittaa, mutta aikaa vastaan…sen häviät aina.

En sano, etteikö olisi ihanaa kuluvaa aikaa viettää jonkun kanssa, jonka mieluusti pitää lähellään, päästää sydämeen. Sellaista, jonka lauseen arvaat jo ennen kuin hän on suustaan päästänyt puolta sanaa enempää. Voi kyllä, minä muistan miltä se tuntuu, vaikka siitä on jo kauan. Siitä on jo yli kuusi vuotta kun ”virallisesti” statukseni oli jotain muuta kuin sinkku. Kyynisesti voisin todeta ajan vieneen minulta parisuhteeni, kaikki niistä, mutta vaikka siinä onkin puolet totta, niin on siinä ne loput 50% ihmisissä. Omissa teoissani, sanoissa, kuten myös vastapuolen tekemisissä, sanomisissa, päätöksissä.

Ajan määräämä vapaus, jota yhdeltä kantilta katsoen myös sinkkuudeksi kutsutaan, on näinä vuosina rakastuttanut minut itseensä. Haluan olla vapaa, haluan hallita omia päiviäni, ja menemisiäni. Haluan hallita haaveitani, suunnata katseitani kohti niitä unelmia jotka ovat itseni näköisiä, ilman että joutuisin miettimään mahtuuko haaveiden rattaille myös se toinen osapuoli. Tavallaan se on lohdullista, mutta toisaalta, jos tapaisin jonkun joka sytyttäisi minut taas elämään, opettaisi hymyilemään enemmän, niin ehkä nuo haaveet korvautuisivat, niiden tilalle tulisi uusia, sellaisia unelmia joiden kyytiin mahtuisi vaikka 2+1, 2+2. Oli miten oli, niin aika on armahtanut tuossakin suhteessa, on tuonut tilalle jotain uutta kun luopumisen hetki on ollut edessä.

Vaikka tiedän ajan vievän lopulta kaiken koetun, haalitun, rakkaan, niin haluan kokea, haalia ja rakastaa lisää. Ajan ehdottomuus ei saa kahlita ihmistä, mutta tuon ehdottomuuden kaverina tulee rajallisuus. Kaiken kokemiseen on vain rajallinen aika, mutta on meidän käsissämme kuinka tuon ajan käytämme.

Ihmisen elämä koostuu kaikesta siitä mitä koemme, rakennamme, joskus ehkä tahtomattamme myös poltamme, mutta lopulta kuljemme kohti hyvää. Ei vanhuus itsessään välttämättä ole kaikille hyvää aikaa, mutta sekin kestää vain rajallisesti. Konkreettinen esimerkki on oma mummini, joka loppuvuodet sairasti Alzheimeriä, ja oli taantunut elämään nuoruuttaan, aikaan jolloin oli sota, tai paremminkin aikaan nuorena tyttönä karjalassa, sillä hän halusi vanhoilla päivillään jatkuvasti tanssia, ja kuten kaikki tiedämme, sota-aikaan tanssiminen oli kiellettyä. Hän ei surrut enää edes mennyttä miestään, tai muutoinkaan vaikuttanut kärsivän kun hänet viimeisen kerran näin. Aika armahti, ja jätti hänelle jäljelle ilmeisesti sen ajan, jolloin hän oli onnellisimmillaan.

Kun muistamme tämän, aika ei ole enää vihollinen, se on ystävä, joka lopulta ei jätä meille vaihtoehtoja joiden välillä arpoa. Se näyttää meille sen tien jolle on astuttava. Kukin ajallaan, kerrallaan, kohti tuntematonta.

Se ei kuitenkaan välttämättä ole loppu, se voi olla uusi alku. Sitä meistä kukaan ei vielä tiedä, mutta jonain päivänä, kukin meistä, tietää.

-Hannu 26/10/2019

Kansallinen Veteraanipäivä…!

Jälleen on liput nostettu salkoihin juhlapäivän merkiksi, ja sen kunniaksi. Tämä ei saisi suinkaan olla ainoa päivä vuodesta jolloin Isänmaan sankarit huomioidaan. Henkilökohtaisella tasolla huomiointi voi olla vaikka niinkin pieni ele, että avaa seniorin edeltä oven, tai luovuttaa bussissa taikka junassa istumapaikkansa heille, jotka ovat seisoneet rintamalla. Sinä kyllä kestät seistä yhden matkan, sillä kerran he tekivät matkan ilman takuuta siitä, sisältyykö reissuun koskaan paluulippua.

He tekivät sen pakon edessä, mutta tuntien varmasti rinnassaan vahvana sykkivän velvollisuudentunteen. Veteraanipäivä muistuttaa myös mielestäni niistä tuhansista lotista jotka raskaat tehtävät hoitivat tykin kantamien päässä etulinjasta. He huolehtivat haavoittuneista, ja he pukivat viimeiselle matkalle heidät joiden kohtalo oli täyttynyt sodan melskeissä. Heitä oli paljon myös ilmavalvonta tehtävissä, osaltaan auttamassa pitämään ilmapommitusten uhriluvun mahdollisimman maltillisena. Kaikkia ei voitu pelastaa esimerkiksi Helsingin yössä, jossa punalaivueet lipuivat taivaan halki. Sireenit soivat maanpäällä, siviilit juoksivat kaduille kaivettuihin suojiin, tai talojen kellareihin. Jokainen kykenee varmasti ajattelemaan millaista tuhoa sadat pommikoneet olisivat pahimmillaan saaneet aikaan pääkaupungissamme? Sen tuhon jäljiltä siellä ei olisi jäljellä yhtä ainutta rakennusta joka olisi valmistunut ennen vuotta 1939. Taidokkaiden hämäysliikkeiden ansiosta valtaosa pommeista ei osunut kohteeseen, isä aurinkoisen syväksi harmiksi.

Kadulla varma merkki veteraanipäivän lähestymisestä on asevelvolliset jotka lipaskeräyksen muodossa keräävät rahaa heille, jotka ovat vielä täällä joukossamme. He ovat joukossamme, mutta kuitenkaan eivät pidä ääntä itsestään, he ovat nöyriä sen asian edessä että olemme itsenäinen valtio. He eivät pidä ääntä itsestään, vaikka ovat kokeneet sen pelon joka päivittäin juoksuhaudassa oli läsnä. Heitä ei ole enää monta. Mitä tehdään sitten kun viimeinen heistä kaatuu ”vartiopaikaltaan”? Lakkautetaanko koko muistopäivä? Vai muistetaanko silloin esimerkiksi rauhanturvaajia? Kaikki kunnia heille, ja eräällä tapaa veteraaneja ovat hekin, mutta mielestäni on syytä muistaa mistä tämä päivä, 27. huhtikuuta juontuu.

Se on päivä, jolloin Suomen osalta päättyi toinen maailmansota. Se on päivä jolloin aseet vaikenivat lapin läänissä, ja Saksalaiset oli ajettu rajojemme sisältä niiden ulkopuolelle. Vaikka aseet vaikenivat, ajat pysyivät kovina. Tuhansille karjalasta paenneille piti löytää uusi koti, mittasuhteita tuolle voimainponnistukselle antaa se tosiasia, että Viipuri oli Suomen toiseksi suurin kaupunki silloin, urakka oli epäinhimillinen. Saksalaisten perääntymisen aikana harjoitettu taktiikka vaati myös tuhansille lapissa asuville uuden katon päänsä päälle, mutta tervaskantoinen kansa senkin suoritti, ja samassa maksoi sotakorvaukset itään, vaikka tänä päivänä näemme varmasti kaikki sen, että maksuliikenne olisi pitänyt kulkea toiseen suuntaan. Sodan aiheuttamista vaurioista, niiden korjaamisesta kertoo jotain sekin, että sotatila ei paperilla lakannut vielä pariin vuoteen.

Rintamille lähetettiin satoja tuhansia miehiä, ja historian kirjat kertovat niin monen, liian monen saapuneen kotipitäjään, vain löytääkseen viimeisen leposijan kylän kirkon portin pielestä. Koruton puuarkku, peitettynä sillä lipulla jonka puolesta he olivat astuneet linjaan, pitäneet sen, maksaen siitä kalleimman lunnaan. Itse pidän siis halpana, jos muutaman euron annan kerääjille, koska eikö heidän iltaruskonsa saisi olla kivuttomampi kuin mitä heidän nuoruutensa oli? Eivätkö he saisi saada kuntoutusta kylpylässä ennen viimeistä iltarukousta, vaikka he vuosia nukkuivat korsuissa? Tuleeko heidän rauhan aikanakin syödä iltapalakseen ”vanikkaa”? Emmekö muka ole heille yhtään sen enempää velkaa siitä, että saamme nauttia vapaasta maasta?

Minua suorastaan hävettää joskus kun kuulen puhuttavan siitä että veteraaneja on niin vähän enää että heidän hoitoonsa tarkoitettuja määrärahoja voidaan jo leikata. Minua hävettää kuulla sellaista, se kertoo sanojasta ja hänen kiitollisuudestaan kaiken.

Aika korjaa jokaisen veteraanin vuorollaan. On olemassa joukko josta on jäljellä enää yksi (1) sotilas. Hän on muuan herrasmies nimeltään Tuomas Gerdt. Hänen kohtalonsa oli jäädä viimeisenä pystyyn miehistä joiden nimeä ennen lausutaan maagiset sanat, Mannerheim-ristin ritari. Heitä valittiin tuohon joukkoon aikanaan 191 miestä, sotamiehestä marsalkkaan, ja kaikkia siltä väliltä. Heitä ei nimitetty sen vuoksi että heillä oli korkea sotilasarvo, vaan sen vuoksi että pakokauhun sijaan he valitsivat toisen tien. He eivät laittaneet päätä pensaaseen kranaattien viuhuessa yli ja kohdalle, vaan he toimivat ratkaisijoina kiperissä paikoissa, itseään säästämättä, antaen kaikkensa. 190 heistä on jo jättänyt nuo kuoleman kentät taakseen, ja viimeisen lähtöpäivää ei meistä kukaan tiedä. Tuomas on 96 vuotias.

Yhtä vähän voimme tietää kuinka monta näitä liputuspäiviä on jäljellä siten, että joukossamme on heitä joiden takia liput liehuvat. Miettikää veteraanipäivää sen jälkeen, kun viimeinenkin heistä on saanut lopullisen rauhan. Se on edelleen kunnian päivä, mutta siihen sekoittuu silloin myös loputtomasti surua.

Tänään voimme kunnioituksen osoittaa myös f2f, meistä jokainen voi.

Viimeisen nukahdettua voidaan heitä kunnioittaa enää vain katsomalla taivaalle, ja lausumalla, K I I T O S.

-Hannu 27/4/2019

Minun Uskoni…

Jokunen kaverini on kysynyt kirjoitusteni lomassa juoksevista viitteistä uskooni, sitä että mitä tarkoitan sillä? Uskonko? Yksi tai kenties toinenkin on ottanut muutaman maljan ennen kuin on rohjennut kysyä, mutta minulta voi kuka tahansa kysyä ihan selvinpäinkin mitä tarkoitan tekstilläni, mutta kerrottakoon näin auki kirjoittaen että kyllä minä uskon siihen, että kaikki ei tässä maailmassa ole meidän, ihmisten, käsissä.

Aihetta avatakseni pitää siirtää kelloja taakse päin, pitkälle nuoruuteen. Moni joka minut on tuntenut lapsuudesta, ala-asteelta asti muistaa sen pojan joka koulunkirjastosta nappasi luokkaan luettavakseen raamatun, kun moni muu poimi jotain viisikon ja susikoiraroin väliltä. Erotuin siis jo silloin, joko hyvällä tai pahalla tavalla. Se miksi näin toimin johtui kiinnostuksestani siihen pohjattomaan rakkauteen, ei niinkään hengellisiin asioihin. Tahdoin kai löytää tuon kirjan sivuilta viitteitä siitä mitä rakkaus todella on, itse kun en sitä konkreettisesti silloin koskaan kokenut. Ehkä jopa haaveilin siitä, että tulevaisuudessa siintäisi teologian opinnot, sitten minulle tapahtui jotain, heräsin kai maailman raadollisuuteen ja jätin tuon asian ajattelun. Keskityin olemaan kova, jotta pääsisin karkuun lapsuudessani ollutta häpeää, jotta olisin koskematon, niin että kukaan ei mulle uskaltaisi sanoa edes huomenta koulussa. Lapsuuden sinisilmäisyyttä, sillä juuri sillä suljin ulos sen mitä etsin, rakkauden. Ilmeisesti olen samaan ansaan kompastunut yhä uudelleen aikuisena, sillä etsin sitä edelleen. Mutta tuolloin opin sen että ikinä en suostu häpeämään sitä mikä minä olen, I am what I am, take it or leave it.

Omia lapsia minulle ei ole siunaantunut, mutta toivon sydämestäni että veljeni pojat valitsevat koulutiellään helpomman reitin kuin mitä minä aikoinaan valitsin. Maailma on muuttunut, lapset ovat yhä raaempia toisilleen, mutta hyvä olisi, että he eivät kovettaisi itseään niin kuin minä tein. Eikä heillä toki ole siihen varmasti syytä, kotiolot kun ovat paremmat. Sen tosin toivon, että suvussa kulkeneen isänmaallisuuden sisällyttäisivät elämäänsä.

Ala-aste jäi taakse, ja ylä-asteen koittaessa minut melko pian siirrettiin tarkkailuluokalle, johtuen osaltaan kai välinpitämättömästä käytöksestäni, jolla edelleen koitin kätkeä kaiken sen tuskan jota kannoin sisälläni. Tehostin kovaa egoani ryhtymällä polttamaan röökiä niin kuin muutkin ”kovat” jätkät tarkkiksella. Jotta saisin nostettua itseni vielä korkeammalle, join kirkasta viinaa tuolloin, kun muut vetivät olutta tai siideriä, saavutin eräänlaisen legendan maineen kirkkonummella ennen kuin täytin edes 15 vuotta.

Uskon asioiden ääreen palatiin jälleen vuonna -98 kun koitti aika lähteä rippikouluun. Pari kaveria oli ilmottautumassa ”purjehdusriparille” ja pyysin äidiltäni lupaa päästää sinne myös, ja lupa heltisi. Olihan se melkoinen kokemus. Ei yhtä leirikeskusta, vaan pari päivää saaressa ja loput noin 7vrk purjelaivalla pitkin aavaa. Käytiin tallinnassa, paldiskissa, turun saaristossa. Upea reissu kaikenkaikkiaan. Olihan siellä aina agendalla se, miksi siellä oltiin, ja miksei olisi ollut? Olihan se rippikoulu vaikka puitteet olivat hiukan toista kuin mitä yleensä. Edelleen, teininä, uskoni oli kuin telakalla, en halunnut uskoa rakkauteen, eihän minulla ollut kokemusta minkään sortin naisen ja miehen välisestä parisuhteesta, tai tuolloin tietysti pitäisi käyttää termiä ”teiniromanssista”.

Seuraavaksi meistä ”vanhoista” riparilaisista aletiin kouluttaa isosia, ja lähdin kelkkaan mukaan niin kuin moni muukin kundi samalta pitäjältä. Uskoni oli tuolloin jo melko flexiibeliä, ei niinkään fundamentaalista kiihkoa tai paatosta. Vuonna -99 olin isosena eräällä riparilla, ja lopputulema oli kiva leiri, joskin leirin johtajilta sain pahaa sanaa julkisesti siitä että olin antautunut eräänlaiseen suusta suuhun tekohengitykseen toisen isosen kanssa. En antanut tuon lannistaa, vaan koin eräällä tapaa onnistuneeni hyvin, tosin mieltäni kaihersi kysymys olinko osannut olla raamattupiireissä riittävän hillitty sillä omaan raamattuuni sain loppukommentiksi erään tytön kirjoitaman kommentin ”Ei noin seksikkäitä isosia saisi olla”. Oih ja voih noita aikoja :)

Muistan hyvin kuinka olin kiinnostunut eräästä samassa iskossa olleesta tytöstä, ja hyvä ystäväni sanoi minulle: ”Sä oot perkele Elvis jos sen saat!!”. Meni pari päivää ja sanoin frendille takas, että taidan olla sitten se ”Elvis”? Hämmennyksen laannuttua sai kaverikin kiinni että kyse oli ”Annasta”. Noh, se ei kauaa kestänyt mutta muistiini on hänkin piirtänyt kuvan noista Veikkolan ajoista, ja ensisuudelmasta kirkkonummella, miljoonien tarinoiden biobooliksen edustalla.

Myöhemmillä vuosilla sitten aloin minäkin seurustella, enemmän ja vähemmän. Haaveilin tapaamistani, ja tutuista tytöistä, mutta ehkä en ollut riittävän raamikas, heidät veivät toiset. Jonkinlainen turhautuminen kiiri mieleeni.

Vuosia pidin uskomistani ”vakan alla” kunnes se nousi esiin jälleen tällä vuosi tuhannella. Papin aamenen jälkeen, tai pikemminkin sen lupauksen rikkomisen jälkeen mietin onko tässä maailmassa mitään pysyvää? Kaikki katoaa. Silloin tajusin että kaikki meistä on yksin. Aina. Lopulta uskossaan, elämässään ja kuolemassaan jokainen on yksin, riippumatta siitä onko muita ihmisiä ympärillä. Tuon tosiasian kun ihminen sisäistää, ei tarvitse enää koskaan pelätä muiden mielipiteitä. Ei ikinä. Vaikka mahdollinen parisuhde vaatii solidaarisuutta, jakamista, eräänlaista symbioosia, on kyse kuitenkin vain suullisesta sopimuksesta joka voidaan purkaa silmänräpäyksessä.

Olen oppinut paljon, kokenut paljon, kärsinyt paljon. Tiivistäen voisi sanoa että olen oppinut kokemaan kärsimystä. Se on tehnyt minusta sitkeän kuin paju, kovan kuin tammi, mutta tunteiltani olen edelleen hauras kuin lasi.

Nuolin haavojani vuoden, vuosia. Kun taas uskalsin luottaa, antaa kaikkeni ja hengittää, vedettiin matto jalkojen alta niin lujaa että löin pääni kivetykseen. Tuon seurauksena vaivuin tuon viime syksyisen viikon aikana sellaiseen psykoosiin, että en enää tiennyt missä olen, kuka olen. Suljin mieleni täysin. Elin vain sydämellä joka vuosi verta, tunsin että siinä on puukko pystyssä. Maisemat vaihtelivat kaupungista kyliin, välillä havahduin seisovani keskellä kampin toria pysähdyksissä, ihmiset kulkivat ohitseni, joku kysyen että onko kaikki hyvin? Silloin tajusin silmieni vuotavan, kroppani tärisevän. Olin vieras itselleni, vieras aikani ja paikkani silmissä. Kuljen väen paljoudessa ilman määränpäätä kadehtien vastaantulevia joilla on opas mukanaan, pitäen kädestä, luotsaten oikeaan suuntaan. Katson tuttuja maisemia kuin vierain silmin, silmäni peittää kyynelten kalvo, muuttaen valkoisen mustaksi, mustan valkoiseksi. Pakenin paikkaan jossa olen saanut olla aina yksin, pakenin metsään, pakenin kalliolle jossa saatoin olla lähempänä taivasta, ehkä minua sieltä kuultaisiin! Polvistuin, ja laitoin käteni ristiin tuolla espoossa, ja sanoin Jumalalle, että nyt on kaksi vaihtoehtoa, joko annat minulle sen mitä olen jo pitkään rukoillut, tai otat mut pois täältä, en kestä enää. Vaikka olin noussut tuolle vuorelle, hän ei kuullut, tai ainakaan vastannut. Kumpaakaan hän ei minulle suonut.

Seuraavana päivänä vihasin maailmaa entistä enemmän. Olin aina ajatellut että jokaiselle lyödään harteille vain sen verran kun harteet kestää, ei kellekkään mittaansa enempää. Tuo ajatus mureni kun löysin itseni jälleen lattialta, miettien mitä sellaista olen tehnyt että onni minulta kielletään? Miksi minut on sijoitettu pimeimpään korpeen jossa ainoa valopilkku, tai keltaiseen viittaava sävy on se kun tyhjennän rakkoni lumiseen maahan.

Kirosin kaiken. Koko maailman, itseni, tunteeni. Otin pullon, join. Otin toisen, join. Syke tasaantui, kyneleet kuivuivat. Tiesin tuon kaiken olevan vain hetkellistä, mutta hain juuri sitä hetkellistä humalan tuomaa unohdusta tästä kaikesta. Halusin unohtaa, halusin lopettaa kaiken. Halusin pimeyteen jossa voin kulkea tuulten viemänä, tuulten kuljettavan paikkaan josta minulla ei ennalta ollut karttaa, paikkaan jonka koordinantteja ei kellään elävällä ole.

Kului kuukausia, en nukkunut, en syönyt, aloin olemaan vain varjo. Monotoninen ääni, kuin 80-luvun telkkarissa tai vaarin vanhassa perityssä grammarissa. Nakkasin paskat kaikesta työn ulkopuolella. Työni halusin hoitaa, mutta voimat olivat lopussa. Tuolloiset työkaverit olivat se liima ja se syy, miksi matkustin junan kyydissä enkä sen alla.

Sitten tapahtui se silmien aukeaminen. Mietin että itsessäni on jokin vialla, mutta eih, se oli kerrankin väärä harha. Se olikin toinen ihminen joka vei minulta kaiken energian, jotta hän saisi omia pattereitaan ladattua. Jumala ei antanut minulle sitä mitä suoraan häneltä pyysin, vaan hän antoi minulle kultaisen keskitien, antoi minulle jälleen uskon siihen, että minussa itsessäni ei ole mitään vikaa, vaan jotta maailma olisi vivahteikkaampi, on hän luonut tänne maan päälle enemmän ja vähemmän itsekkäitä yksilöitä. Hän antoi minulle jälleen polun josta voisin vähä vähältä nousta kohti valoa ja hymyä. Toisen hän tuomitsi varjojen valtakuntaan johon vapautui paikka minun lähtöni jälkeen.

Mieleni on kristallin kirkas, mutta sydämeni on kuin yön pimeydessä harhaileva laiva, etsien majakkaa, valon pilkahdusta joka voisi ohjata satamaan hetkeksi, tai sitten laituriin johon en sitoisi köysiä, vaan ketjut, siteet jotka kestävät loppuun asti, viimeisen päivän koittoon. Välillä nuo kaksi vääntävät kättä, mutta elävät rinta rinnan, rakentaen toinen toisistaan vahvempaa. Aikuisena olen kyllä löytänyt itseni itkemästä useammin kuin nuoruudessani mutta olkoon sekin eräänlainen merkki oppimisesta, on ihan okei itkeä silloin kun siltä tuntuu, ja luottaa siihen, että seuraavasta päivästä löytyy ne auringon säteet jotka kuivaavat posket jälleen.

Jos ihminen ei tunne armoa, eikä anteeksiantoa sitä pyytävälle, on määränpää ennalta valittu. Jopa ennen kuin se viimeinen naula lyödään arkkuun kiinni.

En tule koskaan unohtamaan, en olemaan itkemättä. Toivon että jokainen noista vuodattamistani kyyneleistä on pois niistä veripisaroista jotka vuotavat sisääni sydämestäni, sillä jos en saa niitä siirrettyä kivun ulkoiseksi tunnusmerkiksi, tulen kuolemaan särkyneeseen sydämeen. Ehkä lopulta, kaiken päätteeksi, olen hyvä Ihminen, tai edes..paras olemaan juuri minä…

-Hannu 30/5/2017

Työ + terveys = Onnellisuuden perusrakennusaineet…

Vai onko sittenkään noin? Työ kuuluu tuohon reseptiin siksi, että se jaksottaa, rytmittää päiviä, mutta toisaalta se tuo elannon pöytään. Terveyttä ei voi rahalla ostaa, eli onkin kysyttävä itseltä mikä kuukausitulo on riittävä korvaamaan sen jos terveys pettää työn takia? Melkoinen dilemma, oravanpyörä. Nykypäivänä on selvyys se että euroakaan et töistä saa helpolla, mutta työn vaativuus ja rankkuus tulisi olla aina suhteessa siitä saatavaan rahalliseen kompensaatioon. Jossain yrityksissä näin varmasti onkin, mutta nyt alan kyseenalaistamaan nykyisen organisaation kannustavuuden tarkkaan ja tuottavaan toimintaan…

YT-neuvottelut alkoivat kuukausi takaperin, tarkoituksena sama niin kuin niillä aina, kustannusten leikkaus, paketin tiivistys ja tehostus. Mutta missä menee se raja? Jos tulosta halutaan tehdä, se maksaa…se maksaa ne kiinteät kulut joita pienemmällä tilausvirtaa ei saada vietyä läpi. On käsittämätöntä miten luullaan että myyntiä voidaan kasvattaa pienentämällä työntekijöiden määrää. Onko se niin että missä se peltiovi tulee vastaan niin käytännön järki loppuu samaan pisteeseen? Miksi ei luoteta siihen että siellä on paras tieto toiminnasta missä se työ tehdään? Jokainen tekee työnsä yrityksen menestymisen eteen, vaikka palkasta voisi päätellä että osa siitä uurastuksesta, hiestä, hermojen menettämisestä tapahtuu talkootyönä!

Itse olen vain pieni osanen siinä logistiikan ketjussa joka tuo kuitenkin merkittävästi rahaa yrityksen kirstuun, monen ”alaisen” suusta olen kuullut jopa että paketti kaatuisi ilman minua. Ehkä se ei täysin kaadu kuitenkaan, mutta horjuu ehkä. Ja nyt tuo pesti on loppumassa. Esimieheni, kuljetuksista vastuun kantava henkilö on jaksamiseltaan poikkeuksellinen yksilö. Logistiikan kiitos muutoinkin yleensä on ”v*ttuilun puute”, mutta hän tekee pyyteettömästi jopa viikonloppuisin töitä jotta paketti pysyy sujuvana, reitit reiluina, ja riittävinä palvelemaan asiakkaita, huomioiden myös taloudellisen tuottavuuden. Itse pyrin aina samaan, vaikka palkkani onkin huomattavasti pienempi, mutta sitä pientäkään lisää he eivät halua enää jatkossa maksaa. Omalta kannaltani seinä on tullut vastaan. Miksi repisin hermojani yhtään enempää, jos kiitoksena työpäivän venyttämisestä on se että toimenkuva lopetetaan? Miksi hyppäisin pakun rattiin vielä sen jälkeen kun tunnit on täynnä, vain siksi että myynnin puolella puhelin pysyy hiljaa, ja asiakkaat saavat varaosansa ajoissa? Missä helvetissä on kiitos? Missä?? Tajuaako kukaan edes kuinka paljon tuolla stressataan? Ymmärtävätkö he kuinka katkeamispisteessä kuskit ja me olemme? Kuskien hermojen kiristyminen kuuluu vain meidän korviimme ajojärjestelyssä. Meidän toimintamme perusedellytys on kuitenkin oltava inhimillisyys, ei keneltäkään voi vaatia loputtomasti vain siksi että sillä kyseinen ihminen saa pitää työpaikkansa.

Omalla työnohjauksellani yritän luoda kiireestä huolimatta rentoa ilmapiiriä, aina ei tarvitse olla ”suorittamassa”, välillä voi nauraakkin. Työtä tehtään tosissaan, mutta ei tosikkona. On mielestäni huono käyntikortti firmalle sekin jos kuskit ovat ”tatti otsassa” asiakkailla käydessään, millaisen kuvan se antaa yrityksestä? Jokaisella on parempia ja huonompia päiviä, mutta juuri siksi on hyvä säilyttää läheinen ja avoin suhde työntekijöiden kanssa, ja kuunnella herkällä korvalla jos jonkun työ on liian raskasta.

Kun nuo ”yyteet” loppuvat, ja lopulliset muutokset ovat lyöty pöytään, teen itse omat ratkaisuni. Tällä hetkellä vahvasti näyttää siltä että jatkan opintovapaatani, ja lähden etelä-suomesta siksi ajaksi. Saan Insinöörin paperit plakkariin ja samalla voin lepuuttaa hermojani, sekä mieltäni kiertämällä ympäri Suomea. Ei aikaisia herätyksiä, ei johtajien kyselyjä siitä miksi asiat ei suju, ei vihaisten asiakkaiden puheluja..paljon plussa puolia. Itselleni voitto, yritykselle häviö, sillä tuskin kukaan tuolla nykyiselläkään palkalla omistautuu työlleen niin paljon kun itse olen reilun vuoden omistautunut, puhumattakaan tulevaisuuden palkan leikkauksista.

Varaston sisällä kaikilla on loppupeleissä hyvä henki, kaikki puhallamme samaan hiileen, mutta se hiili vesittyy sillä että yläkerta ei anna meidän toimia sillä tavalla kun tiedämme asian parhaiten sujuvan.

Logistiikan osaamiseen ei luoteta, niin sama nostaa kädet pystyyn ja todeta että pyörittäkää itse koko jakelua, kun tiedätte näköjään paremmin!

-Hannu 14/05/2016

Kesäloman starttaus…

Vai pitäisikö sanoa että talviloman? Tämä ensimmäinen lomaviikko on kuitenkin viime lomanmääräytymisvuoden pitämättä jäänyt talviloma, johtuen opintovapaan aloittamisesta siten että lomalle ei jäänyt aikaa viime syksynä. Työnohjaajan viitta, ja vastuu on toistaiseksi jälleen riisuttu pois harteiltani, puolet työharjottelusta paketissa, ja mielestäni se meni paremmin putkeen kun aluksi pelkäsin. Omaksuu tietyt rytmit työpäivään niin homma luistaa, ja kun ohjattavana on ammattitaitoisia kuskeja ei ole ongelmia. Toki vahinkoja sattuu, mikä on normaalia niin kauan kuin ihmiset näitä töitä tekevät, asiakaskorjaamoita toista sataa, alueena koko pk-seutu, välillä sattuu erehdyksiä ja yksittäiset osat saattavat päätyä väärään paikkaan. Pääsääntöisesti kuitenkin arvioisin että harvoilla on negatiivista sanottavaa esimiehenä toimimisestani. Viivan alle jää vain plussaa, opettavainen kokemus.

Loman alottajaisiksi päätettiin työkaverini Juhan kanssa lähteä kohti viroa, eka kerta itselläni tänä vuonna, mutta ei toki se viimeinen. Kaikin puolin hauska, ja onnistunut reissu, säät suosi, vaikka unien takia ei tullutkaan tällä kertaa maissa käytyä. On äärettömän mukava huomata miten pitkästä aikaa on jonkun frendin kanssa niin hyvin samalla aaltopituudella.

Lauantaina taas jätkäsaareen tultaessa päätimme jäädä vielä helsinkiin pyörimään, laivalla tavattu seura kun oli vallan mainiota! Naurua säesti satunnainen purkkien aukinapsahtelu, aurinko paistoi kaisaniemen puistossa ja puheen aiheet menivät laidasta laitaan. Vapautunutta keskustelua puolin ja toisin. Päätin siinä samalla sitten tehdä ”empiiristä tutkimusta” näiden neitokaisten parissa koskien näitä kirjoituksiani täällä, halusin nähdä miten he reagoivat niihin lukiessaan niitä siten että itse olen paikalla. Vastaanotto oli ristiriitaista, kehuja tuli siitä miten sana on hallussa, mutta jälleen paistoi läpi pieni kriittisyys koskien aiheita joista kirjoitan. Kaikki palaute on kotiinpäin, ehdottomasti, mutta jos tekstejäni luetaan kuin piru raamattua, saatetaan tulla siihen vaikutelmaan, että kirjoitukseni ovat elämäni lukujen otsikoita, vaikka ne todellisuudessa ovat niiden lukujen sisältö. Otsikko tasolla minusta löytyy niin paljon muutakin. Saman viiltävän analyysin sain vielä myöhemmin espalla tapaamiltamme tyttäriltä. Jokainen suhtautuu asioihin toki eri tavalla, ei ole yhtä oikeaa mielipidettä. Ennen kaikkea kirjoitukseni koskien rakkautta on herättänyt keskustelua, keskustelua siitä, olenko sinut historian kanssa, ja kyllä minä olen. On paljon asioita jotka muistan, ja haluankin muistaa, mutta muistaminen on täysin eriasia kuin menneisyydessä eläminen. Jotta ihminen voi menestyä elämässään, ja kehittyä, on pakko muistaa ja oppia historiasta, meidän jokaisen. Muuten löytää itsensä samasta suosta johon on kerran jo uponnut vyötäröä myöden, eikä edes sitä vähää pysty valmistautumaan tulevaisuuteen, niin rajallista kun siihen onkin mahdollista varautua.

Jokainen meistä muuttuu ajanmyötä, ajatusmaailma kehittyy, käytös muuttuu. Niin kuin veljeni sanoo, niin ”terävät kulmat pyöristetään” meistä kaikista. Itse ehkä olen tehty timantista, kovimmasta mahdollisesta materiaalista, koska kulmien pyöristyminen vie aikaa, tuskin täysin pyöreä olen vielä eläkkeelläkään, poislukien mahdollinen vartalon pyöristyminen. Mutta eikö maailma olisi aika tylsä paikka jos olisimme kaikki samasta puusta veistetty? Jokainen olisi toisen peilikuva, tarkka liukuhihnalla tehty kopio naapurin Erkistä tai Einarista? Tylsistymiseen liittyvää haukottelua olisi silloin tässä maailmassa aika paljon enemmän. Ja kuten kasvomme, vartalomme eroavat toisistaan, ei ole yhtä ainoaa ajatusmallia, luonnetta, tunteita. Summa Summarum, ehkä tästä lähin, ennen kuin kerron näistä kirjoituksistani, haluan että toinen ihminen oppii lukemaan minua kasvoistani, verbaalisesta ulosannistani, tällöin hän näkee minun pinnan alle, ja pystyy ilman sisällysluetteloa erottamaan mitkä näistä teksteistä ovat niitä otsikoita, mitkä sisältöä, ja mitkä vain elämääni ohjaavaa kehysmäistä kontekstia, ehkä tällöin jopa vastakkaisen sukupuolen on helpompi tutustua siihen Hannuun joka olen ollut, joka olen, ja ennen kaikkea joka haluan olla.

Aurinko paistaa, lomapäivä, ei siis ole muuta mahdollisuutta kun lähteä kaivarin rantsuun nauttimaan maisemista :)

-Hannu 29/06/2015

Kesäkuun alku, lomiin silti vielä matkaa…

Kesäkuu koitti, viimeiset tentit keväältä vain muisto mielessä, tosin mielessä jyskyttää ne kymmenet sivut jotka pitäisi erinäisiin raportteihin saada wordillä kokoon kursittua. Osa koskee esimiestyön perimmäistä olemusta, sitä, kuinka menestyä siinä parhaimmalla mahdollisella tavalla, osa ajoneuvomittauksia, lähinnä nokka-akseleita ja tehon mittausta dynamometrillä, osa taas logistiikkaa sen eri osa-alueilla, minulle ehkä viimeksi mainittu kaikkein tutuin, onhan sen kanssa ollut tekemisissä jo 10 vuotta, ja ennen kaikkea nähnyt sitä lähes joka kantilta.

Logistiikkaan hyvin läheisesti liittyy myös nykyinen, joskin osa-aikainen työnkuvani yrityksen kuskien ”esimiehenä”. Ehkä tosin nuo lainausmerkit voisi unohtaa, esimiehen vastuuhan minulla on, joten myöskin valtuudet. Varastonpuolella minä olen viimekädessä vastuussa siitä että asiakkaat ympäri pääkaupunkiseutua saavat osansa, ja ajallaan. Valehtelisin, jos väittäisin että olisin hommassa kuin kala vedessä, hektisyys on aina läsnä, puhelin soi lähes taukoamatta, mutta toisaalta nautin siitä, että työpäivän päätteeksi voin pyyhkiä hien otsalta ja taputtaa itseäni olkapäälle kun olen siinäkin päivässä onnistunut. Nyt kun tuohon hommaan olen hampaani kiinni lyönyt kokopäiväisesti en voi muuta kuin kadehtia sitä ihmistä, joka päivittäin tuota palettia pyörittää, näennäisen helposti, itse kun saa naama punaisena painaa hommasta ja paikasta toiseen. Ehkä se on rutiinin tuomaa varmuutta, josta minä voi tässä vaiheessa vain haaveilla, eikä toki minun muuta tarvitse tässä vaiheessa tehdäkkään…hoitaa vain se pesti joka minulle on uskottu, parhaalla mahdollisella tavalla.

Tämän kevään viimeisellä tunnilla koulussa alkoi kurssi nimeltä ”esimiesvalmennus”, ja siihen liittyen tehtiin Thomas-analyysi, testi, joka kertoo alitajunnassa olevia piirteitä siitä, kuinka kukin esimies tilanteissa toimii. Moni kohta osui itselläni täysin nappiin, ja maikka analysoikin tuloksiani sanoin, ”perinteinen insinöörin profiili”, eli hiukan syrjään vetäytyvä, ei niin puhelias, mutta äärimmäisen tarkka, numeroihin nojaava. ja sitähän minä olen. Perfektionisti, kaikissa sanan, kirjaimen ja lauseen spektrin eri väreissä, tiedossa oleva sukuvika :)

Tänään heräsin pohtimaan ajatusmaailmaani töissä myös toiselta kantilta. Eräs kaverini sanoi, muutaman sanan tässä sensuroiden..”…samalla lailla se puhuu kun mekin”. Jäin pohtimaan että mitä menettäisin silloin, jos seurustelisin ihmisen kanssa, joka puhuu täydellistä suomea, mutta sukujuuret on jossain muualla kuin Suomessa. Koko elämäni olen elänyt siten, ja myös siitä saarnannut lähipiirilleni, että jos jälkikasvua hommaatte niin kattokaa mistä lähteistä! Baarijatkot on asia erikseen, mutta jos niihin liittyy jotain minulle vierasta, niistä on turha minulle tulla kertomaan. Puhumattakaan erään työkaverini ylläpitämästä ”firman epävirallisesta äärioikeisto puolueesta”, sen hallitus polttaisi jäsenkirjani jos kuulisi minun olevan tekemisissä jonkun kanssa, jonka tausta ei ”puolueen” silmissä kestä päivän valoa. Hallituksessa, kuten koko puolueessa tosin on vain kaksi jäsentä, minä, ja työkaveri mutta ”asiaa sympatiseeraavia on kaksisataatuhatta”. Miksi edes vaivaudun tälläisiä miettimään, minä, joka öisin nukun muutaman metrin päässä metallista taotusta esineestä, jolla aikoinaan suojeltiin rajoja, ja sitä puhtautta jota ne rajat silloin sisällään pitivät, sitä pyhyyttä, joka monelle on kaukainen kuin itsenäisyyspäivä, päivä joka tarkoittaa heille vain vapaapäivää töistä, ja mauttomia iltapukuja presidentinlinnassa. Jokaisella on makunsa, jokaisella on valintansa, ja niistä on ainoastaan tekijä vastuussa, ei kukaan muu. Ihminen haalii lähipiiriinsä niitä ihmisiä, joiden kanssa viihtyy, jotka jakavat samat asiat, samat mielenkiinnon aiheet. Minua on kutsuttu vuosien varrella monin termein, milloin olen rajoittunut, milloin muukalaisvastainen, milloin on nykästy hihasta se viimein kortti nimeltään rasismi, vaikka sanojalla olisi ollut itsellään lyhyet hihat kuin t-paidassa, mutta ehkä noihin kaikkiin segmentteihin sovin. Vaikka kuinka ihminen, nainen, olisi muutoin ”soiva peli”, niin asetan ajatusmaailmani edelle, en tahdo myydä minuuttani, itseäni, edes sillä uhalla että elämäni jatkuisi yksin. Jos vaihtaisin, ja samalla myisin kaiken sen mitä ajattelen, kyseenalaistaisin kaikki ne valinnat jotka olen tähän mennessä tehnyt, joihin olen nojannut ja joiden mukaan olen elänyt. Mutta kuitenkin, ehkä tuo työkaverini lause siirsi minua hieman vasemmalle sillä janalla jossa olen aina asettunut äärimmäiseen oikeaan laitaan, nyt se on jo siirtynyt sentin maksimaalisesta oikeistolaisuudesta, sentin sinne vasemmalle, mutta vain sen 10mm.

Vastapainoksi kuitenkin tälle mentaaliselle siirtymiselle pohdin fyysistä paikkaa Suomenleijona tatuoinnille, ehkä tällöin peilikuva, ja sisäinen-minä pysyvät balanssissa.

-Hannu 9/6/2015

(Koulu)kesäloman alku…

Kesäloma koulusta, ansaittu sellainen, alkoi tänään. Lukuvuosi paketissa, seuraavan kerran ”pulpettiin” elokuun lopussa. Kesällekkin tuli kyllä kirjoitushommia aika tavalla, mutta ei tarvitse pariin kuukauteen kuitenkaan luennoilla olla, tai tentteihin valmistautua. Kokeista selvitty kunnialla, opintopisteet taskussa, olisi voinut mennä huonomminkin, ainakin jos mietitään asiaa sen valossa millainen tämä lukuvuosi minulle oli. Viime syksynä kaiken sen keskellä mitä tapahtui, moni olisi nostanut kädet pystyyn ja todennut että ei pysty, ei pysty millään kahlaamaan niin vaikeita aiheita läpi. Totuuden nimissä myönnän että itsellänikin oli usko kovilla kun mieli oli maassa, kirja edessä, kokeet seuraavana päivänä ja olisin tahtonut mennä huutamaan ulos maailmalle että miksi tämä matka täällä ei jo lopu. Mutta kuitenkin, jostain ihminen voimia löytää silloin, kun niitä kaikkein eniten vaaditaan. Kuten viime keväänä Katjan ja Vesan häissä sanoin, ei ole merkitystä sillä, kuinka monesti epäonnistuu, kaatuu, ja löytää itsensä lattialta, tärkeintä on se, että yrityksiä ja ylösnousemisia on aina yksi enemmän, näiden välinen erotus on aina elämän pituinen matka kohti oppia omista erheistä, vääristä valinnoista, ja ennen kaikkea kohti sitä, joka itselle on rakkainta, asioita, joiden eteen on valmis kaikkensa antamaan ja tekemään. Viime lukuvuosi oli jotenkin helpompi taittaa, kun oli edes jollain muotoa J tukemassa, nyt sai kahlata yksin. Rantavesien käydessä syviksi oli onneksi pari kaveria pelastusliiveinä, muuten kai olisin uponnut Mariaanien hautaan, syvinpään mahdolliseen paikkaan, ilman toivoa siitä että aurinko joskus vielä lämmittäisi kasvojani. Jotta en unohtaisi viime syksyä, sain harteilleni vielä ongelman jonka lääkäri määritti paniikkihäiriöksi, ehkä hän oli oikeassa, tai ehkä kaikki vain johtuu paineista jotka pääni sisällä on, tai ehkä oireet jotka paniikkihäiriön leiman ovat itsessäni saaneet sijaitsevatkin kehyksissä, jonka sisäpuolella sijaitsee tunnetila nimeltään ikävä.

Kuun vaihteessa tuli muutettua jälleen takaisin Espooseen. Aika tuttu paikka, asuinhan tässä vieressä ennen Helsinkiin muuttoani viime vuonna. Melkoista jynssäämistä ja puunaamista ollut kamojen paikoilleen saanti kun aikaa on tosiaan vienyt työt ja iltaisin koulussa käynti, mutta alkaa sentään jo kodilta näyttää. Totuin jo siihen vaatehuoneen kokoiseen asuntoon Helsingin keskustassa siinä määrin että en oikein tiedä mitä kaikkea tällä tilalla tekisi :) Saunassakaan en ole kertaakaan vielä käynyt, yksin kun olen, koska tykkään käydä saunassa mutta en tykkää olla saunassa, ja vain itseäni varten on turha saunaa lämmittää.
Yhtä kaikki, on mukava että kelit ovat lämpiämäänpäin jälleen, vaikka kesälle ei suurempia suunnitelmia olekkaan, töissähän se menee paria viikkoa lukuunottamatta, työharjoittelujakso kun on menossa ja tarkoitus on niissä tehtävissä tuurailla lomilla olijoita.

Valoisa aika pitenee, ja ehkä…ehkä, minäkin saan viimein viritettyä juoksukengät jalkaan, lenkkiseura vaan puuttuu, mutta paremman puutteessa voin tyytyä siihen, että korvissani soi Suvin sulosävelet hänen laulaessa niistä kipeimmistä tunteista joita sisälläni kannan, mutta joille en löydä sielustani, sydämestäni verbaalista muotoa, jonka voisin suullani lausua tai sormillani kirjoittaen ulos tuoda.
Tahtoisin vierelleni jonkun, jonkun joka saisi minut nauramaan jälleen, jonkun joka iltaisin toivottaisi hyvää yötä, jonkun joka aamuisin sanoisi että ei hätää, se oli vain pahaa unta. Minä tiedän hänen nimensä, mutta hän on jo unohtanut minun nimeni, ja sen miltä suudelmani tuntui…

-Hannu 20/05/2015

Arkea…ja juhlaakin…

Töihin palattu, ja samalla arki tullut jakamaan ajankäyttöä. Päivät pidempiä, kun ei voi nukkua enää niin pitkään kun haluaisi, ja se kai rankinta on töihin palaamisessa ollutkin, herätyskelloon herääminen. Töihin palaaminen on kuitenkin ollut kaikenkaikkiaan hyvä juttu, ei ainoastaan kukkaron kannalta vaan siksi että on ajatukset päivisin muualla kuin niissä sfääreissä joissa mieleni on seikkaillut viimeiset kuukaudet. Uudet tehtävät töissä pistävät aivot toimimaan kokoajan 110% teholla, ei siksi että kaikki uusi olisi niin vaikeaa, vaan suurimmaksi osaksi siksi, että haluan ne tehdä 100% hyvin! Työssä, niin kuin kaikessa muussakin elämässäni pyrin täydellisyyteen, mitään ei tehdä ”vasemmalla kädellä”, mutta ihmisiähän tässä vaan ollaan. Joskus perfektionismi voi myös olla taakka töissä, kun kaiken pyrkii hoitamaan niin että ei tule sanomista. Parhaan terän se syö kuitenkin tehokkuudesta, mutta tuo mukanaan tietynlaisen laadun kaikkeen tekemiseen.

Esimerkiksi silloin kun olin vielä keräämässä nykyisessä yrityksessä, kaikin voimin pyrin siihen että asiakkaalle lähti oikeat osat, ja oikea määrä, aina. Ja hyvin siinä onnistuinkin, virheitä tuli enintään yksi vuodessa, joskus ei sitäkään, ja kuitenkin kerättyjä rivejä oli keskimäärin vuositasolla yli 30 000 tuhatta, siitä voi jokainen laskea virhemarginaalin :) Töissä monelle ainoana kannustimena on se ”jokapäiväinen leipä”, mutta mielestäni yhtä paljon ihmistä kannustaa työnteossaan eteenpäin se, että häneen luotetaan, häneen uskotaan, ja sitä kautta annetaan enemmän vastuuta. Näin ainakin minä asian koen ja näen.

Alkuvuodesta laitoin asuntohakemuksia Espoon suunnalle, ja riemukseni se kannatti, ja vieläpä nopeammin kuin uskoinkaan. Muutto takaisin Espoon suuntaan olisi edessä tämän kuun lopussa. Bruttona asumiskulut nousevat mutta kuitenkin viivan alle jäävä euromäärä on plussan puolella nykyiseen verrattuna. Lisänä toki enempi tilaa, johan tässä ”kenkälaatikon” kokoisessa asunnossa tulikin vuosi oltua. Työmatkatkin lyhenevät merkittävästi, toki iltaisin koulun jälkeen on kotimatka pidempi, mutta suurimmaksi osaksi siis vain positiivisia puolia muutossa. Kuten aikaisemmin kirjoitin, ei stadissa asumisessa muuta ehkä tule ikävä kuin kaivarin rantoja, mutta ehkä kuitenkaan en siihen herraskaiseen, porvaristiseen idylliin niin istukkaan. Lenkkeilijöitä kiiruhtamassa toinen toistaan kovempaa, business-miehet ja -naiset kilpaa etsivät parkkipaikkoja porscheilleen, koiran ulkoiluttajia puhumassa pehmoisia puudeleilleen, tätä ja paljon muuta sieltä löytyy, ja kaiken keskellä minä, etsien paikkaani maailmasta.

Kyllä varmasti Espoostakin löydän paikan johon voin paeta tyhjentämään ajatuksiani, itkemään silloin kun epäonnistun, juhlimaan silloin kun sille on aihetta. Helsinki on Suomen suurin kaupunki, mutta kuitenkin täällä eläessäni olen ollut yksinäisempi kuin koskaan ennen. Janikasta ei ole kuukausiin mitään kuulunut, ei kommentoinut edes sitä kun mainitsin että olen muuttamassa takaisin Espooseen. Mykkäkoulu saa mieleni murheelliseksi edelleen, mutta öisin saan sentään hänet unissani lähelleni, unelmissani saan häntä jälleen halata ja kuiskata hänen korvaan kuinka häntä rakastan. Koulukavereita tulee vapaa-ajalla nähtyä satunnaisesti, ja työkavereita, ennen kaikkea Juhaa, jonka kanssa olen ajansaatossa ystävystynyt, hän yllättävän hyvin tajuaa minun kryptistä ajatuksen juoksuani, toisin kuin vanhat kaverini.

Pitkään päässäni oli kypsynyt ajatus siitä että suljen kokonaan Facebook profiilini ja viimein sen tein. Mielestäni täysin turha foorumi. Paikka, jossa vain hehkutetaan omaa elämäänsä maasta taivaaseen, paikka jossa kilpaillaan siitä kuka saa sen korkeimman paikan podiumilla. Ehkä turhautumiseni ”faceen” johtuu osaltaan siitä että toivoisin itsekkin itselleni parempia asioita, naista rinnalleni, perhettä, tasaista arkea, mutta se ei ollut kuitenkaan tärkein syy lärvikirjasta ulos loggautumiseen. Se kilpailu jota siellä elämän eri tasoilla tapahtuu, edustaa minulle jotain sellaista johon en halua kuulua. Toki se on näppärä paikka pitää yhteyttä kavereihin, mutta esimerkiksi vanhoilla ystävilläni on niin eri agendat elämässään että ei ole ollut tarvetta yhteyttä minuun pitää. Ehkä joskus sinnekkin vielä palaan, kuka tietää.

-Hannu 18/4/2015