Kirjoittajan arkistot: Pinnanalta

Minun Uskoni…

Jokunen kaverini on kysynyt kirjoitusteni lomassa juoksevista viitteistä uskooni, sitä että mitä tarkoitan sillä? Uskonko? Yksi tai kenties toinenkin on ottanut muutaman maljan ennen kuin on rohjennut kysyä, mutta minulta voi kuka tahansa kysyä ihan selvinpäinkin mitä tarkoitan tekstilläni, mutta kerrottakoon näin auki kirjoittaen että kyllä minä uskon siihen, että kaikki ei tässä maailmassa ole meidän, ihmisten, käsissä.

Aihetta avatakseni pitää siirtää kelloja taakse päin, pitkälle nuoruuteen. Moni joka minut on tuntenut lapsuudesta, ala-asteelta asti muistaa sen pojan joka koulunkirjastosta nappasi luokkaan luettavakseen raamatun, kun moni muu poimi jotain viisikon ja susikoiraroin väliltä. Erotuin siis jo silloin, joko hyvällä tai pahalla tavalla. Se miksi näin toimin johtui kiinnostuksestani siihen pohjattomaan rakkauteen, ei niinkään hengellisiin asioihin. Tahdoin kai löytää tuon kirjan sivuilta viitteitä siitä mitä rakkaus todella on, itse kun en sitä konkreettisesti silloin koskaan kokenut. Ehkä jopa haaveilin siitä, että tulevaisuudessa siintäisi teologian opinnot, sitten minulle tapahtui jotain, heräsin kai maailman raadollisuuteen ja jätin tuon asian ajattelun. Keskityin olemaan kova, jotta pääsisin karkuun lapsuudessani ollutta häpeää, jotta olisin koskematon, niin että kukaan ei mulle uskaltaisi sanoa edes huomenta koulussa. Lapsuuden sinisilmäisyyttä, sillä juuri sillä suljin ulos sen mitä etsin, rakkauden. Ilmeisesti olen samaan ansaan kompastunut yhä uudelleen aikuisena, sillä etsin sitä edelleen. Mutta tuolloin opin sen että ikinä en suostu häpeämään sitä mikä minä olen, I am what I am, take it or leave it.

Omia lapsia minulle ei ole siunaantunut, mutta toivon sydämestäni että veljeni pojat valitsevat koulutiellään helpomman reitin kuin mitä minä aikoinaan valitsin. Maailma on muuttunut, lapset ovat yhä raaempia toisilleen, mutta hyvä olisi, että he eivät kovettaisi itseään niin kuin minä tein. Eikä heillä toki ole siihen varmasti syytä, kotiolot kun ovat paremmat. Sen tosin toivon, että suvussa kulkeneen isänmaallisuuden sisällyttäisivät elämäänsä.

Ala-aste jäi taakse, ja ylä-asteen koittaessa minut melko pian siirrettiin tarkkailuluokalle, johtuen osaltaan kai välinpitämättömästä käytöksestäni, jolla edelleen koitin kätkeä kaiken sen tuskan jota kannoin sisälläni. Tehostin kovaa egoani ryhtymällä polttamaan röökiä niin kuin muutkin ”kovat” jätkät tarkkiksella. Jotta saisin nostettua itseni vielä korkeammalle, join kirkasta viinaa tuolloin, kun muut vetivät olutta tai siideriä, saavutin eräänlaisen legendan maineen kirkkonummella ennen kuin täytin edes 15 vuotta.

Uskon asioiden ääreen palatiin jälleen vuonna -98 kun koitti aika lähteä rippikouluun. Pari kaveria oli ilmottautumassa ”purjehdusriparille” ja pyysin äidiltäni lupaa päästää sinne myös, ja lupa heltisi. Olihan se melkoinen kokemus. Ei yhtä leirikeskusta, vaan pari päivää saaressa ja loput noin 7vrk purjelaivalla pitkin aavaa. Käytiin tallinnassa, paldiskissa, turun saaristossa. Upea reissu kaikenkaikkiaan. Olihan siellä aina agendalla se, miksi siellä oltiin, ja miksei olisi ollut? Olihan se rippikoulu vaikka puitteet olivat hiukan toista kuin mitä yleensä. Edelleen, teininä, uskoni oli kuin telakalla, en halunnut uskoa rakkauteen, eihän minulla ollut kokemusta minkään sortin naisen ja miehen välisestä parisuhteesta, tai tuolloin tietysti pitäisi käyttää termiä ”teiniromanssista”.

Seuraavaksi meistä ”vanhoista” riparilaisista aletiin kouluttaa isosia, ja lähdin kelkkaan mukaan niin kuin moni muukin kundi samalta pitäjältä. Uskoni oli tuolloin jo melko flexiibeliä, ei niinkään fundamentaalista kiihkoa tai paatosta. Vuonna -99 olin isosena eräällä riparilla, ja lopputulema oli kiva leiri, joskin leirin johtajilta sain pahaa sanaa julkisesti siitä että olin antautunut eräänlaiseen suusta suuhun tekohengitykseen toisen isosen kanssa. En antanut tuon lannistaa, vaan koin eräällä tapaa onnistuneeni hyvin, tosin mieltäni kaihersi kysymys olinko osannut olla raamattupiireissä riittävän hillitty sillä omaan raamattuuni sain loppukommentiksi erään tytön kirjoitaman kommentin ”Ei noin seksikkäitä isosia saisi olla”. Oih ja voih noita aikoja :)

Muistan hyvin kuinka olin kiinnostunut eräästä samassa iskossa olleesta tytöstä, ja hyvä ystäväni sanoi minulle: ”Sä oot perkele Elvis jos sen saat!!”. Meni pari päivää ja sanoin frendille takas, että taidan olla sitten se ”Elvis”? Hämmennyksen laannuttua sai kaverikin kiinni että kyse oli ”Annasta”. Noh, se ei kauaa kestänyt mutta muistiini on hänkin piirtänyt kuvan noista Veikkolan ajoista, ja ensisuudelmasta kirkkonummella, miljoonien tarinoiden biobooliksen edustalla.

Myöhemmillä vuosilla sitten aloin minäkin seurustella, enemmän ja vähemmän. Haaveilin tapaamistani, ja tutuista tytöistä, mutta ehkä en ollut riittävän raamikas, heidät veivät toiset. Jonkinlainen turhautuminen kiiri mieleeni.

Vuosia pidin uskomistani ”vakan alla” kunnes se nousi esiin jälleen tällä vuosi tuhannella. Papin aamenen jälkeen, tai pikemminkin sen lupauksen rikkomisen jälkeen mietin onko tässä maailmassa mitään pysyvää? Kaikki katoaa. Silloin tajusin että kaikki meistä on yksin. Aina. Lopulta uskossaan, elämässään ja kuolemassaan jokainen on yksin, riippumatta siitä onko muita ihmisiä ympärillä. Tuon tosiasian kun ihminen sisäistää, ei tarvitse enää koskaan pelätä muiden mielipiteitä. Ei ikinä. Vaikka mahdollinen parisuhde vaatii solidaarisuutta, jakamista, eräänlaista symbioosia, on kyse kuitenkin vain suullisesta sopimuksesta joka voidaan purkaa silmänräpäyksessä.

Olen oppinut paljon, kokenut paljon, kärsinyt paljon. Tiivistäen voisi sanoa että olen oppinut kokemaan kärsimystä. Se on tehnyt minusta sitkeän kuin paju, kovan kuin tammi, mutta tunteiltani olen edelleen hauras kuin lasi.

Nuolin haavojani vuoden, vuosia. Kun taas uskalsin luottaa, antaa kaikkeni ja hengittää, vedettiin matto jalkojen alta niin lujaa että löin pääni kivetykseen. Tuon seurauksena vaivuin tuon viime syksyisen viikon aikana sellaiseen psykoosiin, että en enää tiennyt missä olen, kuka olen. Suljin mieleni täysin. Elin vain sydämellä joka vuosi verta, tunsin että siinä on puukko pystyssä. Maisemat vaihtelivat kaupungista kyliin, välillä havahduin seisovani keskellä kampin toria pysähdyksissä, ihmiset kulkivat ohitseni, joku kysyen että onko kaikki hyvin? Silloin tajusin silmieni vuotavan, kroppani tärisevän. Olin vieras itselleni, vieras aikani ja paikkani silmissä. Kuljen väen paljoudessa ilman määränpäätä kadehtien vastaantulevia joilla on opas mukanaan, pitäen kädestä, luotsaten oikeaan suuntaan. Katson tuttuja maisemia kuin vierain silmin, silmäni peittää kyynelten kalvo, muuttaen valkoisen mustaksi, mustan valkoiseksi. Pakenin paikkaan jossa olen saanut olla aina yksin, pakenin metsään, pakenin kalliolle jossa saatoin olla lähempänä taivasta, ehkä minua sieltä kuultaisiin! Polvistuin, ja laitoin käteni ristiin tuolla espoossa, ja sanoin Jumalalle, että nyt on kaksi vaihtoehtoa, joko annat minulle sen mitä olen jo pitkään rukoillut, tai otat mut pois täältä, en kestä enää. Vaikka olin noussut tuolle vuorelle, hän ei kuullut, tai ainakaan vastannut. Kumpaakaan hän ei minulle suonut.

Seuraavana päivänä vihasin maailmaa entistä enemmän. Olin aina ajatellut että jokaiselle lyödään harteille vain sen verran kun harteet kestää, ei kellekkään mittaansa enempää. Tuo ajatus mureni kun löysin itseni jälleen lattialta, miettien mitä sellaista olen tehnyt että onni minulta kielletään? Miksi minut on sijoitettu pimeimpään korpeen jossa ainoa valopilkku, tai keltaiseen viittaava sävy on se kun tyhjennän rakkoni lumiseen maahan.

Kirosin kaiken. Koko maailman, itseni, tunteeni. Otin pullon, join. Otin toisen, join. Syke tasaantui, kyneleet kuivuivat. Tiesin tuon kaiken olevan vain hetkellistä, mutta hain juuri sitä hetkellistä humalan tuomaa unohdusta tästä kaikesta. Halusin unohtaa, halusin lopettaa kaiken. Halusin pimeyteen jossa voin kulkea tuulten viemänä, tuulten kuljettavan paikkaan josta minulla ei ennalta ollut karttaa, paikkaan jonka koordinantteja ei kellään elävällä ole.

Kului kuukausia, en nukkunut, en syönyt, aloin olemaan vain varjo. Monotoninen ääni, kuin 80-luvun telkkarissa tai vaarin vanhassa perityssä grammarissa. Nakkasin paskat kaikesta työn ulkopuolella. Työni halusin hoitaa, mutta voimat olivat lopussa. Tuolloiset työkaverit olivat se liima ja se syy, miksi matkustin junan kyydissä enkä sen alla.

Sitten tapahtui se silmien aukeaminen. Mietin että itsessäni on jokin vialla, mutta eih, se oli kerrankin väärä harha. Se olikin toinen ihminen joka vei minulta kaiken energian, jotta hän saisi omia pattereitaan ladattua. Jumala ei antanut minulle sitä mitä suoraan häneltä pyysin, vaan hän antoi minulle kultaisen keskitien, antoi minulle jälleen uskon siihen, että minussa itsessäni ei ole mitään vikaa, vaan jotta maailma olisi vivahteikkaampi, on hän luonut tänne maan päälle enemmän ja vähemmän itsekkäitä yksilöitä. Hän antoi minulle jälleen polun josta voisin vähä vähältä nousta kohti valoa ja hymyä. Toisen hän tuomitsi varjojen valtakuntaan johon vapautui paikka minun lähtöni jälkeen.

Mieleni on kristallin kirkas, mutta sydämeni on kuin yön pimeydessä harhaileva laiva, etsien majakkaa, valon pilkahdusta joka voisi ohjata satamaan hetkeksi, tai sitten laituriin johon en sitoisi köysiä, vaan ketjut, siteet jotka kestävät loppuun asti, viimeisen päivän koittoon. Välillä nuo kaksi vääntävät kättä, mutta elävät rinta rinnan, rakentaen toinen toisistaan vahvempaa. Aikuisena olen kyllä löytänyt itseni itkemästä useammin kuin nuoruudessani mutta olkoon sekin eräänlainen merkki oppimisesta, on ihan okei itkeä silloin kun siltä tuntuu, ja luottaa siihen, että seuraavasta päivästä löytyy ne auringon säteet jotka kuivaavat posket jälleen.

Jos ihminen ei tunne armoa, eikä anteeksiantoa sitä pyytävälle, on määränpää ennalta valittu. Jopa ennen kuin se viimeinen naula lyödään arkkuun kiinni.

En tule koskaan unohtamaan, en olemaan itkemättä. Toivon että jokainen noista vuodattamistani kyyneleistä on pois niistä veripisaroista jotka vuotavat sisääni sydämestäni, sillä jos en saa niitä siirrettyä kivun ulkoiseksi tunnusmerkiksi, tulen kuolemaan särkyneeseen sydämeen. Ehkä lopulta, kaiken päätteeksi, olen hyvä Ihminen, tai edes..paras olemaan juuri minä…

-Hannu 30/5/2017

Työ + terveys = Onnellisuuden perusrakennusaineet…

Vai onko sittenkään noin? Työ kuuluu tuohon reseptiin siksi, että se jaksottaa, rytmittää päiviä, mutta toisaalta se tuo elannon pöytään. Terveyttä ei voi rahalla ostaa, eli onkin kysyttävä itseltä mikä kuukausitulo on riittävä korvaamaan sen jos terveys pettää työn takia? Melkoinen dilemma, oravanpyörä. Nykypäivänä on selvyys se että euroakaan et töistä saa helpolla, mutta työn vaativuus ja rankkuus tulisi olla aina suhteessa siitä saatavaan rahalliseen kompensaatioon. Jossain yrityksissä näin varmasti onkin, mutta nyt alan kyseenalaistamaan nykyisen organisaation kannustavuuden tarkkaan ja tuottavaan toimintaan…

YT-neuvottelut alkoivat kuukausi takaperin, tarkoituksena sama niin kuin niillä aina, kustannusten leikkaus, paketin tiivistys ja tehostus. Mutta missä menee se raja? Jos tulosta halutaan tehdä, se maksaa…se maksaa ne kiinteät kulut joita pienemmällä tilausvirtaa ei saada vietyä läpi. On käsittämätöntä miten luullaan että myyntiä voidaan kasvattaa pienentämällä työntekijöiden määrää. Onko se niin että missä se peltiovi tulee vastaan niin käytännön järki loppuu samaan pisteeseen? Miksi ei luoteta siihen että siellä on paras tieto toiminnasta missä se työ tehdään? Jokainen tekee työnsä yrityksen menestymisen eteen, vaikka palkasta voisi päätellä että osa siitä uurastuksesta, hiestä, hermojen menettämisestä tapahtuu talkootyönä!

Itse olen vain pieni osanen siinä logistiikan ketjussa joka tuo kuitenkin merkittävästi rahaa yrityksen kirstuun, monen ”alaisen” suusta olen kuullut jopa että paketti kaatuisi ilman minua. Ehkä se ei täysin kaadu kuitenkaan, mutta horjuu ehkä. Ja nyt tuo pesti on loppumassa. Esimieheni, kuljetuksista vastuun kantava henkilö on jaksamiseltaan poikkeuksellinen yksilö. Logistiikan kiitos muutoinkin yleensä on ”v*ttuilun puute”, mutta hän tekee pyyteettömästi jopa viikonloppuisin töitä jotta paketti pysyy sujuvana, reitit reiluina, ja riittävinä palvelemaan asiakkaita, huomioiden myös taloudellisen tuottavuuden. Itse pyrin aina samaan, vaikka palkkani onkin huomattavasti pienempi, mutta sitä pientäkään lisää he eivät halua enää jatkossa maksaa. Omalta kannaltani seinä on tullut vastaan. Miksi repisin hermojani yhtään enempää, jos kiitoksena työpäivän venyttämisestä on se että toimenkuva lopetetaan? Miksi hyppäisin pakun rattiin vielä sen jälkeen kun tunnit on täynnä, vain siksi että myynnin puolella puhelin pysyy hiljaa, ja asiakkaat saavat varaosansa ajoissa? Missä helvetissä on kiitos? Missä?? Tajuaako kukaan edes kuinka paljon tuolla stressataan? Ymmärtävätkö he kuinka katkeamispisteessä kuskit ja me olemme? Kuskien hermojen kiristyminen kuuluu vain meidän korviimme ajojärjestelyssä. Meidän toimintamme perusedellytys on kuitenkin oltava inhimillisyys, ei keneltäkään voi vaatia loputtomasti vain siksi että sillä kyseinen ihminen saa pitää työpaikkansa.

Omalla työnohjauksellani yritän luoda kiireestä huolimatta rentoa ilmapiiriä, aina ei tarvitse olla ”suorittamassa”, välillä voi nauraakkin. Työtä tehtään tosissaan, mutta ei tosikkona. On mielestäni huono käyntikortti firmalle sekin jos kuskit ovat ”tatti otsassa” asiakkailla käydessään, millaisen kuvan se antaa yrityksestä? Jokaisella on parempia ja huonompia päiviä, mutta juuri siksi on hyvä säilyttää läheinen ja avoin suhde työntekijöiden kanssa, ja kuunnella herkällä korvalla jos jonkun työ on liian raskasta.

Kun nuo ”yyteet” loppuvat, ja lopulliset muutokset ovat lyöty pöytään, teen itse omat ratkaisuni. Tällä hetkellä vahvasti näyttää siltä että jatkan opintovapaatani, ja lähden etelä-suomesta siksi ajaksi. Saan Insinöörin paperit plakkariin ja samalla voin lepuuttaa hermojani, sekä mieltäni kiertämällä ympäri Suomea. Ei aikaisia herätyksiä, ei johtajien kyselyjä siitä miksi asiat ei suju, ei vihaisten asiakkaiden puheluja..paljon plussa puolia. Itselleni voitto, yritykselle häviö, sillä tuskin kukaan tuolla nykyiselläkään palkalla omistautuu työlleen niin paljon kun itse olen reilun vuoden omistautunut, puhumattakaan tulevaisuuden palkan leikkauksista.

Varaston sisällä kaikilla on loppupeleissä hyvä henki, kaikki puhallamme samaan hiileen, mutta se hiili vesittyy sillä että yläkerta ei anna meidän toimia sillä tavalla kun tiedämme asian parhaiten sujuvan.

Logistiikan osaamiseen ei luoteta, niin sama nostaa kädet pystyyn ja todeta että pyörittäkää itse koko jakelua, kun tiedätte näköjään paremmin!

-Hannu 14/05/2016

Kesäloman starttaus…

Vai pitäisikö sanoa että talviloman? Tämä ensimmäinen lomaviikko on kuitenkin viime lomanmääräytymisvuoden pitämättä jäänyt talviloma, johtuen opintovapaan aloittamisesta siten että lomalle ei jäänyt aikaa viime syksynä. Työnohjaajan viitta, ja vastuu on toistaiseksi jälleen riisuttu pois harteiltani, puolet työharjottelusta paketissa, ja mielestäni se meni paremmin putkeen kun aluksi pelkäsin. Omaksuu tietyt rytmit työpäivään niin homma luistaa, ja kun ohjattavana on ammattitaitoisia kuskeja ei ole ongelmia. Toki vahinkoja sattuu, mikä on normaalia niin kauan kuin ihmiset näitä töitä tekevät, asiakaskorjaamoita toista sataa, alueena koko pk-seutu, välillä sattuu erehdyksiä ja yksittäiset osat saattavat päätyä väärään paikkaan. Pääsääntöisesti kuitenkin arvioisin että harvoilla on negatiivista sanottavaa esimiehenä toimimisestani. Viivan alle jää vain plussaa, opettavainen kokemus.

Loman alottajaisiksi päätettiin työkaverini Juhan kanssa lähteä kohti viroa, eka kerta itselläni tänä vuonna, mutta ei toki se viimeinen. Kaikin puolin hauska, ja onnistunut reissu, säät suosi, vaikka unien takia ei tullutkaan tällä kertaa maissa käytyä. On äärettömän mukava huomata miten pitkästä aikaa on jonkun frendin kanssa niin hyvin samalla aaltopituudella.

Lauantaina taas jätkäsaareen tultaessa päätimme jäädä vielä helsinkiin pyörimään, laivalla tavattu seura kun oli vallan mainiota! Naurua säesti satunnainen purkkien aukinapsahtelu, aurinko paistoi kaisaniemen puistossa ja puheen aiheet menivät laidasta laitaan. Vapautunutta keskustelua puolin ja toisin. Päätin siinä samalla sitten tehdä ”empiiristä tutkimusta” näiden neitokaisten parissa koskien näitä kirjoituksiani täällä, halusin nähdä miten he reagoivat niihin lukiessaan niitä siten että itse olen paikalla. Vastaanotto oli ristiriitaista, kehuja tuli siitä miten sana on hallussa, mutta jälleen paistoi läpi pieni kriittisyys koskien aiheita joista kirjoitan. Kaikki palaute on kotiinpäin, ehdottomasti, mutta jos tekstejäni luetaan kuin piru raamattua, saatetaan tulla siihen vaikutelmaan, että kirjoitukseni ovat elämäni lukujen otsikoita, vaikka ne todellisuudessa ovat niiden lukujen sisältö. Otsikko tasolla minusta löytyy niin paljon muutakin. Saman viiltävän analyysin sain vielä myöhemmin espalla tapaamiltamme tyttäriltä. Jokainen suhtautuu asioihin toki eri tavalla, ei ole yhtä oikeaa mielipidettä. Ennen kaikkea kirjoitukseni koskien rakkautta on herättänyt keskustelua, keskustelua siitä, olenko sinut historian kanssa, ja kyllä minä olen. On paljon asioita jotka muistan, ja haluankin muistaa, mutta muistaminen on täysin eriasia kuin menneisyydessä eläminen. Jotta ihminen voi menestyä elämässään, ja kehittyä, on pakko muistaa ja oppia historiasta, meidän jokaisen. Muuten löytää itsensä samasta suosta johon on kerran jo uponnut vyötäröä myöden, eikä edes sitä vähää pysty valmistautumaan tulevaisuuteen, niin rajallista kun siihen onkin mahdollista varautua.

Jokainen meistä muuttuu ajanmyötä, ajatusmaailma kehittyy, käytös muuttuu. Niin kuin veljeni sanoo, niin ”terävät kulmat pyöristetään” meistä kaikista. Itse ehkä olen tehty timantista, kovimmasta mahdollisesta materiaalista, koska kulmien pyöristyminen vie aikaa, tuskin täysin pyöreä olen vielä eläkkeelläkään, poislukien mahdollinen vartalon pyöristyminen. Mutta eikö maailma olisi aika tylsä paikka jos olisimme kaikki samasta puusta veistetty? Jokainen olisi toisen peilikuva, tarkka liukuhihnalla tehty kopio naapurin Erkistä tai Einarista? Tylsistymiseen liittyvää haukottelua olisi silloin tässä maailmassa aika paljon enemmän. Ja kuten kasvomme, vartalomme eroavat toisistaan, ei ole yhtä ainoaa ajatusmallia, luonnetta, tunteita. Summa Summarum, ehkä tästä lähin, ennen kuin kerron näistä kirjoituksistani, haluan että toinen ihminen oppii lukemaan minua kasvoistani, verbaalisesta ulosannistani, tällöin hän näkee minun pinnan alle, ja pystyy ilman sisällysluetteloa erottamaan mitkä näistä teksteistä ovat niitä otsikoita, mitkä sisältöä, ja mitkä vain elämääni ohjaavaa kehysmäistä kontekstia, ehkä tällöin jopa vastakkaisen sukupuolen on helpompi tutustua siihen Hannuun joka olen ollut, joka olen, ja ennen kaikkea joka haluan olla.

Aurinko paistaa, lomapäivä, ei siis ole muuta mahdollisuutta kun lähteä kaivarin rantsuun nauttimaan maisemista :)

-Hannu 29/06/2015

Kesäkuun alku, lomiin silti vielä matkaa…

Kesäkuu koitti, viimeiset tentit keväältä vain muisto mielessä, tosin mielessä jyskyttää ne kymmenet sivut jotka pitäisi erinäisiin raportteihin saada wordillä kokoon kursittua. Osa koskee esimiestyön perimmäistä olemusta, sitä, kuinka menestyä siinä parhaimmalla mahdollisella tavalla, osa ajoneuvomittauksia, lähinnä nokka-akseleita ja tehon mittausta dynamometrillä, osa taas logistiikkaa sen eri osa-alueilla, minulle ehkä viimeksi mainittu kaikkein tutuin, onhan sen kanssa ollut tekemisissä jo 10 vuotta, ja ennen kaikkea nähnyt sitä lähes joka kantilta.

Logistiikkaan hyvin läheisesti liittyy myös nykyinen, joskin osa-aikainen työnkuvani yrityksen kuskien ”esimiehenä”. Ehkä tosin nuo lainausmerkit voisi unohtaa, esimiehen vastuuhan minulla on, joten myöskin valtuudet. Varastonpuolella minä olen viimekädessä vastuussa siitä että asiakkaat ympäri pääkaupunkiseutua saavat osansa, ja ajallaan. Valehtelisin, jos väittäisin että olisin hommassa kuin kala vedessä, hektisyys on aina läsnä, puhelin soi lähes taukoamatta, mutta toisaalta nautin siitä, että työpäivän päätteeksi voin pyyhkiä hien otsalta ja taputtaa itseäni olkapäälle kun olen siinäkin päivässä onnistunut. Nyt kun tuohon hommaan olen hampaani kiinni lyönyt kokopäiväisesti en voi muuta kuin kadehtia sitä ihmistä, joka päivittäin tuota palettia pyörittää, näennäisen helposti, itse kun saa naama punaisena painaa hommasta ja paikasta toiseen. Ehkä se on rutiinin tuomaa varmuutta, josta minä voi tässä vaiheessa vain haaveilla, eikä toki minun muuta tarvitse tässä vaiheessa tehdäkkään…hoitaa vain se pesti joka minulle on uskottu, parhaalla mahdollisella tavalla.

Tämän kevään viimeisellä tunnilla koulussa alkoi kurssi nimeltä ”esimiesvalmennus”, ja siihen liittyen tehtiin Thomas-analyysi, testi, joka kertoo alitajunnassa olevia piirteitä siitä, kuinka kukin esimies tilanteissa toimii. Moni kohta osui itselläni täysin nappiin, ja maikka analysoikin tuloksiani sanoin, ”perinteinen insinöörin profiili”, eli hiukan syrjään vetäytyvä, ei niin puhelias, mutta äärimmäisen tarkka, numeroihin nojaava. ja sitähän minä olen. Perfektionisti, kaikissa sanan, kirjaimen ja lauseen spektrin eri väreissä, tiedossa oleva sukuvika :)

Tänään heräsin pohtimaan ajatusmaailmaani töissä myös toiselta kantilta. Eräs kaverini sanoi, muutaman sanan tässä sensuroiden..”…samalla lailla se puhuu kun mekin”. Jäin pohtimaan että mitä menettäisin silloin, jos seurustelisin ihmisen kanssa, joka puhuu täydellistä suomea, mutta sukujuuret on jossain muualla kuin Suomessa. Koko elämäni olen elänyt siten, ja myös siitä saarnannut lähipiirilleni, että jos jälkikasvua hommaatte niin kattokaa mistä lähteistä! Baarijatkot on asia erikseen, mutta jos niihin liittyy jotain minulle vierasta, niistä on turha minulle tulla kertomaan. Puhumattakaan erään työkaverini ylläpitämästä ”firman epävirallisesta äärioikeisto puolueesta”, sen hallitus polttaisi jäsenkirjani jos kuulisi minun olevan tekemisissä jonkun kanssa, jonka tausta ei ”puolueen” silmissä kestä päivän valoa. Hallituksessa, kuten koko puolueessa tosin on vain kaksi jäsentä, minä, ja työkaveri mutta ”asiaa sympatiseeraavia on kaksisataatuhatta”. Miksi edes vaivaudun tälläisiä miettimään, minä, joka öisin nukun muutaman metrin päässä metallista taotusta esineestä, jolla aikoinaan suojeltiin rajoja, ja sitä puhtautta jota ne rajat silloin sisällään pitivät, sitä pyhyyttä, joka monelle on kaukainen kuin itsenäisyyspäivä, päivä joka tarkoittaa heille vain vapaapäivää töistä, ja mauttomia iltapukuja presidentinlinnassa. Jokaisella on makunsa, jokaisella on valintansa, ja niistä on ainoastaan tekijä vastuussa, ei kukaan muu. Ihminen haalii lähipiiriinsä niitä ihmisiä, joiden kanssa viihtyy, jotka jakavat samat asiat, samat mielenkiinnon aiheet. Minua on kutsuttu vuosien varrella monin termein, milloin olen rajoittunut, milloin muukalaisvastainen, milloin on nykästy hihasta se viimein kortti nimeltään rasismi, vaikka sanojalla olisi ollut itsellään lyhyet hihat kuin t-paidassa, mutta ehkä noihin kaikkiin segmentteihin sovin. Vaikka kuinka ihminen, nainen, olisi muutoin ”soiva peli”, niin asetan ajatusmaailmani edelle, en tahdo myydä minuuttani, itseäni, edes sillä uhalla että elämäni jatkuisi yksin. Jos vaihtaisin, ja samalla myisin kaiken sen mitä ajattelen, kyseenalaistaisin kaikki ne valinnat jotka olen tähän mennessä tehnyt, joihin olen nojannut ja joiden mukaan olen elänyt. Mutta kuitenkin, ehkä tuo työkaverini lause siirsi minua hieman vasemmalle sillä janalla jossa olen aina asettunut äärimmäiseen oikeaan laitaan, nyt se on jo siirtynyt sentin maksimaalisesta oikeistolaisuudesta, sentin sinne vasemmalle, mutta vain sen 10mm.

Vastapainoksi kuitenkin tälle mentaaliselle siirtymiselle pohdin fyysistä paikkaa Suomenleijona tatuoinnille, ehkä tällöin peilikuva, ja sisäinen-minä pysyvät balanssissa.

-Hannu 9/6/2015

(Koulu)kesäloman alku…

Kesäloma koulusta, ansaittu sellainen, alkoi tänään. Lukuvuosi paketissa, seuraavan kerran ”pulpettiin” elokuun lopussa. Kesällekkin tuli kyllä kirjoitushommia aika tavalla, mutta ei tarvitse pariin kuukauteen kuitenkaan luennoilla olla, tai tentteihin valmistautua. Kokeista selvitty kunnialla, opintopisteet taskussa, olisi voinut mennä huonomminkin, ainakin jos mietitään asiaa sen valossa millainen tämä lukuvuosi minulle oli. Viime syksynä kaiken sen keskellä mitä tapahtui, moni olisi nostanut kädet pystyyn ja todennut että ei pysty, ei pysty millään kahlaamaan niin vaikeita aiheita läpi. Totuuden nimissä myönnän että itsellänikin oli usko kovilla kun mieli oli maassa, kirja edessä, kokeet seuraavana päivänä ja olisin tahtonut mennä huutamaan ulos maailmalle että miksi tämä matka täällä ei jo lopu. Mutta kuitenkin, jostain ihminen voimia löytää silloin, kun niitä kaikkein eniten vaaditaan. Kuten viime keväänä Katjan ja Vesan häissä sanoin, ei ole merkitystä sillä, kuinka monesti epäonnistuu, kaatuu, ja löytää itsensä lattialta, tärkeintä on se, että yrityksiä ja ylösnousemisia on aina yksi enemmän, näiden välinen erotus on aina elämän pituinen matka kohti oppia omista erheistä, vääristä valinnoista, ja ennen kaikkea kohti sitä, joka itselle on rakkainta, asioita, joiden eteen on valmis kaikkensa antamaan ja tekemään. Viime lukuvuosi oli jotenkin helpompi taittaa, kun oli edes jollain muotoa J tukemassa, nyt sai kahlata yksin. Rantavesien käydessä syviksi oli onneksi pari kaveria pelastusliiveinä, muuten kai olisin uponnut Mariaanien hautaan, syvinpään mahdolliseen paikkaan, ilman toivoa siitä että aurinko joskus vielä lämmittäisi kasvojani. Jotta en unohtaisi viime syksyä, sain harteilleni vielä ongelman jonka lääkäri määritti paniikkihäiriöksi, ehkä hän oli oikeassa, tai ehkä kaikki vain johtuu paineista jotka pääni sisällä on, tai ehkä oireet jotka paniikkihäiriön leiman ovat itsessäni saaneet sijaitsevatkin kehyksissä, jonka sisäpuolella sijaitsee tunnetila nimeltään ikävä.

Kuun vaihteessa tuli muutettua jälleen takaisin Espooseen. Aika tuttu paikka, asuinhan tässä vieressä ennen Helsinkiin muuttoani viime vuonna. Melkoista jynssäämistä ja puunaamista ollut kamojen paikoilleen saanti kun aikaa on tosiaan vienyt työt ja iltaisin koulussa käynti, mutta alkaa sentään jo kodilta näyttää. Totuin jo siihen vaatehuoneen kokoiseen asuntoon Helsingin keskustassa siinä määrin että en oikein tiedä mitä kaikkea tällä tilalla tekisi :) Saunassakaan en ole kertaakaan vielä käynyt, yksin kun olen, koska tykkään käydä saunassa mutta en tykkää olla saunassa, ja vain itseäni varten on turha saunaa lämmittää.
Yhtä kaikki, on mukava että kelit ovat lämpiämäänpäin jälleen, vaikka kesälle ei suurempia suunnitelmia olekkaan, töissähän se menee paria viikkoa lukuunottamatta, työharjoittelujakso kun on menossa ja tarkoitus on niissä tehtävissä tuurailla lomilla olijoita.

Valoisa aika pitenee, ja ehkä…ehkä, minäkin saan viimein viritettyä juoksukengät jalkaan, lenkkiseura vaan puuttuu, mutta paremman puutteessa voin tyytyä siihen, että korvissani soi Suvin sulosävelet hänen laulaessa niistä kipeimmistä tunteista joita sisälläni kannan, mutta joille en löydä sielustani, sydämestäni verbaalista muotoa, jonka voisin suullani lausua tai sormillani kirjoittaen ulos tuoda.
Tahtoisin vierelleni jonkun, jonkun joka saisi minut nauramaan jälleen, jonkun joka iltaisin toivottaisi hyvää yötä, jonkun joka aamuisin sanoisi että ei hätää, se oli vain pahaa unta. Minä tiedän hänen nimensä, mutta hän on jo unohtanut minun nimeni, ja sen miltä suudelmani tuntui…

-Hannu 20/05/2015

Arkea…ja juhlaakin…

Töihin palattu, ja samalla arki tullut jakamaan ajankäyttöä. Päivät pidempiä, kun ei voi nukkua enää niin pitkään kun haluaisi, ja se kai rankinta on töihin palaamisessa ollutkin, herätyskelloon herääminen. Töihin palaaminen on kuitenkin ollut kaikenkaikkiaan hyvä juttu, ei ainoastaan kukkaron kannalta vaan siksi että on ajatukset päivisin muualla kuin niissä sfääreissä joissa mieleni on seikkaillut viimeiset kuukaudet. Uudet tehtävät töissä pistävät aivot toimimaan kokoajan 110% teholla, ei siksi että kaikki uusi olisi niin vaikeaa, vaan suurimmaksi osaksi siksi, että haluan ne tehdä 100% hyvin! Työssä, niin kuin kaikessa muussakin elämässäni pyrin täydellisyyteen, mitään ei tehdä ”vasemmalla kädellä”, mutta ihmisiähän tässä vaan ollaan. Joskus perfektionismi voi myös olla taakka töissä, kun kaiken pyrkii hoitamaan niin että ei tule sanomista. Parhaan terän se syö kuitenkin tehokkuudesta, mutta tuo mukanaan tietynlaisen laadun kaikkeen tekemiseen.

Esimerkiksi silloin kun olin vielä keräämässä nykyisessä yrityksessä, kaikin voimin pyrin siihen että asiakkaalle lähti oikeat osat, ja oikea määrä, aina. Ja hyvin siinä onnistuinkin, virheitä tuli enintään yksi vuodessa, joskus ei sitäkään, ja kuitenkin kerättyjä rivejä oli keskimäärin vuositasolla yli 30 000 tuhatta, siitä voi jokainen laskea virhemarginaalin :) Töissä monelle ainoana kannustimena on se ”jokapäiväinen leipä”, mutta mielestäni yhtä paljon ihmistä kannustaa työnteossaan eteenpäin se, että häneen luotetaan, häneen uskotaan, ja sitä kautta annetaan enemmän vastuuta. Näin ainakin minä asian koen ja näen.

Alkuvuodesta laitoin asuntohakemuksia Espoon suunnalle, ja riemukseni se kannatti, ja vieläpä nopeammin kuin uskoinkaan. Muutto takaisin Espoon suuntaan olisi edessä tämän kuun lopussa. Bruttona asumiskulut nousevat mutta kuitenkin viivan alle jäävä euromäärä on plussan puolella nykyiseen verrattuna. Lisänä toki enempi tilaa, johan tässä ”kenkälaatikon” kokoisessa asunnossa tulikin vuosi oltua. Työmatkatkin lyhenevät merkittävästi, toki iltaisin koulun jälkeen on kotimatka pidempi, mutta suurimmaksi osaksi siis vain positiivisia puolia muutossa. Kuten aikaisemmin kirjoitin, ei stadissa asumisessa muuta ehkä tule ikävä kuin kaivarin rantoja, mutta ehkä kuitenkaan en siihen herraskaiseen, porvaristiseen idylliin niin istukkaan. Lenkkeilijöitä kiiruhtamassa toinen toistaan kovempaa, business-miehet ja -naiset kilpaa etsivät parkkipaikkoja porscheilleen, koiran ulkoiluttajia puhumassa pehmoisia puudeleilleen, tätä ja paljon muuta sieltä löytyy, ja kaiken keskellä minä, etsien paikkaani maailmasta.

Kyllä varmasti Espoostakin löydän paikan johon voin paeta tyhjentämään ajatuksiani, itkemään silloin kun epäonnistun, juhlimaan silloin kun sille on aihetta. Helsinki on Suomen suurin kaupunki, mutta kuitenkin täällä eläessäni olen ollut yksinäisempi kuin koskaan ennen. Janikasta ei ole kuukausiin mitään kuulunut, ei kommentoinut edes sitä kun mainitsin että olen muuttamassa takaisin Espooseen. Mykkäkoulu saa mieleni murheelliseksi edelleen, mutta öisin saan sentään hänet unissani lähelleni, unelmissani saan häntä jälleen halata ja kuiskata hänen korvaan kuinka häntä rakastan. Koulukavereita tulee vapaa-ajalla nähtyä satunnaisesti, ja työkavereita, ennen kaikkea Juhaa, jonka kanssa olen ajansaatossa ystävystynyt, hän yllättävän hyvin tajuaa minun kryptistä ajatuksen juoksuani, toisin kuin vanhat kaverini.

Pitkään päässäni oli kypsynyt ajatus siitä että suljen kokonaan Facebook profiilini ja viimein sen tein. Mielestäni täysin turha foorumi. Paikka, jossa vain hehkutetaan omaa elämäänsä maasta taivaaseen, paikka jossa kilpaillaan siitä kuka saa sen korkeimman paikan podiumilla. Ehkä turhautumiseni ”faceen” johtuu osaltaan siitä että toivoisin itsekkin itselleni parempia asioita, naista rinnalleni, perhettä, tasaista arkea, mutta se ei ollut kuitenkaan tärkein syy lärvikirjasta ulos loggautumiseen. Se kilpailu jota siellä elämän eri tasoilla tapahtuu, edustaa minulle jotain sellaista johon en halua kuulua. Toki se on näppärä paikka pitää yhteyttä kavereihin, mutta esimerkiksi vanhoilla ystävilläni on niin eri agendat elämässään että ei ole ollut tarvetta yhteyttä minuun pitää. Ehkä joskus sinnekkin vielä palaan, kuka tietää.

-Hannu 18/4/2015

Talvisodan päättymisestä 75 vuotta…

13. maaliskuuta 1940 klo 11.00 astui voimaan Moskovassa allekirjoitettu välirauhansopimus, jonka nojalla päättyi 105 päivää kestänyt talvisota. Marraskuussa alkanut konflikti sai kipinän Saksan ja Neuvostoliiton tekemästä hyökkäämättömyyssopimuksesta jonka he olivat solmineet pari kuukautta aikaisemmin. Tuo sopimus antoi Stalinille vapaat kädet miehittää baltian maat ilman että oli pelkoa saksalaisten hyökkäämisestä puna-armeijaa vastaan. Balttian maille tarjoamaansa ”sopimusta” ”Isä Aurinkoinen” yritti Suomellekkin tarjota, mutta valtion ylin johto ei siihen Stalinin yllätykseksi suostunut, onneksi, muutoin täälläkin valtakielenä puhuttaisiin nyt venäjää. Koska Stalin ei saanut tahtoaan läpi turvautuivat he marraskuun loppupuolella teatterimaiseen lavastukseen Mainilassa, väittäen sitä suomalaisten tekemäksi provokaatioksi. Nykyisin rajankin takana tiedetään että nuo laukaukset eivät tulleet Suomen puolelta vaan Neuvostoliiton omilta pattereilta. Naapurin verenhimoa ei saanut tyydytettyä edes niillä todisteilla jotka kertoivat Suomen lähimpienkin tykkipatterien olevan liian kaukana, niiden ampumamatka ei olisi riittänyt surmaamaan rajan takana ketään. Näytelmästään Stalin kaiketi antoi itselleen kuitenkin täydet pisteet, viisi tähteä, sillä 30. marraskuuta hän lähetti pommikoneensa Helsingin ylle aloittaen näin sodan, joka tunnetaan tänä päivänä Talvisotana.

Stalin kuvitteli että Suomi kaatuu parissa viikossa, korkeintaan kuukaudessa. Olihan hänellä aihetta toki niin olettaakkin jos mietitään pelkkää matematiikkaa, lähteistä riippuen, Suomella oli laittaa aseisiin noin 340 000 sotilasta, Neuvostoliitolla noin 1 000 000 miestä, ja esimerkiksi panssarivaunuissa ero oli satakertainen, naapurin eduksi. Itäinen naapurimme sai opetella ”pitkää matikkaa” huomatessaan viikkojen kääntyvän kuukausiksi, ja Suomi ei kaadu, taipuu ehkä, mutta ei kaadu! Aina numeerinen ylivoima ei tarkoita helppoa voittoa, tai voittoa ylipäätään. Suomalaisen sisun lisäksi meitä auttoi toki sekin fakta että talvi 39-40 oli yksi vuosisadan kylmimmistä, ja naapurin vaatetus oli ehkä ennemmin tarkoitettu keski-euroopan lomamatkalle kuin pohjoisen pallonpuoliskon lumen täyttämiin korpiin, joissa pakkanen hipoi 40 astetta. Monen kohtalona olikin jäätyä hengiltä noilla kuoleman kentillä.

Sodan hinta on aina kova, siinä ei myönnetä alennuksia. Niin se oli myös Suomelle. Valtion, jonka asukasluku tuolloin oli alle neljä miljoonaa piti hyväksyä se, että nuo sataviisi veren täyteistä päivää vaati yli 22 000 kuollutta. Kansan katkeruutta oli omiaan lisäämään myös se tosiasia, että jouduimme luovuttamaan suuria alueita karjalasta, mm. Viipurin joka tuolloin oli Suomen toiseksi isoin kaupunki, lisäksi lapista jäi uuden rajan taakse isoja alueita. On muistettava, että koskaan emme kuitenkaan menettäneet itsenäisyyttämme, meitä ei koskaan miehitetty, Neuvostoliiton sotilaat jotka rajan yli sattuivat pääsemään, tulivat tänne vain kohdatakseen tiensä pään, menettääkseen henkensä lumiseen maahan, joka on Meille niin rakas. Itäisen valtakunnan miestappiot olivat omiimme verrattuna moninkertaiset, reilusti yli 100 000 kaatunutta, eli yli 1 000 sotilasta päivässä. Tästä voidaan päätellä että määrä ei koskaan korvaa laatua.

Tavalliselle 2000-luvulla elävälle kansalaiselle nuo ajat voivat olla kaukaisia, mutta ilman niitä uhrauksia ja sitä taistelutahtoa, emme olisi menettäneet vain itsenäisyyttämme, olisimme menettäneet myös kaiken sen, jota nykyään kutsutaan Suomalaisuudeksi. On yhtä totta, kuin traagistakin että niin monet parikymppiset miehet joiden elämä oli vasta alkanut joutuivat rintamalle maksamaan sen kovimman hinnan. Monet heistä varmasti jo lähtiessään tiesivät että eivät koskaan enää näkisi kotiaan, perhettään, tyttöystäväänsä, mutta he kestivät kaiken sen, jotta tämä valtio ei katoaisi maan päältä.

Valitettavasti rauhan aikaa ei kestänyt kuin seuraavaan vuoteen, jolloin ajauduimme jatkosotaan, mutta silloin emme enää taistelleet yksin Neuvostoliittoa vastaan vaan rinnalla oli tuolloin Saksa. 40-luvun Saksasta voidaan olla montaa mieltä, mutta ilman heidän tukeaan, emme olisi selvinneet jatkosodasta, vaikkakin heidän tukensa ajoi Suomen vielä heitä vastaan lapin sodan muodossa.

Jokaisen Suomalaisen on syytä muistaa edes silloin tällöin, ketä saamme kiittää tästä kauniista maastamme, vapaudestamme, se ei ole tullut ilmaiseksi. Itse tunnen syvää kiitollisuutta veteraaneille siitä että heillä oli kanttia ja kestävyyttä antaa parhaita vuosia elämästään niissä juoksuhaudoissa jotka erottivat hyvän ja pahan. Kiitos Heidän hyvä voitti ja saamme tämänkin keväisen päivän viettää vapaassa maassamme. Jos Luoja suo, niin me tai tulevat sukupolvet emme koskaan joudu kokemaan niitä kauheuksia silmästä silmään.

On kuitenkin hyvä muistaa, että olemme turvassa vain niin kauan, kuin luulemme että emme ole turvassa.

-Hannu 13/3/2015

”Näitä arpia en enää peitä, ne on aarteita sittenkin…

Ilman niitä ja mun kyyneleitä, yössä yksin nyt vain olisin”, laulaa Kari Tapio. Ja niinhän se on.
Taas pyörähti mittariin yksi vuosi lisää. Mitä enemmän niitä tulee, sen nopeammin ne tulevat, vaikka aina niiden välissä on ne samat 365 päivää. Entinen opettajani sanoi ysiluokan päätteeksi että nyt kun oppivelvollisuus päättyy, tulette huomaamaan miten nopeasti aika menee eteenpäin, ja enempää hän ei olisi voinut oikeassa olla. Tuntuu kun joku seisoisi kokoajan pikakelausnapin päällä, kaikki menee silmien ohi ennen kuin mistään saa otetta, mikään ei tule jäädäkseen, vain ainoastaan mennäkseen sormien välistä huti. Muistot ovat ehkä ainoa poikkeus, ja itselleni on vielä lisätaakaksi luotu hyvä muisti. Se että muistaa elämäänsä hyvin ei ole tässä tapauksessa mikään siunaus, se on rasite. Toki muistan paljon hyviä asioita elämästäni, onnellisia aikoja, ilon hetkiä, mutta nekin ovat olleet vain ohikiitävä hetki aikani janalla. Eteenpäin luottavaisin mielin vaikka sitten hammasta purren! Röökilakosta olen sentään saanut pidettyä kiinni, lukuunottamatta paria retkahdusta.

Kevääseen ladattu isot odotukset, jos onni käy niin pääsee muuttamaan takaisin Espooseen, arpa on heitetty, saa nähdä kuinka miehen käy. Helsinki on kuitenkin ehkä liian ”suuri city” minunlaiselleni ihmiselle joka ei viihdy suuressa väenpaljoudessa, vaikkakin sinne voi sekoittua harmaaseen massaan, siitä mitenkään erottumatta. Ainoa mitä stadissa tulee ikävä myöhemmin on varmastikkin iltakävely kaivarin rannassa, se kun hetkeksi istuu alas penkille katsomaan öistä merta, ja niitä valoja jotka tuikkivat horisontista kuin lupauksena siitä, että en ole yksin tässä maailmassa.
Huhtikuun alussa takaisin töihin kuitenkin, opintovapaa lyhenee parilla kuukaudella mutta saan kesänkorvilla aloitettua työharjoitteluni, kiitos siitä pomolle jonka ansiota muutenkin on opintojeni eteneminen, ilman hänen ymmärtämystään olisi opiskelu työnohella ollut mahdotonta. Kun puolen vuoden harjoittelupätkä on ohitse niin on sekin este poistettu insinööripapereiden edestä. Koulu on niitä harvoja juttuja tällä hetkellä elämässä mihin voin itse vaikuttaa, kaikessa muussa tuntuu siltä että olen vain matkustajan paikalla, pelkääjän penkillä ja vieläpä selkä menosuuntaan näkemättä seuraavaan risteykseen, näen vain mistä olen tulossa, kyynelten takaa senkin kaiken näkee jollain tapaa kirkkaammin, ja se repii minua hajalle.

Janikallakin oli synttärit reilu viikko sitten, tällä kertaa päätin lähettää vain kortin hänelle, aikaisemmin vienyt koruja ja kukkia, mutta kukkiakin olisi vaikea lähettää postissa, koska silmästä silmään en niitä olisi kuitenkaan saanut hänelle antaa. Ja mitä kukat tai korut edes todella kertovat niistä tunteista joita ihminen sisällään tuntee toista kohtaan? Niitä on helppo ostaa, valitsee vain kivan näköiset, pistää pakettiin, toimittaa perille. Vaikka ne toimivatkin ulkoisena tunnusmerkkinä kiintymyksestä, hyvästä tahdosta, ihastuksesta, niin suurin lahja mitä voi toiselle antaa, on oma sydämensä, kokonaan, ja ikuisesti. Sen lahjan minä olen hänelle antanut jo vuosia sitten, toivon että hän joskus huomasi sen loppumattoman rakkauden jonka yritin sanoin hänelle ilmaista. Moni muu asia voi tästä maailmasta kadota, tuulet myrskytä, sade piiskata naamaa, mutta se on asia joka on ja pysyy, se on kiveen kirjoitettu aivan kuten hänen nimensä on kaiverrettu minun sydämeen. Tuntuu kuin sydämeni olisi lukittu, mieli samoten ja avain heitetty pohjattomaan kaivoon. En siitä toki halua, enkä voi Janikaa syyttää, se on ollut oma valintani rakastua häneen pohjattomasti, tai voiko sitä valinnaksi sanoa, niin vain kävi. Toisaalta se kertoo siitä että en ole kovinkaan huono ihminen, osaanhan vielä rakastaa, laittaa toisen ihmisen etusijalle.Se taito pitäisi jokaiselta pinnanalta löytyä, mutta nykymenoa kun tarkastelee, ja katselee niin monelta se taito on ruosteessa. Ja ennen pitkää se ruoste vie alustan mennessään.

-Hannu 16/02/2015

Jälleen uusi vuosi…2015…

Niin se uusi vuosi tulee, kuin huono ilma, tai vuodenaika. Kuukauden sai lomailla koulusta,
viikko sitten se jälleen alkoi. Yhtä vaikeana kuin aina ennenkin. Sekä henkisesti että ”fyysisesti”.
Elektroniikan tunnit oli tuolloin edessä ja koko neljä tuntia käytettiin oikeastaan vain yhden
komponentin ihmettelyyn, saa nähdä mitä siellä vielä eteen tulee, jotain ”veemäistä” se on varma. Samoin ekalla viikolla oli yksi tentti josta lähdin päänahka hiessä, verenpaine huidellessa kovemmissa lukemissa kuin lääkäri terveelliseksi katsoisi, mutta eilen kun tulokset tuli, niin sai huokaista hetken, kirkkaasti läpi, kurssin läpäisyyn tosin vaaditaan vielä yksi haastava tehtävä joka pitäisi nippuun saada. Jostain pitäisi virtaa saada taas kahlata nämä kaksi periodia läpi, kohti kesäähän tässä mennään. Helppoa olisikin jos mieli pysyisi mukana, matalapainetta vaan meinaa puskea väkisinkin päähän vapaa-ajalla.

KLS:

”Sinä olet se kallio, jolle rakennan,
Sinä olet se toivo, jolla vain voin rakastaa,
Sinä olet se hiljaisuus, saat minut kuuntelemaan taas…”

Ajatukset, muistot painaa päivin öin. Painajaisia, välähdyksiä aikaisemmasta elämästä, haaveita siitä mitä olisi voinut olla. Tiedän hyvin, mitä olen väärin tehnyt, se on taakka joka minun kannettavaksi on määrätty, tuotu kestettäväksi, nieltäväksi. Mutta miksi ei mitään tukea tule ”sieltä” suunnasta. Minä kaikkeni tein tukeakseni häntä yliopisto-opinnoissa, mutta minulle ei mitään? Jokaisen tulee toki yksin selvitä, en sitä kiellä, mutta solidaarisuus, ystävyys, pitäisi muistaa. Taas tänään iltalenkkiä tehdessä kaivarin rannassa katselin taivaalle, lumisateesta huolimatta mietin, että joku minua viisaampi on joskus sanonut että ”lyhin matka kahden ihmisen välillä on hymy”,
siitä tuntuu olevan valovuosi kun viime kuussa sain tuon hymyn hänen kasvoiltaan nähdä. Kuitenkin, tuolla pyryssä kävellessäni mietin että valovuosi on se pisin välimatka meidän kahden välillä, olemmehan saman taivaan alla, näemme samat tähdet, saman kuun iltaisin, oli hän sitten espoossa tai lappeenrannassa. Vaikka ihmisikä ei välttämättä riitä valovuoden tavoittamiseen, luo se lohtua siihen että samojen tähtien alla sentään ollaan, vaikka minä täältä ennen häntä poistuisinkin. Rannassa kävellessä merta kohti katsoen näin kuinka alkaa jäät kertymään kauppatorinkin ympärille. Jäiden liikkeitä katsoessa välillä tulee tunne että tekisi mieli hypätä sinne jäiden sekaan, lusikoida itsensä pohjaan, kuin ginin toniciin, syvälle, paikkaan jossa tätä maailmaa ei koskaan ole ollutkaan.
Ehkä olen huono ihminen…en tiedä, hän ei kerro syytä, ja se kai kaikkein raskainta on kun hän ei puhu minulle.

KLS:

”Kaiva kuoppa ja asetu seisomaan,
niin että hiekka yltää hartijaan,
vasta sieltä voit kehottaa kiviä kantavat miehet heittämään,
Helppo toiselle on kaivaa kuoppaa,
helppo toisen synnit tunnustaa…”

Se on kai niin että rehellisyyden taakka on raskaampi kantaa kuin valehtelun, vaikka niin se ei tietenkään saisi olla. Pari meidän yhteistä ystävää on touhunnut paremman puoliskon takana ties mitä ”kundien reissuilla”, mutta olleet vaiti siitä kotiin mennessä. Joillekkin se on helpompaa kai omantunnontuskien kanssa painia kuin olla rehellinen siinä määrin että voisi kirkkain silmin toista katsoa. Mikä minä olen ketään tuomitsemaan, ei minulla ole tuomarin viittaa harteillani, mutta väkisin pistää miettimään jos itse olisin samaan syyllistynyt niin kai saisin jo asua hänen kanssaan, iltaisin nukahtaa hänen viereen, aamulla siitä herätä, mutta ei, päätin kertoa että en ole minäkään täydellinen ihminen, ja sain siitä palkaksi raskaimman mahdollisen ristin kannettavaksi. Anteeksipyyntö ei koskaan riitä, mutta jotta voisin hänelle jotain todistaa lähdin tuohon kouluun, jotta voisin näyttää että minusta on johonkin, mutta se ei hänelle riittänyt, ei edes se että olin rehellinen! Eikö sen pitäisi olla suhteessa se kaikken tärkein juttu? En minäkään voi olla mittaani enempää, mutta minä osaan sentään rakastaa!! Eikö se ole nykypäivänä enää mitään??

KLS:

”Vaikka paljon tahtoisin,
vaikka kaikkeni antaisin,
Sinun tekojesi varaan kaikki jää…”

-Hannu 19/01/2015

Joulu Helsingissä…

Niin saapui lumi myös Helsingin kaduille, ja sen myötä myös joulu ja sen hiljaisuus.
Väki karkasi kaupungin kaduilta, kuka maalle, kuka vain lukkiutui kotinsa suojiin joulun tunnelmiin. Jouluaattona ilma oli kyllä aamupäivällä sellainen että oli hullua edes ulos lähteä, ajattelin että iltaa kohti helpottaa, ja pääsee kävelylenkille taas kaivarin maisemiin, rantaan jonka maisemista on tullut minulle rakas. Se että aaton viettää yksin, voi kuulostaa oudolta, yksinäiseltä, ja toki se yksinäisyys kiteytyy juuri tuollaisina päivinä. Mutta kaikki ei kuitenkaan ole koskaan musta valkoista, joukkoon mahtuu niitä harmaan eri sävyjä. Ei ole muiden mukaan aikataulutettuja asioita, saa nukkua niin pitkään kuin haluaa, saa syödä juuri sitä mitä haluaa, kuunnella sellaista musiikkia kun haluaa, ja juuri niin lujaa kun haluaa. Plussa puolia on monia. Joulupäivänä kuitenkin jälleen äidin luokse käymään veljeni Jounin, hänen tyttöystävänsä ja Jounin poikien kanssa. Olihan se kivaa, en kuitenkaan vielä niin paatunut erakko ole ettenkö nauttisi noista hetkistä, kun saa veljen pojatkin nähdä, aina yhtä tohkeissaan joulusta 😀 Niin olin minäkin heidän ikäisenä, se kuuluu lapsella jouluun kuin aikuiselle kinkku joulupöytään.

Tänään on Tapaninpäivä. Kymmenen vuotta tsunamista, moni yhdistää tämän päivän vuosittain juuri tuohon katastrofiin. Minä olen palannut muistelemaan millainen päivä minulla oli tasan kymmen vuotta sitten. Sen päivän aamuna en tiennyt että illan tapahtuma tulisi käsikirjoittamaan elämäni viideksi vuodeksi eteenpäin, traumatisoimaan minut ja samalla viemään minut heijastevaikutuksellaan avioeroon. Kipeä retki, josta ehkä joskus lisää.

Takaisin tähän päivään tai itseasiassa palataan pari päivää taaksepäin, päivään ennen aattoa..
Muistoissa palaaminen on niin helppoa, tosi elämässä kun se ei ole mahdollista, minä jos kuka olen sen saanut karvaasti kokea.
Tiistaina päättyi kolmen kuukauden odotus, sain viimein taas nähdä Janikan. Asia jota olin odottanut niin että se monena yönä vei minulta unet, ja toi tullessaan kyynelillä kostuneet tyynyt. Odotuksen arvoistahan se olikin, vaikka tapaaminen vain pari tuntia kestikin. Kaupoissa pyörimistä, yleistä höpöttelyä, syömässä käymistä, ei siis mitään erikoista, mutta minulle se oli kaikki. Minulle se oli kuin jouluaatto lapselle, minulle se oli kuin niihin pariin tuntiin olisi kiteytetty kaikki vuoden juhlapäivät; synttärit, pääsiäinen, vappu, juhannus, itsenäisyyspäivä, joulu, kaikki samassa paketissa. Joutui työtä tekemään että ei olisi purskahtanut itkuun kun hänet taas sain nähdä, niin paljon se minulle merkitsi. Ja miltä hän näyttikään! Ei sitä voi kuvailla kirjaimin, ei sanoin. Olisipa minulla tuolloin ollut valta pysäyttää kellot, aika, ja se näky joka edessäni oli.
Kätken nuo hetket sisimpääni ja toivon niiden tuovan valoa niihin hetkiin kun kaikki muu valo on kadonnut. Ja niin syvästi toivon noita hetkiä hänen seurassaan lisää.

KLS, lyhenne eräästä bändistä jonka musiikkia kuuntelen paljon nykyään.
Auki kirjoitettuna tuo lyhenne tarkoittaa Kiitän Luojaani Sinusta.

Ja niin minä Luojaani kiitän Janikasta.

-Hannu 26/12/2014